LAATOKAN KARJALAN JA POHJOIS-KARJALAN MAASTO SEKÄ PUOLUSTUKSELLISET LÄHTÖKOHDATSEKÄ PUOLUSTUKSELLISET LÄHTÖKOHDAT

Laatokan Karjala ja Pohjois-Karjalan itäiset alueet muodostivat suomalaisten ennen talvisotaa laatimissa sotilasmaantieteellisissä katsannoissa niin sanotun Karjalan ope-raatioalueen. Alueen kokonaispinta-ala oli noin 40 000 km² ja sillä asui noin 260 000 ihmistä. Sotavoimien huoltomahdollisuudet olivat selkeästi huonommat kuin Karja-lan Kannaksella, jonka asukastiheys oli huomattavasti suurempi ja liikenneyhteydet paremmat. Ennusteet taisteluiden luonteesta tällä alueella mahdollisessa konfliktissa Neuvostoliittoa vastaan muuttuivat 1930-luvun kuluessa hyökkäyksellisistä puolus-tuksellisiksi, kun arvioita neuvostojoukkojen vahvuudesta nostettiin. Siirryttäessä VK 2-suunnitelmaan vuonna 1934 laadittiin Laatokan pohjoispuolista aluetta varten kolme erilaista puolustussuunnitelmavaihtoehtoa, joista IV AK:n johto valitsisi kul-loiseenkin tilanteeseen parhaiten sopivan.²⁴⁰

Ensimmäisessä suunnitelmavaihtoehdossa VK 2a armeijakunnan puolustusase-maksi määriteltiin Kitilän–Syskyjärven–Varpajärven–Polvijärven–Salonjärven linja.

Armeijakunnan päävoimat sijoittuisivat tällöin Suistamon ja Kaartojärven välisel-le alueelvälisel-le valmistautuen aloittamaan vastahyökkäyksen kaakon ja etelän suuntiin viivytysvaiheen päätyttyä. Vaihtoehdossa VK 2b pääpuolustusasema kulki linjalla Laatokka–Jänisjoensuu–Kokkoselkä–Leppäsyrjä–Loimolanjärvi–Tolvajärvi. Puolus-tuslinja miehitettäisiin mahdollisimman pienin voimin ja IV AK:n päävoimat keski-tettäisiin Jänisjärven itäpuolelle vastahyökkäyksen aloittamista varten. Kolmannessa vaihtoehdossa VK 2c puolustusasemana olisi Laatokan–Jänisjoen–Jänisjärven välinen alue ja vastahyökkäykseen valmistautuvat armeijakunnan voimat ryhmittyisivät Jä-nisjärven länsipuolelle.²⁴¹

YH:n aikana IV AK:n puolustussuunnitelmat täsmentyivät. Armeijakunnan molempien divisioonien 12. ja 13. D:n saavuttua toimintalueilleen antoi IV AKE marraskuun alussa määräyksen joukkojensa siirtymisestä lähemmäksi rajaa. Uusi puolustuslinja kulki tasalla Uuksunjoki–Mustajoki–Hallinlampi–Kotajärvi–Varpa-järvi–Polvijärvi–Saarijärvi–Piitsoinjärvi –Piitsoinoja–Tolvajärvi–Oinaansalmi. Uuden puolustusaseman sijainti rajan läheisyydessä merkitsi kenttäarmeijan joukkojen altis-tumista taistelutoiminnalle pian sotatoimien alkamisen jälkeen.²⁴²

IV AK:n päävoimien siirtäminen lähemmäksi rajaa perustui arvioon, jonka mu-kaan armeijakunnalla olisi mahdollisuuksia rajoitettuun hyökkäystoimintaan sodan alkaessa. Yleisesikunta ja armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Heiskanen eivät olleet yhtämieltä puolustusaseman sijoituksesta. Yleisesikunnan mielestä

armeijakun-240 Karhu 1932, 50–51, 95–98; Kilin 2002, 6; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 90–91.

