2 SUOMALAINEN PIONEERITOIMINTA JA TALVITAISTELUKOULUTUS ENNEN JA TALVITAISTELUKOULUTUS ENNEN
2.2 TALVITAISTELUKOULUTUS POLTETUN MAAN TAKTIIKAN KEHITYKSEN TUKENA KEHITYKSEN TUKENA
Kylmät alueet, jotka tarkoittavat pohjoista havumetsää ja tundraa, kattavat yli 40 % maapallon pinta-alasta. Nämä alueet, joihin Suomikin kuuluu, ovat vaikeita sota-toimien toteuttamisen kannalta. Kylmyys, pimeys ja huonot kulkuyhteydet luovat sotilastoiminnalle monenlaisia vaikeuksia. Erityisen vaikeaa maastoa on tundra, jota vuoden 1939 Suomen alueesta oli kuitenkin vain Petsamon rannikkoseuduilla. Poh-joisessa oli kuitenkin runsaasti karua tunturimaastoa. Teiden puute, syvä lumi sekä kelirikkoaikojen muta tekivät liikkumisesta raskailla ajoneuvoilla lähes mahdotonta ja jalankin raskasta. Hyvä maastontuntemus ja hiihtotaito olivat edellytyksiä menes-tyksekkäiden sotilasoperaatioiden toteuttamiseen.64
Pohjoinen havumetsä peittää suurinta osaa Suomea. Peitteinen maasto ja teiden vä-häisyys vaikeuttavat laajamittaista sotilastoimintaa. Talvet ovat näillä alueilla kylmiä ja kesät usein lämpimiä. Suuret hyönteismäärät, soisuus ja vesistöesteet vaikeuttavat kuitenkin toimintaa kesällä. Suurten sotilasjoukkojen ruokahuolto näillä alueilla ei usein ollut mahdollista, sillä ne ovat usein harvaan asuttuja sekä huonosti viljelys-käyttöön soveltuvia.65
Suomen ankarat talviolosuhteet vaativat sotilaskoulutukselta erityistä paneutu-mista kylmissä olosuhteissa toimimiseen ja selviytymiseen. Lisäksi näissä
olosuh-62 Saarinen 1975, 92–94, 116; Tervasmäki, Vuorenmaa ja Juutilainen 1978f, 174–175.
63 Arimo 1987, 251–252.
64 Peltier 1966, 123–124; Airio 2009, 8.
65 Peltier 1966, 123–124; Airio 2009, 8–9.
teissa toimimisen opettelu harjaannuttaa joukot myös tietämään, kuinka vaikeuttaa niille altistuvien vihollisjoukkojen toimintaa. Kylmät, lumiset, jäiset ja ajoittain märät olosuhteet vaikeuttavat kaikkea ulkotiloissa tapahtuvaa toimintaa. Sotilastoiminnalle nämä olosuhteet luovat erityisiä vaatimuksia, joihin joukkojen on koulutuksella ja va-rustuksella varauduttava selviytyäkseen tehokkaasti tehtävissään. Talvitaistelukoulu-tus ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys puolusTalvitaistelukoulu-tuslaitoksen toiminnassa itsenäisyyden alkuvuosina.
