Tutkimukseni tärkeimpinä aineistoina ovat itärajan alueen hävitystöihin osallistu-neiden suomalaisjoukkojen asiakirjat. Tällaisia joukkoja ovat muun muassa suoja-joukot, pioneerit ja muut viivytystaisteluihin hävitettyjen asutuskeskusten ja muiden hävityskohteiden lähialueilla toimineet joukot. Hävityksiin osallistuneiden joukkojen löytäminen vaatii tarkkaa tutkimuskirjallisuuden tarkastelua. Suuresta määrästä eri joukko-osastoja on pystyttävä rajaamaan tutkittavaksi sellaisten joukkojen asiakirjat, jotka osallistuivat hävitysten toteuttamiseen tai suunnitteluun.
26 Karhu 1932, 50.
Aloitin asiakirjojen tutkimisen joukkojen käskysuhdehierarkian yläpäästä pääma-jan, Kannaksen armeipääma-jan, armeijakuntien ja divisioonien asiakirjoista. Tällöin pystyin näistä asiakirjoista saatujen tietojen pohjalta rajaamaan pois joukot, jotka eivät olleet mukana hävitystoiminnassa. Lisäksi muodostin kuvan hävitysten toteuttamisen käs-kysuhdeverkostosta.
Pioneereilla oli YH:n ja talvisodan aikana päävastuu hävitysten suunnittelusta.
Tästä johtuen YH:n aikaisten eri suomalaisdivisioonien pioneerikomentajien sekä Pioneeritoimiston asiakirjat ovat tutkimuksessani erityisen mielenkiinnon kohteena.
Näiden tahojen vastuulla oli pääosa hävitystoiminnan pääperiaatteiden ja suurten linjojen suunnittelusta sekä niiden toteutuksen valvonnasta. Pioneeritoimintaa eri tasoilla tarkastelemalla on mahdollista saada kattavasti tietoa poltetun maan taktii-kan käytön tavoitteista, suunnittelusta, organisoinnista ja tehokkuudesta. Samalla on mahdollista havainnoida, kuinka itsenäiyyden alkuajoista saakka kehitetty hävitys-koulutus ja sitä varten luotu teoriapohja toimivat käytännössä.
Yksi merkittävä asiakirjatyyppi tutkimuslähteideni joukossa ovat joukko-osastojen sotapäiväkirjat, jotka kertovat niiden toiminnasta jopa minuutin tarkkuudella. Tämä auttaa tapahtumien kronologiseen järjestykseen laittamisessa. Erityisesti pienempien yksikköjen, kuten komppanioiden ja joukkueiden sotapäiväkirjoissa nimetään henki-löitä ja yksiköitä, jotka hävittämisiin osallistuivat. Tällaisia tietoja ei yleensä tule ilmi suuremmista suunnitelmista, joissa korkeintaan nimettiin joukot, joille hävitystehtävä annettiin. Toisaalta yksityiskohtaisuuksissa piilee myös sotapäiväkirjojen heikkous, niissä ei yleensä kerrota suurimittaisemmista suunnitelmista. Joskus suunnitelmia on löydettävissä sotapäiväkirjojen liitteistä, mutta useimmiten on turvauduttava jouk-ko-osastojen muihin asiakirjoihin. Näiden asiakirjojen joukosta on löydettävissä ylei-semmän tason tietoja hävitysoperaatiosta.
Sotapäiväkirjat on kirjoitettu usein taistelutoiminnan tai jopa sotatoimien jo päätyt-tyä muistinvaraisesti. Niitä lukiessa on kiinnitettävä erityistä huomiota inhimillisten erehdysten mahdollisuuteen. Kovan fyysisen ja henkisen väsymyksen alaisena sota-päiväkirjan kirjoittaja on saattanut helposti tehdä virheitä esimerkiksi kellonaikojen, nimien ja sotilasyksiköiden nimien merkitsemisessä. Sotapäiväkirjat ovat virallisia yksiköiden haltuun jääviä asiakirjoja, joten tämä on osaltaan määrännyt mitä niihin on kirjoitettu. Osaston toimintaa ei välttämättä mielellään esitetty negatiivisesti, teh-dyistä virheistä saatettiin vaieta ja mahdollisia epäonnistumisia kaunistella.