241 Arimo 1987, 431; Tervasmäki 1978b, 84–85.

242 Juutilainen 1978b, 24.

nan päävoimien sijoitus oli marraskuun alussa edelleen liian kaukana valtakunnan rajasta. Armeijakunnan komentaja kiisti näkemyksen perustellen asiaa laajemman suojajoukkovaiheen viholliselle aiheuttamalla väsymyksellä, jolloin suomalaisten suunnitellulla vastahyökkäyksellä olisi paremmat menestymismahdollisuudet. Ken-raalimajuri Heiskanen piti näkemyksestään kiinni sodan alkuun saakka kieltäytyen enää muuttamasta päävoimiensa sijoitusta. Marraskuun 12. päivänä 1939 hän antoi divisioonan komentajilleen kuitenkin vielä käskyn, jonka mukaan käskettyä puolus-tusasemaa ei tarvinnut armeijakunnan kaikilla voimilla ehdottomasti puolustaa vaan olosuhteiden pakottaessa oli mahdollista siirtyä puolustukseen VK2c-suunnitelman mukaiselle linjalle Kitelä– Syskyjärvi– Varpajärvi–Loimola.²⁴³

Suomalaisten Pohjois-Karjalaa koskevat suunnitelmat olivat hyökkäyspainottei-sempia. Pohjois-Suomen Ryhmään kuuluneen alueen puolustuksesta vastanneen Pohjois-Karjalan Ryhmän tuli Lieksasta ja Kuhmosta samanaikaisesti käynnistettä-vällä hyökkäyksellä vallata Repola, jonka jälkeen sen tuli jatkaa hyökkäystään syvem-mälle Neuvosto-Karjalaan. Tehtävä oli osa Pohjois-Suomen Ryhmän hyökkäyksellistä VK1-suunnitelmaa, sillä VK2-suunnitelmaa ei pohjoista koskien ollut edes laadittu.

Joensuun rajavartioston esikunta epäili tehtävän toteutuskelpoisuutta, mistä johtuen Lieksan suunnan sotavalmistelut olivat marraskuun 1939 aikana puolustuksellisia.

Suomalaiset pikalinnoittivat etuasemansa Palkinjärvelle ja Änäkäisen järven tasalle.

Taaeammat puolustusasemat valmistuivat Puurunjärven vesistölinjalle, Hatunkylään ja Viisikkojärvelle.²⁴⁴

Suomen itärajan läheinen alue Laatokan pohjoisrannalta Ilomantsin pohjoisrajaan saakka oli sotilaallisen toiminnan kannalta haastava. Ominaista Laatokan Karjalaiselle maastolle olivat laajat metsä- ja suoalueet sekä lukuisat vesistöt. Asutus oli keskitty-nyt Laatokan ranta-alueille, kun sisämaassa tiheämpää asutusta sijaitsi vain harvassa kulkeneiden teiden varsilla.²⁴⁵

Laatokan rannikkoseutu poikkesi muusta Karjalan operaatioalueen maastosta.

Maaperä alueella oli kuivaa hiekkakangasta, joka mahdollisti mekanisoitujen jouk-kojen toiminnan. Kangasmaastoa halkoivat vain harvat jokiuomat. Sulutteet oli näissä olosuhteissa asutuskeskuksia ja jokiuomia lukuun ottamatta helppo kiertää, mikä teki viivytystaistelun haastavaksi. Toisaalta tälle kapealle vyöhykkeelle keskittyi myös suuri osa koko Laatokan Karjalan asutuksesta, joten tehokkaalla hävitystoiminnalla oli mahdollista riistää puna-armeijalta alueen tärkein majoituskapasiteetti ja huolto-potentiaali.²⁴⁶

Talviolosuhteet Karjalan operaatioalueella olivat Karjalan Kannasta ankarammat.

Pakkaset kiristyivät erityisesti alueen koillisosassa usein jopa lähelle Lapin lämpötilo-ja. Jopa -40 asteen pakkaset olivat useimpina talvina verrattain tavallisia. Vuosivaih-telut lämpötiloissa olivat kuitenkin huomattavia. Lumisateet alkoivat keskimäärin lo-kakuun puolivälissä ja pysyvä lumipeite saapui noin kuukautta myöhemmin, jolloin vesistöt myös jäätyivät. Suojärvellä ja Salmin pitäjän alueella vesistöjen virtaavuus ja pohjalähteiden suuri määrä tekivät niiden jääpeitteistä petollisia jopa keskitalvellakin.

Vesistöjen ylittäminen vaati hyvää tiedustelua ennen kuin sotilasjoukot pystyivät ne

243 Arimo 1987, 511–514; Juutilainen 1978b, 25.

244 Kosonen & Tuomikoski 2016, 123; Partanen & Pohjonen & Tuunainen 2006, 139, 145; Tervasmäki 1978b, 85; Tuunainen 2010, 45–46; Usva 1978a, 192–193.