Kylmissä talviolosuhteissa toimittaessa selviytymisestä tulee lähes yhtä tärkeäk-si kuin taistelu vihollisen kanssa. Olosuhteiden takia toimintakykynsä menettänyt joukko ei voi vaikuttaa vihollisen toimintaan ja on siten hyödytön tai jopa haitaksi omien joukkojen toiminnalle. Tällaisissa olosuhteissa toimivat joukot on koulutettava ja varustettava kestämään kylmiä olosuhteita sekä ottamaan jo ennalta huomioon talviolosuhteiden vaikutus sotilastoiminnalle. Mikäli joukot tietävät vihollisen kou-lutukselliset ja varustukselliset heikkoudet on muun muassa hävitystoiminnalla mah-dollista heikentää niiden toimintaa entisestään. Tieto siitä, kuinka paljon vihollinen kärsii esimerkiksi suojan puutteesta voi motivoida joukkoja toteuttamaan hävityksiä entistä tehokkaammin, vaikka ne aiheuttaisivatkin sotilaille ylimääräistä työtä.66
On olemassa kahdenlaisia kylmiä olosuhteita. Märän kylmyyden olosuhteissa lämpötila on lähellä jäätymispistettä. Lämpötilavaihtelut päivällä ja yöllä aiheuttavat maaston jäätymistä ja sulamista. Näissä oloissa ilmenee joko kylmää sadetta tai rän-tää. Vaatteiden jatkuva kastuminen heikentää joukkojen moraalia ja lisäävät paleltu-misriskiä erityisesti, mikäli kuivausmahdollisuudet ovat heikot. Sateet ja lämpötilan vaihtelut johtavat usein kelirikkoon, joka vaikeuttaa ajoneuvoliikennettä. Suomessa tällaiset olosuhteet ovat tavallisia loppusyksystä, alkutalvesta ja keväisin. Kelirikon ta-vanomaisempien ilmenemisajankohtien tunteminen auttaa joukkoja suunnittelemaan toimintaansa kohdentamaan poltetun maan taktiikkaa kohteisiin, jotka lisäävät keli-rikon aiheuttamia haittoja viholliselle.67
Kuivat ja kylmät olosuhteet vallitsevat yleensä keskitalvella. Tällöin lämpötilat pysyvät jatkuvasti pakkasen puolella, jolloin vesistöt ja maanpinta jäätyvät. Jouk-kojen liikkuminen helpottuu erityisesti sillon, kun lumipeite on matalaa. Toisaalta routa vaikeuttaa maahan kaivautumista ja linnoitteiden tekoa. Vesistöt eivät enää ole samanlaisia kulkuesteitä kuin sulan maan aikana. Kuivat ja kylmät olosuhteet ovat yleensä sotilastoiminnalle märkiä oloja edullisempia lukuun ottamatta kovimpia pak-kasia, jotka estävät kaiken pitkäkestoisen suurten joukkojen toiminnan.68
Talviolosuhteiden vaikutus joukkojen toimintaan on moninainen. Useiden asioi-den, kuten pukeutumisen, majoitusjärjestelyjen ja huoltotoimenpiteiden tekeminen vievät kesäolosuhteita kauemmin. Joukkojen huollon tarve kasvaa erityisesti maas-toon majoituttaessa. Ihmisten lisäksi kylmyys vaikuttaa myös ajoneuvojen toimintaan ja kasvattaa niiden epäkuntoon menemisriskiä. Lisäksi joukkojen on otettava huo-mioon muun muassa sankan lumisateen aiheuttama näkyvyyden lyhentyminen, joka auttaa vihollista yllätyshyökkäysten järjestämisessä. Lyhyt valoisa aika esimerkiksi Suomen olosuhteissa aiheuttaa myös ongelmia pimeätoimintaan kykenemättömille tai kouluttamattomille joukoille. Lumipeite haittaa esimerkiksi tiedustelijoiden toi-mintaa, sillä jalanjäljet näkyvät hyvin lumisessa maastossa ja niiden peittäminen on