Mahdolliset puutteet sotapäiväkirjoissa täytyy ottaa huomioon niitä käsiteltäessä, mutta tämä ei tarkoita, että ne olisivat lähdeaineistona käyttökelvottomia. Käytettäessä sotapäiväkirjaa lähteenä tutkijan tulee ottaa huomioon muun muassa sen laatija, sota-päiväkirjan yleinen laatu, laatimisen olosuhteet sekä maininnat päiväkirjaan merkittyjen tietojen lähteistä. Mahdollisuuksien mukaan tutkijan on myös pyrittävä vertailemaan useampien eri sotapäiväkirjojen antamia tietoja samoista tapahtumista niiden paikkansa pitävyyden varmistamiseksi.27 Tutkimustyössäni kiinnitän huomiota näihin tekijöihin.
Hävitystöiden suunnittelusta, valmistelusta ja toteutuksesta on mahdollista saa-da sotapäiväkirja-aineiston avulla suhteellisen laadukasta tietoa. Tietyn hävityksen tarkka kellonaika ei ole kaikissa tapauksissa luotettava ottaen huomioon, että ne on saatettu merkata sotapäiväkirjaan huomattavasti hävitystyön toteuttamisen jälkeen muistin perusteella tai tieto hävityksestä on saatu epämääräisistä lähteistä esimer-kiksi huhupuheena tai viestivälineiden välityksellä useiden eri toimijoiden kautta.
27 Tuunainen 2006, 211–212, 214–215.
Hävitystyön tapahtumisen päivämäärä on todennäköisesti jo huomattavasti tarkem-pi tieto, erityisesti jos se toistuu samana useissa eri sotapäiväkirjoissa sekä muissa lähteissä. Pidän varsin varmana sitä, että jos tietty hävitystyö on sotapäiväkirjassa todettu suoritetuksi, on se todennäköisesti myös todellisuudessa tapahtunut. Hävi-tystyöt olivat useimmiten niin huomattavia tapahtumia, jotka vaikuttivat oleellisesti myös taistelutapahtumiin, että valehtelu niiden toteuttamisesta olisi todennäköisesti havaittu useiden eri toimijoiden taholta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ilmoitetut hävitykset ovat onnistuneet täydellisesti. Esimerkiksi räjäytetyksi ilmoitet-tu silta on saattanut vahingoitilmoitet-tua vain osittain, mutta tästä ei sotapäiväkirjassa vält-tämättä mainita. Hävitystöiden puutteet kävivät usein ilmi, kun suomalaistiedustelu havaitsi perusteellisesti hävitetyiksi ilmoitettujen siltojen kautta kulkevan suuriakin neuvosto-osastoja joskus vain muutamia tunteja niiden väitetyn tuhon jälkeen.
Sotapäiväkirjojen maininnat hävitysten valmistelusta ja suunnittelusta ovat aina-kin YH:n ajalta varsin luotettavia. Ylemmät tahot tarkastivat pioneerijoukkojen hävi-tystöiden suunnitelmat ja valmistelut, joten niiden toteutuksesta ei juuri ollut voinut valehdella rangaistuksen uhalla. YH:n aikana rauhan vielä vallitessa hävitysten valmis-telujen tarkastuksille oli vielä riittävästi aikaa, mutta sodan sytyttyä tilanne muuttui.
Tällöin joukot saattoivat joutua suunnittelemaan ja valmistelemaan hävityksiä kiireessä itsenäisesti. Tämä todennäköisesti johti myös virheellisiin ilmoituksiin valmistelujen tasosta, mikä on yhtenä selityksenä joidenkin hävitystöiden epäonnistumisiin.
Sotakorkeakoulussa 1926–1991 laaditut julkiset diplomityöt julkaistiin alkuvuon-na 2018 Kansallisarkiston digitaaliarkistossa. Kokoelman tutkiminen antoi minulle runsaasti uutta tietoa sotaa edeltävän ajan suomalaisista puolustussuunnitelmista, sotilasmaantieteellisistä näkemyksistä sekä hävitystoiminnan suunnittelun ja koulu-tuksen kehityksestä. Diplomityöt eivät kaikissa tapauksissa ole kaikista laadukkainta tutkimustyötä, mutta niitä on mahdollista hyödyntää ajankuvana sotilaallisesta ajat-telusta omana aikakautenaan. Lisäksi diplomitöiden tarkastajien yleensä tutkimusra-portin alkuun tai marginaaleihin kirjoittamia arvosteluja ja kommentteja on mahdol-lista käyttää diplomitöiden antamien tietojen luotettavuuden arvioinnissa. Lisäksi ne tarjoavat mielenkiintoisen näytteen sotakorkeakoulun opettajien ja näkemyseroista tulevan sodan käyntitavoista sekä ulottuvuuksista.