245 Juutilainen 1978b, 24.

246 Karhu 1932, 96–97, 100–101; Marttinen 1938, 45–46.

ylittämään, joten näillä alueilla ne eivät menettäneet estearvoaan samalla tavoin kuin muualla Suomen itärajan alueella. Keskitalven lumipeitteen syvyys oli keskimäärin 70–80 senttimetriä, joka teki teiden ulkopuolella liikkumisen ilman suksia lähes mah-dottomaksi. Lumet sulivat aukeilta alueilta toukokuun alkupuolelta ja jäiden lähtö vesistöistä tapahtui toukokuun puoliväliin mennessä.²⁴⁷

Suuret asutuskeskittymät olivat Laatokan Karjalassa ja Pohjois-Karjalan itäisillä raja-alueilla harvassa ja usein pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Laatokan poh-joisrannalla sijaitsivat Salmin kirkonkylä Tulema sekä Uuksun, Pitkärannan ja Impi-lahden teollisuustaajamat. Teollisuus painottui puunjalostukseen ja sen tuotteiden kuljetukseen muualle Suomeen.²⁴⁸

Laatokan Karjalan metsäisillä sisämaan alueilla asutus keskittyi sahateollisuuden synnyttämiin ja itsenäisyyden aikana nopeasti kasvaneisiin taajamiin sekä muutamiin tätä vanhempiin kyliin. Näitä olivat Suvilahti, Varpakylä, Korpiselkä ja Loimola. Ne olivat kokoluokaltaan merkittäviä sotilasjoukkojen majoitusta ja huoltoa ajatellen, mutta pitkät välimatkat sekä huonot tieyhteydet tekivät alueesta hyökkääjälle vai-keasti hallussa pidettävän. Suuret metsäalueet puolestaan tekivät kiinteiden rinta-malinjojen muodostamisen vaikeaksi mahdollistaen laajamuotoisen sissisodankäyn-nin.²⁴⁹

Kuvaava selostus Laatokan Karjalan itäisten raja-alueiden puolustusmahdolli-suuksista ja maasto-olosuhteista löytyy everstiluutnantti K.A. Inkalan YH:n aikana laatimista puolustuksen järjestelyjä koskevista suunnitelmista Korpiselän maastossa.

Selostuksesssa Korpiselän rajakarjalaista maastoa kuvataan metsäiseksi, kukkuloiden ja vesistöjen rikkomaksi erämaa-alueeksi. Asutus seudulla oli harvaa ja eristäytynyttä.

Laajoja metsäalueita rikkoivat vain kylien ja asutuskeskittymien ympäristön viljelys-alueet.²⁵⁰

Inkalan johtopäätöksenä oli, että maastollisten olosuhteiden takia Korpiselän kaltaisessa maastossa hyökkääjän eteneminen keskittyisi harvojen teiden suuntiin.

Panssarivoimien ja ratsuväen käyttö hyökkäyksen kärkenä olisi vaikeaa peitteisen maaston ja etenemisreittien rajallisuuden vuoksi. Tästä syystä hyökkäyksen nopeus määräytyisi jalkaväen etenemisvauhdin mukaan. Puolustus tuli näin ollen keskittää teiden varsille vähäisempien varmistus- ja tiedusteluosastojen jäädessä vartioimaan puolustusasemien sivustoja. Tiet oli helppoa katkaista paikoista, joissa maasto kat-kaisukohtien ympärillä oli usein erittäin vaikeakulkuista estäen katkaisupaikkojen kiertämisen.²⁵¹

Korpiselän puolustusjärjestelyjä koskevat huomiot pätivät suurelta osin myös muualle Laatokan Karjalan alueille. Erityisesti metsäisessä sisämaassa olosuhteet olivat juuri kuvatunkaltaisen haastavia mekanisoitujen joukkojen etenemiselle. Tiet katkaisemalla oli helppoa vaikeuttaa ja hidastaa hyökkääjän etenemistä huomatta-vasti. Suunnitelmat osoittavat suomalaisten ymmärtäneen paikalliset olosuhteet ja valmistautuneen puolustustaisteluihin Laatokan Karjalan alueella kattavasti ennen sodan alkamista.

