2 SUOMALAINEN PIONEERITOIMINTA JA TALVITAISTELUKOULUTUS ENNEN JA TALVITAISTELUKOULUTUS ENNEN
2.1 PIONEERIJOUKOT JA -KOULUTUS SUOMESSA ENNEN TOISTA MAAILMANSOTAATOISTA MAAILMANSOTAA
Pioneeriaselaji oli keskeinen tekijä talvisodan poltetun maan taktiikan soveltamisen suunnittelijana ja toteuttajana. Ilman pioneereja monimutkaisemmat hävitystehtä-vät olisivat olleet käytännössä mahdottomia toteuttaa. Hävitystyöt olivat vain yksi pioneereille asetetuista tehtävistä. Aselaji oli mukana monenlaisissa tehtävissä, jotka ennen sotaa ja sodan aikana auttoivat suomalaisjoukkojen puolustuksen kestämisessä neuvostojoukkojen hyökkäyksen ankaruudesta huolimatta.
Ensimmäisiä pioneeritehtäviin tarkoitettuja joukkoja perustettiin vuonna 1700 Suomessa Suuren Pohjan sodan alussa. Tuolloin muodostettiin erityisiä linnoitus-tenrakentamisosastoja. Sodan aikana hävitykset raivosivat eri puolilla laajaa sotatoi-mialuetta. Suuren Pohjan sodan ja Hattujen sodan välisenä ajanjaksona hävitystöitä ja tarvikkeiden evakuointia viholliselle menetettäviltä alueilta pidettiin tärkeänä.
Toimenpiteiden valmistelusta kirjoitettiin aikakauden sotilastoimintaa käsittelevissä oppaissa, joissa painotettiin niiden tärkeyttä vihollisen näännyttämisessä ja liikkeen pysäyttämisessä. Tällä aikakaudella joukkojen huolto perustui makasiinijärjestel-mään, josta joukkojen tarvitsemat tarvikkeet niille kuljetettiin. Mikäli sotajoukkojen etenemisreittien ympäristöt hävitettiin, eivät ne voineet jatkaa etenemistään kovin kauas omista varastoistaan, joten niiden liike pysähtyi. Kustaan sodassa 1788–1790 pioneerit kunnostautuivat hävitysten sijaan auttamalla muita joukkoja muun muassa vesistönylityksissä. Suomen sota 1808–1809 oli viimeinen konflikti, jossa suomalaiset pioneerijoukot toimivat osana Ruotsin armeijaa Venäjän vallan aikana suomalainen pioneerijoukkoperinne katkesi alkaen uudelleen vasta vuonna 1915, kun Saksassa perustettiin kuninkaallisen jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppania.43
Suomen sisällissota aiheutti laajaa fyysistä ja henkistä hävitystä. Sota oli ajallisesti verrattain lyhyt, mutta sitäkin verisempi ja tuhoisampi. Jääkärien saavuttua Suomeen helmikuussa 1918 Suomeen saivat valkoiset joukot ensimmäiset varsinaisen pionee-rikoulutuksen saaneet ja sitä myötä myös hävitystoimintaan perehtyneet, sotilaansa.
Ilman pioneerejakin hävitystoimintaa oli kuitenkin sodan aikana jo toteutettu varsin laajalti ja sodan loppupuolella se erityisesti punaisten osalta edelleen kiihtyi. Hä-vitykset kohdistuivat etenkin rautatieyhteyksiin, koska niiden merkitys joukkojen liikkumiselle ja huollolle oli keskeinen.44
Sisällissodan aikana Jyväskylään perustetun Sapöörikoulun ja myöhemmän jää-käripataljoona XII:sta johtajistosta suurin osa oli edelleen jääkäripioneereja. Sodan päätyttyä heidät siirrettiin Pioneerikoulutuspataljoonaan Hämeenlinnaan, johon oli siirretty kouluttajiksi runsaasti jääkäripioneereja myös muista sodanaikaisista
yksi-43 Juvelius 1919, 10; Mäkitalo 2019, 52, 55; Pioneerin taskukirja 1931, 29–30; Saarinen 1975, 19, 25–26.