66 Datz 2004, 311–312; Gurov 1932, 12.
67 Datz 2004, 311; Karhu 32–33, 35.
68 Datz 2004, 311, 316; Gerich 1923, 11; Häkli 1928, 12; Lindgren 1928, 1.
työlästä. Roudan myötä kaivautuminen maastoon vaikeutuu lisäten puolustusasemi-en kaivamisepuolustusasemi-en tarvittavaa aikaa ja vaikeuttapuolustusasemi-en maan sisään rakpuolustusasemi-ennettavipuolustusasemi-en asumus-ten tekoa, mikäli asuinrakennukset on toiminta-alueelta hävitetty.69
Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina Suomen puolustuslaitos oli vasta kehittymäs-sä, eivätkä vähäiset resurssit antaneet juuri mahdollisuuksia talvitaistelukoulutuksen kehittämiseen. Nuoret asevoimat kamppailivat monien alkuvaikeuksien kanssa muun muassa henkilöstön ja materiaalin suhteen. Suomen erityisolosuhteet kuitenkin tun-nustettiin jo varhaisessa vaiheessa, mistä johtuen käynnistettiin maamme asevoimissa 1920-luvun alussa laaja kokeilutoiminta talvitaktiikan kehittämiseksi.70
Talvitaistelukyvyn parantamisen tarve johtui myös historiasta. Venäjä oli hyökän-nyt useita kertoja Suomeen talvisaikaan ja menestyhyökän-nyt näissä hyökkäyksissä hyvin vastakkaisista odotuksista huolimatta. Ennen Suomen sodan alkua 1808 ruotsalaiset sotilasasiantuntijat pitivät laajoja sotilasoperaatioita Suomessa talvisaikana mahdot-tomina syvän lumen aiheuttamista vaikeuksista johtuen. Venäjä kuitenkin hyökkäsi kevättalvella 1808 onnistuen valtaamaan verrattain nopeasti lähes koko Suomen alueen taisteluun valmistautumattomilta ruotsalaisjoukoilta. Tämän ei tahdottu toistuvan enää uudelleen, joten monet suomalaiset itsenäisyyden alkuvuosien sotilasajattelijat ryhtyi-vät painottamaan talvitaistelukoulutuksen ja -kaluston kehittämisen tarpeellisuutta.71 Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan kokemuksia ei suomalais-ten näkemyksen mukaan voitu suoraan soveltaa maamme olosuhteisiin. Suurvalloilta ja muilta pohjoismailta otettiin oppia suomalaiseen sotataitoon soveltuvilta osin, mut-ta Neuvosto-Venäjän luoman uhkakuvan torjuminen vaati oman mut-taktiikan ja mut- taistelu-tekniikan sekä olosuhteisiimme sopivan varustuksen kehittämistä. Vaatimattomilla resursseilla oli pyrittävä torjumaan mahdollinen ylivoimaisen vihollisen hyökkäys hyödyntämällä suomalaista maastoa ja olosuhteita osapuolten voimasuhde-erojen tasoittamiseksi.72
Puolustuslaitoksen 1923 aloittamissa talvitaistelukokeiluissa vain telttamajoi-tuksen todettiin ratkaisevan talviolosuhteiden majoitustarpeen tyydyttävästi. Vielä itsenäisyyden alkuvuosina erilaiset taistelu- ja taktiikkaoppaat painottivat majoittu-mista asutuskeskuksiin ainoana joukkojen taistelukyvyn säilyttävänä majoitusmuo-tona talviolosuhteissa. Telttamajoituksen todettiin jo tuolloin vähentävän selkeästi ulkomajoituksen haittoja, mutta kaikkien joukkojen majoittaminen telttoihin oli vielä tuolloin kalustopuutteiden takia mahdotonta. Tarvittavan telttamallin oli kokeilujen perusteella oltava riittävän suuri vähintään puolijoukkueen majoittamiseen. Telttojen kehitystyö käynnistyi ja monien vaiheiden jälkeen teltta m/36 vakiintui sotaväen käyt-töön 1930-luvun lopulla.73 Lämmitettävät teltat mahdollistivat aiempaa laajemman poltetun maan taktiikan käytön sodan aikana osana viivytys- ja puolustustaistelui-ta, kun suomalaisjoukot eivät enää olleet yhtä riippuvaisia sisämajoituksesta kuin aiemmin. Hyökätessä eivät vihollisen toteuttaman hävitystoiminnan vaikutukset olisi suomalaisille yhtä suuria kuin ilman uudentyyppistä majoituskalustoa.
Maastontiedustelulla oli merkittävä rooli suomalaisjoukkojen liikkumisen tehos-tamisessa ja yllättävässä hyökkäystoiminnassa. Tiedustelun järjestäminen kuului
kai-69 Datz 2004, 312–314.