247 Häkli 1928, 2; Karhu 1932, 112; Kääriäinen 2, 20; Marttinen 1932, 47–48.

248 Hämynen 1993, 372–373; Juutilainen 1978b, 24.

249 Juutilainen 198b, 24.

250 Perus-4087/1. IV Armeijakunta. Esikunnan Pioneeritoimisto: Diaarit, käskyt, muut asiakirjat: 1939–1940.

[3]. Puolustuksen järjestely Korpiselän maastossa, Korpiselkä 12.11.39. KA.

251 ibid.

Ilomantsin olosuhteet olivat muun Pohjois-Karjalan rajaseutujen tapaan laajoja sotatoimia ajatellen haastavat. Maasto oli erityisen soista ja harvaan asuttua. Alueen lukuisat suot ovat suurelta osin upottavia rahka- ja mutasoita, jotka ovat erityisen vaikeakulkuisia kesäaikaan jopa jalkaväelle. Pitäjän kylät ja korpiasumukset sijaitsivat toisistaan erillään vaarojen päällä. Talvisin suot ja vesistöt jäätyivät, jolloin ne erityi-sesti ohuen lumipeitteen aikana helpottivat liikkumista sekä tarjosivat laajoja aukeita ampuma-aloja. Ilomantsin maastossa sijaitsi useita puolustukselle edullisia vesistöjä, joita oli mahdollista hyödyntää puolustusjärjestelyissä. Puolustuksellisesti parhaat alueet sijaitsivat Kuolismaalla, Möhkössä ja Oinassalmella.²⁵²

Hävitystoiminnan suuntaviivat Laatokan Karjalan osalta määriteltiin VK2-suun-nitelmassa. Suunnitelman mukaan alueella oli suoritettava hävitystöitä taisteluiden menestykselliseen päätökseen saattamisen vaatimassa laajuudessa. Kesäkautena hä-vityksiä oli luvallista täydentää metsäpaloilla. Laatokan Karjalan laajat metsäalueet olisivat palaessaan tehokkaasti vaikeuttaneet vihollisen etenemistä, mutta mahdolli-sesti hankaloittaneet suomalaisjoukkojenkin toimintaa, mikäli polttojen toteutusta ei olisi suunniteltu erittäin huolellisesti. Metsäpalojen toteutukseen Suojärven eteläpuo-leisilla alueilla olikin saatava armeijakunnan komentajan lupa.²⁵³

Jo VK2-suunnitelmassa painotettiin asutusten tuhoamisen tärkeyttä talviaikaan käytävissä taisteluissa. Talvitaistelukokeilut olivat jo tässä vaiheessa vaikuttaneet suomalaisten näkemyksiin kunnollisen talvimajoituksen vaikutuksesta joukkojen toi-mintakyvylle. Puna-armeijan etenemisen vaikeuttamiseksi asuinrakennusten hävitys nähtiin perustelluksi. Tässä vaiheessa hävityksiä ei kuitenkaan käsketty täydelliseksi, mikä kertoo suomalaisjoukkojen tarpeesta säästää rakennuksia omaan käyttöönsä, resurssien puutteesta sekä haluttomuudesta ylimääräisiin, turhilta tuntuviin siviili-kohteiden tuhoamisiin.²⁵⁴

Alpo K. Marttinen keskittyi 1938 Sotakorkeakoulun diplomityössään sulutusten käyttöön suomalaisten ja puna-armeijan välisten voimasuhteiden tasoittajana Kar-jalan Kannaksella ja KarKar-jalan operaatioalueella. Tutkielmassaan Marttinen painotti asutuskeskusten hävityksen merkityksen kasvua Karjalan operaatioalueella tal-violosuhteissa, sillä liikenneyhteyksien hävitykset olivat talvella soiden ja vesistöjen jäädyttyä suhteellisen helposti kierrettävissä, mutta ulkomajoitukseen joutuneiden joukkojen taistelukunto laskisi sen sijaan nopeasti. Lisäksi huollon ja esikuntien työs-kentely vaikeutuisi. Taistelutoiminta keskittyisi talviolosuhteissa Marttisen mukaan taisteluiksi asutuskeskusten hallinnasta, sillä asutuskeskusten hallussapito merkitsi-si koko seutukunnan hallintaa. Suomalaimerkitsi-sille ykmerkitsi-sittäisten asutuskeskusten menetys ei merkinnyt kovinkaan paljon, mikäli ne ehdittäisiin hävittää ennen puna-armeijan haltuun joutumista. Viivytystaisteluiden periaatteen mukaisesti suomalaiset pystyi-sivät irtautumaan seuraavan asutuskeskuksen läheisyyteen jättäen neuvostojoukot hallitsemaan palaneita raunioita.²⁵⁵