44 Mäkitalo 2019, 81; Viinikainen 2017, 10, 112, 124, 252, 277, 285, 292; Wetterstrandt 2017, 86, 133.
köistä. Pataljoona aloitti toimintansa 12.7.1918, mistä alkoi rauhanaikainen pioneeri-koulutus Suomessa.45
Suomeen saapuneet jääkärit olivat keskuudessaan laatineet moniosaisen ja laajan Suomalaisen sotilaskäsikirjan, jonka kahdeksannessa osassa käsiteltiin myös hävitystoi-minnan merkitystä sotatoimille. Erityisesti oppaassa painotettiin rauta- ja maantei-hin kohdistettujen hävitysten suurta merkitystä. Oppaassa muistettiin myös varoittaa hävitysten liian aikaisen toteutuksen vahingollisesta vaikutuksesta omien joukkojen toiminnalle. Käsikirjan oppeja toteutettiin jo sisällissodassa, jossa pääosa hävityksistä kohdistui liikenneyhteyksiin.46
Pioneeriaselaji nähtiin itsenäisen Suomen asevoimissa tärkeäksi aselajiksi. Maam-me puolustuskysymyksiä 1920-luvun puolivälissä pohtinut puolustusrevisioni päätti, että suomalainen vesistöinen maasto vaati hyvin koulutettua ja varustettua pioneeri-aselajia. Pyrkimys pioneeriaselajin kehittämiseen Suomessa alkoi. Vesistönylityksiin ja sillanrakennukseen liittyvät tehtävät olivat pioneereille keskeisiä, joten niillä oli varusmieskoulutuksessa huomattava painoarvo hävitystöiden ollessa vielä sivuroo-lissa. Edvard Hanellin 1923 kirjoittama ohjekirja Hävitystyöt paransi tilannetta yhte-näistämällä pioneerien hävityskoulutuksen käytäntöjä.47
Teoksessaan Hyökkäyksestä puolustukseen: Taktiikan kehittymisen ensimmäiset vuosi-kymmenet Suomessa (2014) Vesa Tynkkynen tarkastelee hyökkäystaistelun keskeistä roolia suomalaisessa itsenäisyyden alkuvuosien sotilasajattelussa. Puolustuksen ol-lessa selkeästi toissijainen taistelulaji, jonka nähtiin pitkällä aikavälillä johtavan aina sotilaalliseen tappioon ja viivytystaistelun nousun omaksi taistelulajikseen vasta 1930-luvulla selittää osin, miksi poltetun maan taktiikan ohjeistukseen ja koulutuk-seen ei vielä tällöin kiinnitetty juurikaan huomiota. Poltetun maan taktiikan laaja-mittaisen käytön nähtiin liittyvän puolustustaistelun tukemiseen, joten sen ei arvioi-tu auttavan suomalaisjoukkoja sodan voitokkaaseen loppuarvioi-tulokseen saattamisessa.
Suomalaisten olosuhteiden hyödyntäminen nousi Tynkkysen mukaan myös yhdeksi sotilaallisen ajattelun kulmakivistä vasta 1920-luvun lopulla, mikä osaltaan selittää hävitystoiminnan merkityksen lisääntymisen, sillä poltetun maan taktiikan sovel-taminen mahdollisti muun muassa luonnonesteiden tehon lisäämisen usein varsin kustannustehokkain keinoin.48
Suomalaiset ryhtyivät kiinnittämään hävitystehtävien valmisteluun huomiota 1930-luvulla myös jalkaväen ohjesäännöissä. Ensimmäisen kerran hävitystoiminnan järjestelyistä ohjeistetaan laajemmin 1931 julkaistussa Kenttäohjesäännön yleisessä osassa. Ohjeistus keskittyi ainoastaan maantie-, rautatie- sekä vesireittien hävityksiin ja niihinkin varsin yleisellä tasolla. Ohjesäännössä määritteli sen, kenellä on oikeus käskeä liikennereittien hävityksen aloittamisesta tai toteutettujen hävitysten korjaa-misesta, millaisia kohteita eri liikennereiteillä tulee hävittää ja mitkä ovat toiminnan yleiset tavoitteet. Yksityiskohtaisempia ohjeita hävitysten toteuttamiseen ei ohjeistuk-sesta kuitenkaan vielä löytynyt.49
Kenttäohjesäännön yleinen osa määritteli ensimmäistä kertaa Suomessa tarkoin lii-kennereittien käytön vaikeuttamisen tai estämisen eri tasot. Alin taso oli liikennereitin