Talvitaistelun ja talviolosuhdekoulutuksen kehityksestä ennen talvisotaa on mah-dollista saada tietoa siitä, kuinka suomalaiset varautuivat hyödyntämään maamme sääolosuhteita taistelussa maahantunkeutujaa vastaan. Itsenäisyyden alkuvuosi-kymmeninä aiheesta kirjoitettiin varsin runsaasti suomalaisissa sotilasoppaissa. Yk-sityiskohtaisesti sotaa edeltäneen ajanjakson talvitaistelukoulutuksen näkökohtia ja vaatimuksia käsittelevät Kustaa Tapolan laatima ”Talvitaktiikkaa” (1929) ja Erkki Han-nulan ”Jalkaväki suksilla” (1922). Teoksista käy hyvin ilmi miten talvitaistelutaktiikkaa pyrittiin itsenäisyyden alkuaikoina kouluttamaan ja kehittämään. Lisäksi teoksista käy ilmi millaisia puutteita ja kehitystarpeita suomalaisjoukkojen talvivarustukses-sa sekä -kalustostalvivarustukses-sa oli. Joukkojen talvivarusteiden ja kylmissä olosuhteistalvivarustukses-sa selviy-tymisen kehittyminen palveli poltetun maan taktiikan käyttöä suomalaisjoukkojen sisämajoituksesta riippuvaisuuden vähennyttyä. Oppaista ilmenee myös millaiseksi puna-armeijan kyky toimia talvella arvioitiin, mistä on mahdollista päätellä, kuinka suomalaiset aikoivat vaikuttaa sen toimintakykyyn muun muassa hävitystoiminnalla.
Tutkimuskirjallisuudessa tutkimusaihettani käsitellään varsin vähän. Tietoa täy-tyy kerätä suuresta määrästä teoksia, sillä maininnat hävitystoiminnasta ovat teoksis-sa yleensä yksittäisiä. Talvisodan taistelutapahtumista on kuitenkin kirjoitettu erittäin kattavasti, mikä on suureksi avuksi esimerkiksi selvitettäessä suomalaisjoukkojen
liik-keitä ja sijoitusalueita tiettyinä aikoina. Sotilasmaantieteestä, rintaman eri alueiden maantieteestä ja poltetun maan taktiikan soveltamisesta eri aikoina löytyy suhteelli-sen hyvin kirjallisuutta.
Yleistä talvisotaa koskevaa tietoa on tutkimuskirjallisuudesta huomattavasti helpompaa löytää kuin tietoja hävitystoiminnan toteuttamisesta. Kattavia teoksia aiheesta ovat Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimiston toimittamat Talvisodan historia-sarjan osat 1–4 (1978–1979). Neuvostoliiton tavoitteita talvisodassa valaisevat muun muassa Ohto Manninen teoksessaan Miten Suomi valloitetaan: Puna-armeijan operaatiosuunnitelmat 1939–1944 (2008) sekä Juri Kilinin teos Puna-armeijan sotatoimet Laatokan Karjalassa talvisodassa (2002).
Reino Arimon kolmiosainen teossarja Suomen puolustussuunnitelmat 1918–1939 (1986–1987) on kattava kuvaus maamme puolustuksen kehittymisestä itsenäistymi-sestä talvisotaan. Teossarja kertoo perinpohjaisesti Suomen puolustussuunnitelmien muutoksista ja niihin vaikuttaneista tekijöistä. Poltetun maan taktiikan roolia erityi-sesti viivytystaisteluvaiheessa sivutaan erityierityi-sesti 1920-luvulta eteenpäin laadituissa suunnitelmissa. Teoksissa kuvataan hyvin myös Suomen eri osien maasto-olosuhteiden vaikutusta sodankäynnille sekä niiden suomalaisten pyrkimyksiä hyödyntää näitä olo-suhteita mahdollisessa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Koulutus- ja varustekehityksen yksityiskohdat sekä perusteet tulevat teoksissa hyvin ilmi selittäen, miksi suomalai-nen sotataito kehittyi sellaiseksi, kuin sitä talvisodassa sovellettiin. Sotataidon kehitys ja Suomen maasto- ja sääolosuhteiden huomioon ottaminen määritteli myös poltetun maan taktiikan käytön periaatteita, joten sen käsittely on keskeinen osa tutkimustani.