Liikekannallepanossa alueelle kohdennettavien joukkomäärien kasvaessa tuli Laatokan Karjalassa toimivien joukkojen johtoportaaksi aiempaa divisioonatasoa suurempi armeijakunnan esikunta. Vuoden 1934 operatiivisten suunnitelmien mu-kaan 3.DE:n tuli muodostaa liikekannallepanon sattuessa IV AK:n esikunta. Tähän

252 Björn 2006, 248; Karhu 1932, 97.

253 Arimo 1987, 409, 428.

254 Arimo 1987, 428.

255 Marttinen 1938, 47–48.

armeijakuntaan kuuluisi kaksi divisioonaa sekä rajavartiojoukoista muodostettava Karjalan Ryhmä, jonka tehtävänä oli armeijakunnan keskittämisen suojaaminen, mikä tarkoitti viivytystaisteluiden aloittamista heti rajalta alkaen tavoitteena aikavoittojen hankkiminen.²⁵⁶

Pohjois-Suomen Ryhmälle alisteisen Pohjois-Karjalan Ryhmän²⁵⁷ vastuualueella toiminta-ajatuksena YH:n aikana oli vielä hyökkäyksellinen Venäjän Keskitys 1²⁵⁸. Ryhmään kuuluivat YH:n alussa suojajoukkojen Erilliset pataljoonat 12 ja 13, joiden perustana oli Joensuun Rajavartiosto. Everstiluutnantti Erkki Johannes Raappanan johtaman joukon tehtävänä oli estää puna-armeijan rajanylitykset ja pysäyttää hyök-käävä vihollinen viimeistään Kiekinkosken, Saunajärven, Änäkäisen ja Hatunkylän asemiin. Vihollisen pysäyttämisen jälkeen P-KR:n tuli aloittaa välittömästi vasta-hyökkäys ja eteneminen rajan ylitse Kuhmon ja Pielisjärven suunnista kohti Repolaa, ja tavoitteen saavuttamisen jälkeen jatkaa mahdollisuuksien mukaan yhä syvemmälle Neuvostoliiton puoleiseen Karjalaan. Hyökkäyksen lopullisena päämääränä oli kah-den puolustuskeskuksen muodostaminen. Alueikah-den väliin jäi Pieningän salo, jonka puolustaminen ei maaston takia ollut tarpeellista, mikä salli joukkojen vapautumisen muille suunnille.²⁵⁹

YH:n aikana Pohjois-Karjalan Ryhmän alueen puolustuksellinen painopiste siirtyi Kuhmon alueelta Pielisjärven suuntaan, jonka Karjalan rataan kuulunut rautatieyh-teys arvioitiin ryhmän keskeiseksi haavoittuvuudeksi. Neuvostojoukkojen onnistues-sa katkaisemaan radan, aiheutuisi siitä suomalaisille suuria huollollisia vaikeuksia.

Tieyhteydet Pielisjärven alueella olivat muutenkin lähialueiden muita suuntia sel-keästi paremmat, sillä pitäjään johti rajan yli kaksi tietä. Toinen teistä kulki Lentiiras-ta Inarin kautLentiiras-ta syvemmälle länteen ja toinen KivivaarasLentiiras-ta Nurmivaaraan, josLentiiras-ta oli mahdollista jatkaa länteen kohti Nurmesta. Kuhmon suunnalla kulki Saunajärven tien kautta Suomen puolella tie Pielisjärvelle ja Nurmekseen.²⁶⁰