45 Pioneerin taskukirja 1931, 34–35; Saarinen 1975, 50, 54.
46 Suomalainen sotilaskäsikirja VIII, 474–475.
47 Saarinen 1975, 60, 92.
48 Tynkkynen 2014, 25, 54.
49 Kenttäohjesääntö, yleinen osa 1931, 68–72.
sulkeminen. Tämä sellaisten esteiden asettamista liikennereitille, jotka keskeyttivät reitin liikennöinnin hetkellisesti tai pidemmäksikin aikaa vaurioittamatta sen raken-teita. Liikennereitin katkaiseminen puolestaan tarkoitti kulkureitin vahingoittamista siten, että sen liikennöinti tilapäisesti keskeytyy. Käskyn liikennereitin katkaisemista sai antaa ”sotatoimiyhtymän tai sellaisen erillisosaston komentaja, jonka asema on korkeampi kuin komppanian tai vastaavan yksikön päällikön”. Liikennöinnin estämisen korkein taso oli liikennereitin tuhoaminen, joka tarkoitti reitin ja ”kaikkien siihen kuuluvien taito-laitteiden perinpohjaista hävittämistä”. Maantien, junaradan tai vesireitin täydellinen tuhoaminen esti liikennöinnin reitillä pitkäksi aikaa. Liikennereittien tuhoamiset vai-kuttavat aina operatiivisen ja usein strategisenkin tason suunnitteluun, mistä johtuen tuhoamissuunnitelmille oli saatava ylipäällikön hyväksyntä.50
Vuoden 1932 Jalkaväen ohjesäännön II-osassa painotetaan viivytystaistelun sekä perääntymisen järjestelyistä muun muassa, että räjähdysaineita on taistelumuodon menestyksellistä suorittamista ajatellen varattava ensi sijassa hävitystöiden suoritta-mista varten. Sama ohjesääntö nostaa hävitykset pioneerien keskeiseksi tehtäväksi.
Teiden ja siltojen rakentaminen sekä hävittäminen esitetään samanarvoisina toimina.
Hyökätessä pioneerien tehtäväksi todettiin ”jalkaväen seuraaminen hyökkäyksessä hävi-tys- ja raivaustöiden suorittamistarkoituksessa”. Peräännyttäessä pioneerien tuli poltetun maan taktiikan periaatteiden mukaisesti toteuttaa erilaisia vihollisen etenemistä vii-västyttäviä hävitystöitä. Pioneerien käytön tavallisiin jalkaväen tehtäviin ohjesääntö salli vain äärimmäisissä tapauksissa, joissa mitään muita joukkoja ei enää ole käytet-tävissä.51
Pioneerioppaat määrittelivät aselajin tehtävät hyvin samankaltaisesti kuin jalkavä-en ohjesääntö. Eero-Eetu Saarisjalkavä-en vuonna 1932 toimittamassa Pioneerin taskukirjassa hävitystöiden suorittamisia ohjeistetaan varsin yksityiskohtaisesti. Teoksessa kuva-taan myös erilaisia hävitystehtäviä varsin eloisasti usein tehtävien jännittävyyttä ko-rostaen. Sillanhävityspartion toimintaa sotatilanteessa kuvataan:
”Jo kuuluu vihollisen puolelta auton surinaa ja pari panssariautoa ajaa kuin lennossa sillalle. Ehtivät keskelle jokea. Mutta siitä ne eivät salamoiden, tulisuikaleiden ja hirvittävän jylinän vuoksi pääsekään omin voimin eteenpäin, vaan nostavat kauniisti töppösensä taivasta kohti ja lentävät kaikkine päivineen sillan mukana hornan tuuttiin.