Ilmari Karhun Suomen sotilasmaantieto (1932) tarjoaa tärkeää itärajan aluetta kos-kevaa tietoa. Se kuvaa myös sotaa edeltävän ajan suomalaisia sotilasmaantieteellisiä näkemyksiä. Karhun teos kuvaa Suomen 1930-luvun maantiedettä sotilaallisesta nä-kökulmasta yksityiskohtaisesti antaen tietoa muun muassa eri alueiden liikenneyh-teyksistä, vesistöistä, väestömääristä, sääolosuhteista ja pinnanmuodostuksesta. Tie-toja on mahdollista käyttää runsain mitoin hyväksi poltetun maan taktiikan käytön perusteita ja tarkoitusperiä selvitettäessä.
Tietoja neuvosto- ja suomalaisjoukkojen organisaatioista sain muun muassa Mat-ti Aarnion teoksesta Talvisodan ihme (1966). Vesa Tynkkysen kirjoittama Hyökkäyksestä puolustukseen (1996) luo kokonaiskuvaa Suomen armeijan taktiikan kehityksestä itsenäi-syyden ensi vuosikymmeninä. Nämä teokset auttoivat minua sotilasyksiköiden organi-saatioiden selvittämisessä sekä suomalaisten puolustussuunnittelun ymmärtämisessä.
Sotataidon kehitystä ja nykyteorioita käsittelee puolestaan ansiokkaasti Nils Marius Rekkedal teoksessaan Nykyaikainen sotataito: Sotilaallinen voima muutoksessa (2006).
Pioneeriaselajin kehitykseen ja sen toiminnan tavoitteiden selventämiseen käytän tutkimuksessani teoksia, joissa käsitellään hävitystoimintaa sekä sen koulutuksen pai-notuksia Suomessa. Uusinta tutkimustietoa pioneeriaselajin historiasta ja kehityksestä edustaa Janne Mäkitalon Räjähtävää Voimaa 1: suomalaisten pioneeritaktiikan kehittyminen itsenäisyyden aikana (2019), joka on tarjonnut minulle runsaasti tietoa hävityskoulutuk-sen kehittymisestä talvisotaa edeltäneenä ajanjaksona. Vanhemmasta samaa aihepiiriä käsittelevästä kirjallisuudesta olen hyödyntänyt Eero-Eetu Saarisen teosta Pioneeriasela-jin historia 1918–1968 (1975). Saman kirjoittajan teos Pioneerin taskukirja (1931) yhdessä Edvard Hanellin kirjan Hävitystyöt (1923) ja Puolustusministeriön sodan kynnyksellä julkaiseman ohjeistavan teoksen Hävitysohjesääntö (1938), jonka vuonna 1939 täyden-nettyä versiota käytän johtuen sen relevanssista sodan aikaiselle hävitystoiminnalle, luovat puolestaan kattavan kuvan pioneerien hävitystoiminnan yksityiskohdista sekä tavoista, joilla hävitysten suunniteltiin sodan syttyessä toteutuvan.
Poltetun maan taktiikkaa yleisesti eri puolilla maailmaa eri aikoina käsitteleviä teoksia löytyy suhteellisen paljon. Näistä tutkimukseni poltetun maan taktiikkaa ylei-sesti käsittelevään osioon käytän Charles Esdailen teosta The Peninsular War: A New History (2003) sekä Alpo Juntusen artikkelia Suurvallan vakiintumisen kausi teoksessa Ve-näjän historia (2004). Keski-Euroopassa 30-vuotisen sodan aikana tehtyjen hävitysten osalta tietoja on minulle tarjonnut Peter Englundin teos Suuren Sodan Vuodet (1993).
Suomeen ennen toista maailmansota kohdistuneen hävitystoiminnan historiaa käsit-telee ansiokkaasti Jussi Jääskeläinen väitöstutkimuksessaan ”Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena” (2014). Lisäksi olen käyttänyt Stephen V. Ashin kirjoittamaa When the Yankees Came: Conflict & Chaos in the Occupied South 1861–1865 (1995) selventämään poltetun maan taktiikan käyttöä Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Totaalisesta so-dasta ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan itärintamalla toteutetusta poltetun maan taktiikan soveltamisesta kertoo kenraali Erich Ludendorff teoksessaan Sotamuis-telmani 1914–1918 (1919). Parhaiten erityisesti Pohjois-Suomen hävityksiin vertailta-vissa ovat Vincent Huntin tutkimuksen Fire and Ice: The Nazis Scorched Earth Campaign in Norway (2014) hävityskuvaukset.