70 Arimo 1986a, 121, 128; Hannula 1922, 4, 16–18; Kauppila 2014, 7; Liimatainen 2015, 2–3.
71 Hannula 1922, 23–24; Kinnunen 1927, 1–2; Kääriäinen 1933, 39.
72 Arimo 1986a, 128; Hannula 1922, 16–18; Kauppila 2017, 7–8; Liimatainen 2015, 2.
73 Gerich 1919, 109–110; Gerich 1923, 83; Liimatainen 2015, 24, 65; Tapola 1929, 49.
kille aselajeille. Erityisesti talvella tietojen kerääminen tieverkoista, lumen syvyydestä sekä soiden ja jokien jääpeitteiden kantokyvystä oli tärkeää. Vesistöjen jäätyminen heikensi niiden estearvoa mahdollistaen liikkumisen niiden jääpeitettä pitkin, mikä tuli ottaa sotilaallisessa suunnittelussa huomioon. Lentotiedustelun oli selvitettävä toiminta-alueen ladut sekä käyttökelpoiset talvitiet liikkeen ja huollon tehostamiseksi sekä yllättävän hyökkäystoiminnan mahdollistamiseksi. Poltetun maan taktiikan nä-kökulmasta maastontiedustelulla oli keskeinen rooli, sillä sen avulla hävitystoimintaa voitiin suunnitella mahdollisimman kattavasti. Potentiaaliset liikennereitit, jäätynei-den vesistöjen kantokyky, vesistöjen virtaus sekä niitä ylittävien siltojen kantoka-pasiteetti ja sijainnit ovat elintärkeitä hävitysresurssien tehokkaan kohdentamisen varmistamiseksi.74
Talvitaistelukokeiluiden tulokset julkaistiin monenlaisia ohjesääntöjä ja oppaita 1920- ja 1930-luvuilla. Yksi merkittävimmistä oppaista oli vuonna 1929 valmistunut K. A. Tapolan teos Talvitaktiikkaa. Teoksen pääpaino oli hyökkäyksellisessä toimin-nassa, joka nähtiin ajanjaksolla tärkeämmäksi taistelumuodoksi. Alivoimaisenkin oli pyrittävä tempaamaan aloite viholliselta keskittämällä voimansa paikallisen ylivoi-man luomiseksi. Suomalaisten talvitaktiikkaan ajattelutapa sopi hyvin. Heikommin liikkuvat neuvostojoukot oli mahdollista saartaa ja tuhota osissa vaikeakulkuisilla metsäalueilla.75
Tapolan mukaan talvitaktiikan tehtävänä oli suomalaisten toiminnalle epäedul-listen talviolosuhteiden vaikutusten minimoiminen ja edulepäedul-listen hyväksikäyttö. Vi-hollisen, eli puna-armeijan, toimintamahdollisuuksia talviolosuhteissa ei saanut ali-arvioida. Monet Neuvostoliiton alueet olivat sääolosuhteiltaan samankaltaisia kuin Suomikin, joten niihin olosuhteisiin tottuneita joukkoja oli puna-armeijalle saatavilla.76
Suojeluskuntajärjestön keskuudessa talvitaistelutaktiikkaa käsiteltiin jo vuosien 1921–1922 välillä Suojeluskuntalainen-lehden kirjoitussarjassa Jalkaväki suksilla, jonka Suojeluskuntain Yliesikunta julkaisi vuonna 1922 myös samannimisenä kirjana. Talvi-taistelun merkitystä artikkelien kirjoittaja E. Hannula kuvaa seuraavasti:
”Nykyaikainen sota ei tunne talvimajoihin asettumista, ei sotatoimien keskeyttämistä kovan pakkasen ja paljon lumen ajaksi. Talvisodassa on sen vuoksi se sotiva puoli ylivoimainen, joka täydellisimmin on valmistautunut ja harjaantunut voittamaan lumiesteet, joka runsaimmin ja parhaimmin on varustautunut lumessaliikkumisvälineillä ja näiden välineiden avulla nopeimmin kykenee opereeraamaan kaikenlaisessa maastossa teistä riippumatta. Suuremmilla joukkomäärillä toimiminen ei kykene tasoittamaan tätä etua. Lukumääräinen vahvemmuus merkitsee näissä olosuhteissa ylen vähän.