Pioneeripartio oli tehnyt tehtävänsä.”52
Asutuskeskukseen kohdistuvasta hävitystoiminnasta tarjotaan Pioneerin taskukir-jassa myös seikkaperäinen fiktiivinen esimerkki. Kuvauksessa kerrotaan ansojen asettamisesta evakuoituun kylään. Rakennuksiin asettuneet vihollisjoukot kärsivät useissa eri ansaräjähdyksissä huomattavia tappioita sekä menettävät myös suuren määrän sotilaita ja hevosia juotuaan myrkytetystä kylän kaivosta. Vihollisen ahdin-gon kruunaa ajoitetun räjähdeansan räjähtäminen vasta yli viikkoa myöhemmin ky-län komeimmassa talossa, johon vihollisosaston esikunta on majoittunut luullen kaik-kien ansoitusten olevan jo purettu.53 Tutkimuksessani selvitän, sovelsivatko pioneerit taskukirjan oppeja talvisodassa.
50 Kenttäohjesääntö, yleinen osa 1931, 69–72.
51 Jalkaväen ohjesääntö II, 1 1932, 120–121, 209.
52 Pioneerin taskukirja 1931, 72.
53 Pioneerin taskukirja 1931, 72–73.
Taskukirjan lennokkaat hävityskuvaukset oli tarkoitettu varusmiesten koulutus-motivaation nostattamiseksi tilanteessa, jossa kalusto- ja varusteresurssit todenmu-kaista koulutusta varten olivat niukat. Normaalin varusmieskoulutuksen sisältäessä vain niukanlaisesti toimintaa ja reilusti puuduttavaa varuskunnan arkea oli joukkojen palvelusmotivaatiota ja aselajiylpeyttä lisättävä edellä kuvatuin kirjallisin kertomuk-sin. Samalla tällaiset esimerkkitarinat kuvasivat osuvasti pioneerien sodan aikaisten hävitystehtävien luonnetta ja toteutusta varsin osuvasti jättäen varusmiesten mieleen, kuinka pioneeripartion saama hävitystehtävä tuli toteuttaa viholliselle mahdollisim-man suurta vahinkoa aiheuttaen. Useat varusmiesikäluokat ehtivät saada oppinsa Saarisen teoksesta, joten niitä oli mahdollista soveltaa talvisodan aikana käytäntöön.
Rykmentin pioneerijoukkueen tehtäviä ja sille asetettuja koulutusvaatimuksia tarkastelivat 1933 Sotakorkeakoulun diplomitöissään Viljo Korpela sekä J. Ikävalko.
Viivytystaisteluita käytäessä vihollisen etenemistä hidastavat ja vaikeuttavat hävitys-työt nousivat diplomitöissä sekä niiden tarkastajien kommenteissa pioneerijoukkueen tehtävistä tärkeimmiksi. Omien joukkojen vetäytymisen helpottaminen oli tehtävistä toiseksi tärkein.54
Korpelan diplomityössä korostettiin talviolosuhteiden ottamista huomioon hävitys-ten toteutuksessa. Erityisesti vesistönylityksiä vaikeuttavissa hävityksissä oli otettava huomioon jäätymisen aiheuttama vesistöjen estearvon vähentyminen. Pienten silta-rumpujen ja siltojen räjäytyksillä ei talvisin ollut Korpelan huomioiden mukaan saman-laista vaikutusta kuin sulan maan aikana. Räjäytettyjen kohteiden ollessa pieniä oli ne ympäröivää jääpeitettä pitkin helppo kiertää. Samaan kiinnitti huomiota diplomityös-sään kolme vuotta myöhemmin myös I. E. Rytkönen. Hävitysten hidastevaikutusta oli mahdollista tehostaa ansoittamalla tai miinoittamalla räjäytyskohta ympäristöineen.55 Huomiot ovat päteviä ja tärkeitä. Niiden perusteella pioneerit ymmärsivät muuttuvien olosuhteiden vaikutukset hävitysten suunnittelulle. Talviolosuhteiden huomioon otta-minen mahdollisti hävitysten kohdentamisen mahdollisimman tehokkaasti.