Puna-armeijan talvisodan kynnyksellä valmistunut marssiopas kertoi, että vaikka Pohjois-Karjalan rajaseudut olivat hyökkääjälle huollon järjestelyjen kannalta haas-tavia, olisi tilanne helpottunut, jos etenemistä pystyttäisiin jatkamaan syvemmälle maakunnan alueelle. Rajakyliä huomattavasti parempia majoitusmahdollisuuksia tarjosivat oppaan mukaan Nurmes ja Joensuu. Nurmekseen oli mahdollista majoit-taa enintään jalkaväkidivisioona. Onttolan varuskunta-alueelle Kontiolahdella olisi voinut majoittua kokonainen jalkaväkidivisioona, minkä lisäksi alueella sijaitsi lento-kenttä. Tiedot olivat kuitenkin epätarkkoja ja merkitsivät sitä, että mikäli suomalaiset hävittäisivät kyseiset paikkakunnat vetäytyessään, kohtaisivat neuvostojoukot suuria majoitusvaikeuksia.²⁶¹

Neuvostotiedustelu totesi tieyhteyksien paranevan Pohjois-Karjalan läntisemmis-sä osissa. Raja-alueella hyökkäyksen etenemisen suurimmiksi ongelmiksi arvioitiin suomalaisten vastarinnan sijaan teiden ja siltojen korjaustarve, mäkinen maasto, joka hidastaisi ajoneuvojen liikkeitä sekä alueen metsäisyydestä johtuneet rajoittuneet

256 Juutilainen 1985, 15; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 90, 100; Tuunainen 2011, 36.

257 Tästä eteenpäin käytetään lyhennettä P-KR.

258 Tästä eteenpäin käytetään lyhennettä VK1.

259 Partanen, Pohjonen ja Tuunainen 2006, 139–140.

260 Aarnio 1966, 162–163; Partanen, Pohjonen ja Tuunainen 2006, 139–140; Tuunainen 2014, 21.

261 Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 1989, 130–132, 146–147.

ilma- ja maatähystysmahdollisuudet. Lukuisat vesistöjen ylitykset nähtiin myös huo-mattavana haasteena, monilla Pohjois-Karjalaan suunnitelluilla etenemisreiteillä oli useissa tapauksissa siltoja kymmenittäin ja niiden hävittämisen arvioitiin aiheuttavan suuria vaikeuksia etenemiselle, sillä niille ei ollut kiertomahdollisuuksia.²⁶²

Pohjois-Karjalan alue asutuskeskuksineen näyttäytyy Puna-armeijan marssioppaassa puhtaasti läpikulkualueena syvemmälle Suomeen. Esimerkiksi Joensuu oli neuvosto-hyökkäyksen välitavoite, jonka kautta oli tarkoitus edetä Mikkeliin ja Pieksämäelle.²⁶³ Harvaan asutun rajaseudun puolustuksen läpäiseminen olisi mahdollistanut neuvos-tojoukoille hetken levon ja huollon Pohjois-Karjalan suuremmissa asutuskeskuksissa, jonka jälkeen niiden olisi ollut mahdollista jatkaa hyökkäystään aiempaa parempia kulkuyhteyksiä pitkin sisämaan strategisesti tärkeämpiin tavoitteisiin. Tämä tosin olisi ollut mahdollista vain, mikäli suomalaisten hävitystoiminta olisi epäonnistunut.

Repolaan suuntautuvan P-KR:n hyökkäyksen arvioitiin nopeasti lieventävän Suo-men puoleista ratayhteyttä kohtaan suuntautuvaa painetta. Rajavartiostojen Esikunta kuitenkin epäili annetun tehtävän toteuttamiskelpoisuutta jo ennen sodan syttymis-tä, perustellen näkemystään muun muassa joukkojen vähyydellä sekä tiedustelu- ja sissitoimintaan kykenevien joukkojen puutteella. Pohjois-Karjalan Ryhmän toimin-tasuunnitelmaan ei tästä huolimatta ennen sodan syttymistä tullut muutosta. Puolus-tukselliseen sodankäyntiin valmistauduttiin YH:n kestäessä kuitenkin muun muassa Kivivaaran ja Nurmijärven linnoitustöillä sekä laatimalla hävityssuunnitelmat Pielis-järven suunnan silloista.²⁶⁴

262 Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939 1989, 159–161; Tuunainen 2014, 22–23.

263 Tuunainen 2014, 22.

264 Partanen, Pohjonen & Tuunainen 2006, 139–140, 145.

Kartta 2. Pielisjärven–Kuhmon välisen alueen rajaseutujen asutus. Lähde: Suomen tiekartta, Maanmittaushallinto, Helsinki 1939. Doria.fi-verkkopalvelu. https://www.doria.fi/bitstream/han-dle/10024/79339/1201013766.jpg?sequence=1&isAllowed=y. 13.11.2017.