Syvässä lumessa tiehen sidottuna on suurikin joukkoyhtymä pieneen nopeakulkuiseen hiihtoiskujoukkoon nähden yhtä turvattomassa asemassa kuin suurella aseettomalla kuletushöyrylaivalla matkaava joukko-osasto pienen torpeedoveneen hyökkäykseen.77 Hannulan kirjoituksessa ei mainita hävitystoiminnan roolia mitenkään. Lukumääräi-sesti suurempi vihollinen tuli lyödä nopealla ja aggressiivisella hyökkäyksellä, joka kohdistui vihollisen haavoittuvimpiin osiin. Näkemys häikäilemättömän
hyökkäys-74 Gerich 1923, 117–121; Tapola 1929, 24, 27–28.
75 Tapola 1929, 58–70, 73, 78–80; Hollanti 2014, 38; Kauppila 2015, 14; Raunio 1992, 63–64.
76 Tapola 1929, 9, 83.
77 Hannula 1922, 16.
toiminnan tehosta ja puna-armeijan kyvyttömyydestä toimia tehokkaasti suomalai-sissa talviolosuhteissa perustui 1920-luvulla arvioihin puna-armeijan kehittömättö-myydestä. Poltetun maan taktiikkaa ei nähty tarpeellisena vihollisen toimintakyvyn alentamiseksi, sillä se oli heikko jo valmiiksi. Vasta itsenäistyneen Suomen sotilasjohto uskoi, että Neuvostoliiton hyökkäys voitaisiin talviolosuhteissa torjua ilman laajaa omien alueiden hävittämistä. Nämä arviot olivat ainakin 1920-luvun alkupuolella päteviä, sillä tuolloin puna-armeijan keskuudessa vallalla oli näkemys, jonka mukaan talviolosuhteissa suoritettava operaatiot olivat mahdottomia.78
Neuvostoliitossakin valmistauduttiin talvisodankäyntiin ennen toisen maailman-sodan alkamista. Talvitaistelukoulutuksen ja -varustuksen kehittämiseen ryhdyttiin 1926 ja kolmea vuotta myöhemmin Pietarin sotilaspiirissä järjestettiin suuret talviso-dankäyntiharjoitukset, joissa joukot suorittivat muun muassa pitkän hiihtomarssin.
Puna-armeijaa ohjeistamaan julkaistiin 1932 Talvitaistelutoiminnan erikoisuudet -nimi-nen opas, joka selosti yleistajuisesti talviolosuhteiden vaikutusta sotilastoiminnalle.
Oppaan ohjeet olivat hyvin samankaltaisia kuin Suomessakin julkaistujen vastaavan-laisten opaskirjojen. Teoksessa muun muassa ohjeistettiin oikeanlaiseen pukeutumi-seen, majoittumipukeutumi-seen, aseiden kunnossapitoon sekä puolustus- ja hyökkäystaistelun toteuttamiseen talvisissa olosuhteissa. Oppaassa painotettiin että jokaisella sotilaalla tuli olla hyvä hiihtotaito talvisodankäynnin vaatimuksia varten.79
Hävitystoimintaa ei Suomessa nähty keskeiseksi talvitaktiikan osa-alueeksi vielä 1920-luvulla, sillä maininnat hävitysten toteuttamisesta osana talvitaisteluita ovat ai-kakauden oppaissa harvassa, sillä poltetun maan taktiikan soveltaminen ei sopinut aikakauden hyökkäykselliseen ajatteluun. Pääpaino talvitaistelussa oli puna-armeijan talviolosuhteissa suomalaisjoukkoja heikomman liikehtimiskyvyn hyödyntäminen.
Hiihtokoulutuksen ansiosta suomalaisjoukkojen liikkuminen oli talvisin mahdol-lista tiestöstä riippumatta. Telttamajoitus puolestaan mahdollisti joukkojen riippu-mattomuuden sisämajoituksesta. Tilanne alkoi muuttua 1930-luvulla, jolloin viivy-tystaistelu sai taistelulajin aseman. Tällöin hävityskoulutukseen keskityttiin lähinnä pioneerikoulutuksessa ja aselajioppaissa. Tavallisten jalkaväkijoukkojen talvitaiste-lukoulutukseen ei ennen talvisodan alkamista vaikuta tulleen hävityskoulutuksen suhteen merkittävää muutosta.
78 Lahdenperä 1995, 25–26.
79 Gurov 1932, 12, 25, 28–30, 35–36; Takkula 1931, 41–42.