Hävitystehtävien priorisointi oli rykmentin pioneerijoukkueelle käytännössä pakollista resurssien puutteesta johtuen. Viivytystaisteluita käytäessä pioneerijouk-kueen tehtäviin kuuluivat ensisijaisesti vaativat hävitystyöt, rakennusten polttami-nen tai käyttökelvottomaksi tekemipolttami-nen kaasutuksin tai ansoituksin, murrosten tai hävityskohteiden ansoittaminen ja tienviittojen poistaminen tai vaihtaminen vihol-lisen harhauttamiseksi. Toissijaisesti joukkueen tuli omien joukkojen vetäytymistä tuli tukea tekemällä tietiedustelua, liikennettä ohjaamalla sekä teitä korjaamalla ja parantamalla. Pioneerijoukkueen työvoima ei mitenkään riittänyt näiden kaikkien toimien suorittamiseen, joten kulloisessakin tilanteessa oli suoritettava tehtävät, jotka vaativat vähiten työvoimaa aiheuttaen viholliselle kuitenkin mahdollisimman pal-jon vaikeuksia. Tällaisia olivat yleensä teiden tärkeimpien kohtien, kuten risteysten, siltarumpujen sekä siltojen hävitykset, taitorakenteiden hävitykset sekä murrosten ja hävitettyjen kohteiden ansoitukset. Muut luetellut tehtävät olivat suuritöisempiä, joten niiden suunnittelu ja valmistelu vaati runsaasti aikaa, jota viivytystaisteluita käytäessä ei usein ollut riittävästi.56
Kapteeni I. E. Rytkönen käsitteli poltetun maan taktiikan toteuttamisen mahdol-lisuuksia lyhyesti vuonna 1936 julkaistussa diplomityössään ”Kenttävarustustyöt
tal-54 Ikävalko 1933, 21–23; Korpela 1933, 16–17.
55 Korpela 1933, 19, 26; Rytkönen 1936, 64.
56 Korpela 1933, 16–17.
vella” (Teknillis – taktillinen tutkielma”. Rytkönen esitti asuinrakennusten hävittämisen olevan ”kaksiteräinen miekka”, koska vaikka asuttujen paikkojen hävitysten merkitys erityisesti talviolosuhteissa oli sodankäynnille suuri, saattoi se vaikuttaa negatiivisesti kansan moraaliin ja puolustustahtoon. Kotirintaman ja erityisesti sotilaiden moraalin heikentymisellä saattaisi olla negatiivisemmat seuraukset kuin totaalisen poltetun maan taktiikan vaikutuksilla vihollisen toimintaan.57
Karjalan Kannaksen linnoittaminen oli 1930-luvulla yksi pioneerijoukkojen teh-tävistä. Pioneeripataljoona rakensi kuusi uudenaikaista teräsbetonista konekivää-rikorsua, jotka olivat rakenteeltaan moderneja ja huomattavasti vahvempia kuin siviilifirmojen alueelle edellisellä vuosikymmenellä rakentamat linnoitteet. Nämä rakennustyöt olivat aselajille uudenlaisia, sillä pioneerit eivät ennen tätä olleet osal-listuneet linnoittamistoimintaan.58 Työt olivat erinomaista harjoitusta talvisodan ja sitä edeltäneen YH:n kenttälinnoitustöitä ajatellen.
Vuosina 1936–1938 pioneerit toteuttivat Kannaksella myös hävitysvalmisteluja.
Erillinen pioneerikomppania toimeenpani valmisteluja hävitystöiden nopeaksi toteut-tamiseksi erilaisissa sotilaallisesti merkittävissä kohteissa kriisitilanteen kehittymisen varalta. Syksyllä 1938 suoritti valmisteluja Pioneeripataljoonaan kuulunut 2. Er. Pion.