Ilomantsin laajoja erämaa-alueita puolustamaan sijoitettiin YH:n aikana vain Erillinen Pataljoona 11, jonka rintaman leveydeksi tuli peräti 100 kilometriä sen määritellyn viivytysalueen syvyyden ollessa 75 kilometriä. Pataljoona kuului IV AK:n alaisuuteen, mutta suuret välimatkat ja harvateinen erämaa erottivat sen tehokkaasti armeijakun-nan päävoimista. Joensuun Rajavartioston miehet täydennettynä Lieksan sotilaspiirin reserviläisillä muodostivat Er. P 11:sta rungon. Pataljoonan toiminta-alue oli hyvin harvaan asuttua, kylien välimatkat olivat useimmissa tapauksissa useita kymmeniä kilometrejä. Heikkoudestaan huolimatta suomalaisjoukkojen määrää alueella pidet-tiin riittävänä ottaen huomioon alueen harvateisyyden. Er. P 11:sta joukot ryhmitetpidet-tiin alueen kahden itä–länsi suunnassa kulkeneen päätien varsille, päävoimat Kuolismaan tien suuntaan, ottamaan vastaan neuvostojoukkojen hyökkäyksen tavoitteenaan py-säyttää se viimeistään linjalle Oinaansalmi–Nuorajärvi– Koitere. Pataljoonan toimin-ta-alueen laajuus ja harva asujaimisto aiheuttivat sille sodan alkaessa erityisiä haas-teita. Eristyneisyys muista suomalaisjoukoista ja laaja vastuualue vaativat joukoilta tavanomaista parempaa toimintakykyä sekä aluetuntemusta.²⁶⁵

Suomalaisten suunnitelmissa oletettiin neuvostoliittolaisten olevan kykenemättö-miä toimimaan Laatokan-Karjalan ja Pohjois-Karjalan pitkien etäisyyksien, huono-kuntoisten ja harvojen tieyhteyksien sekä vaikean maaston olosuhteissa niin suurin paikallisin voimin, että hyökkääjät pystyisivät saavuttamaan täydellisen paikallisen ylivoiman suhteessa puolustajiin.²⁶⁶ Sotatoimien levitessä laajalle ja harvateiselle alueelle hyökkääjän voimat hajaantuisivat ja menettäisivät näin voimaansa. Laato-kan Karjalassa muun muassa Suojärven alueen pinnanmuodostuksen katsottiin myös vaikeuttavan suurten joukkojen toimintaa leveällä rintamalla. Neuvostojoukot pako-tettaisiin toimimaan alueen harvojen teiden suunnissa, jolloin myös puolustuksen painopisteet olisi helppoa kohdistaa tiettyihin maastonkohtiin.²⁶⁷

Sodan syttyessä suomalaisjoukkojen katsottiin todennäköisesti joutuvan jättämään Suojärven alueen vihollisen haltuun viivytystaistelujen jälkeen. Alueen hallussa pi-täminen olisi vaatinut liikaa resursseja ja laajoja linnoitustöitä. Tästä syystä IV AK:n tehtäväksi tulikin pysäyttää vihollisen eteneminen viimeistään Jänisjoella, jota pidet-tiin yhdessä pohjoisempien Tolvajärven–Ristisalmen kapeikkojen kanssa suhteellisen helposti puolustettavina. Suojärvi suomalaisjoukkojen tuli pitää hallussa mahdolli-simman kauan, sillä pitäjän alue oli liikenteen solmukohta, jonka haltuun saaminen antaisi puna-armeijalle mahdollisuudet jatkaa etenemistään useisiin suuntiin ja erityi-sesti sisämaahan. Lopullierityi-sesti vihollisen eteneminen tuli pysäyttää Suojärveltä länteen johtaneilla metsäisillä tieosuuksilla, joita ympäröivät vesistöt ja suoalueet tarjoaisivat suomalaisille sivustasuojaa.²⁶⁸

265 Aarnio 1966, 168–169; Kalervo, Kansa taisteli 8/1958, 221–222.

266 Tuunainen 2011, 36.

267 Tuunainen 2011, 36–37; Juutilainen 1978a, 24.

268 Tuunainen 2011, 36.

In document Hävitysten talvi : poltetun maan taktiikan kehitys ja käyttö talvisodassa 1939-1940 (sivua 91-99)