J Valkjärven alueella. Tehtävä edellytti monenlaisten teknisten valmistelutöiden to-teuttamista. Teknillisen tarkastajan hävitysvalmisteluista antamien ohjeiden mukaan muun muassa kohteiden panostamista nopeuttavien laitteiden oli oltava kestoraken-teisia ja kohteen nopean hävityskuntoon saattamisen mahdollistavia. Kohteiden hävi-tyskuntoon saattaminen oli tarvittaessa pystyttävä suorittamaan muutamien tuntien aikana. Työt vähensivät osaltaan YH:n ja sodan aikaista hävitysvalmistelujen tarvetta ja tehostivat Valkjärven alueen hävittämistä.59
Kannaksen hävitysvalmistelut pyrittiin toteuttamaan mahdollisimman salassa asian pitämiseksi pimennossa Neuvostoliiton tiedottajilta, joita tiedettiin Kannaksella olevan runsaasti. Maanteillä tehdyt työt pyrittiin toteuttamaan öisin sivullisten huomaamatta, missä useimmiten onnistuttiinkin. Erillinen komppania suoritti osana hävitysvalmis-telutöitä myös laajoja räjäytyskokeiluja Inon entisellä linnoitusalueella. Käytännön ko-keilut antoivat parhaat tiedot räjäytyshävitysten toteutuksen suunnittelulle ja ilman niitä monet talvisodanaikaiset hävitykset olisivat saattaneet epäonnistua.60
Sulutustoiminnan rooli viivytystaisteluja käytäessä alkoi korostua suomalaisessa sotilasajattelussa muutamia vuosia ennen talvisodan alkua. Muutamissa Sotakor-keakoulun viivytystaistelua, pioneerikoulutusta ja sulutustoimintaa käsitelleissä diplomitöissä upseerit totesivat suomalaisen maaston suosivan sulutuksia vihollisen etenemisen hidastamisessa. Pioneerijoukkojen määrään ja koulutuksen laatuun esi-tettiin tutkielmissa tuntuvaa parannusta viivytystaisteluvaiheen onnistumisen var-mistamiseksi, sillä vallinneessa tilanteessa joukkoja oli liian vähän suhteessa niiden laajoihin toiminta-alueisiin. Sodan alkuun mennessä pioneeriaselajin kehittäminen oli edelleen kesken.61
Kalustopuutteet haittasivat pioneerikoulutusta koko sotien välisen ajan. Esimer-kiksi ponttonikaluston puute oli merkittävää jatkosotaan saakka ja
kenttävarustus-57 Rytkönen 1936, 64.
58 Saarinen 1975, 66, 139.
59 Saarinen 1975, 142, 144.
60 Saarinen 1975, 142–144.
61 Blick 1933, 44; Marttinen 1938, 55; Nordgren 1933, 14: Wahlbeck 1938, 39.
koulutus kärsi huomattavasti rakennusmateriaalien ja työaseiden puutteesta. Ka-luston vähäisyydestä huolimatta koulutusta ja työmenetelmiä pyrittiin kehittämään jatkuvasti. Yleissotilaallistakaan koulutusta ei pioneerien keskuudessa unohdettu, mistä johtuen pioneerijoukot olivat kykeneviä toimimaan myös taistelutehtävissä normaalin jalkaväen tapaan.62
Talvisodan alkaessa pioneeriaselajin yksiköt olivat vielä erillisiä komppanioita. Or-ganisaation heikkoudet oli tunnistettu jo ennen talvisotaa, mistä johtuen juuri ennen sodan alkua armeijakuntien ja divisioonien erillisistä pioneerikomppanioista ryhdyt-tiin muodostamaan pioneeripataljoonia. Erillisiin pioneerikomppanioihin verrattuna pioneeripataljoonan johto oli tehokkaampaa, kun pataljoonan komentaja toimi samal-la oman yhtymänsä pioneerikomentajana ja pataljoonan esikunta pioneeriosastona tai -toimistona. Organisaatiomuutos ei ehtinyt käynnistyä talvisodan alettua. Sodan aikana uusia divisioonia muodostettaessa se kuitenkin otettiin käyttöön ja vanhois-sakin yhtymissä siirtymä toteutettiin sodan kestäessä osittain.63
Pioneeriaselaji oli talvisodan alkaessa koulutukseltaan, varustukseltaan sekä organisaatioltaan puutteellinen. Aselaji oli organisaatiollisista, koulutuksellisista ja kalustollisista puutteistään huolimatta merkittävässä roolissa talvisotaa edeltävissä Suomen puolustussuunnitelmissa. Pioneereille sälytettiin suuri vastuu niin linnoitus- ja hävitystoiminnassa kuin suomalaisjoukkojen liikkeenedistämisessäkin. Talvisodan aikana pioneerijoukot joutuivat suorittamaan kaikkia näitä tehtäviä heikkouksistaan huolimatta.