3 KARJALAN KANNAKSEN HÄVITYSVALMISTELUT HÄVITYSVALMISTELUT
3.1 KARJALAN KANNAKSEN ERITYISPIIRTEET SOTATOIMIEN JA HÄVITYSVALMISTELUJEN KANNALTAJA HÄVITYSVALMISTELUJEN KANNALTA
Karjalan Kannas oli Suomeen idästä suuntautuvan hyökkäyksen pääreitti, mutta hyökkääjälle se ei ollut pelkästään ihanteellinen. Suomalaisessa sotilasajattelussa oli paneuduttu Karjalan Kannaksen puolustuksen järjestelyihin ja ongelmakohtiin koko itsenäisyyden ajan. Historiassa oli myös runsaasti aiempien aikojen esimerkkejä siitä millaiseksi taistelujen luonne Kannaksella yleensä kehittyi ja kuinka puolustustaiste-luja tuli siellä käydä mahdollisimman tehokkaasti.80
Itsenäisyyden aikana suomalaiset olivat laatineet Neuvostoliiton kanssa käytävää sotaa varten useita puolustussuunnitelmia. Liikekannallepanojärjestelmä mullistui 1934, kun Suomessa siirryttiin alueelliseen liikekannallepanojärjestelmään, jonka an-siosta liikekannallepanotehtävät siirtyivät lähes kokonaan rauhanajan maavoimilta suojeluskunnille. Rauhanajan maavoimista muodostetut suojajoukot pystyttiin tämän jälkeen keskittämään sodanuhkatilanteessa heti valtakunnan raja-alueille. Uudistuk-sen myötä keskityskuljetusten järjestely ja liikekannallepano tehostuivat ja nopeutui-vat noin vuorokaudella.81
Liikekannallepanojärjestelmän uudistuksen myötä muuttuivat myös aiemmat puolustussuunnitelmat. Vuosien 1934–1939 välisenä aikana Venäjän Keskitys 1-suun-nitelma82 oli voimassa Laatokan Karjalassa ja Karjalan Kannaksella. Suunnitelma pe-rustui Suomelle poliittisesti hyvin edulliseen tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto oli-si sodassa koko koko Suomenlahden eteläpuoleisella länoli-sirajallaan. Puna-armeijan Suomea vastaan kohdistamat voimat arvioitiin tällöin heikoiksi, jolloin suomalaiset suojajoukot ensin viivytystaisteluillaan Karjalan Kannaksella mahdollistaisivat kent-täarmeijan liikekannallepanon ja keskittämisen pääpuolustuslinjalle, jonka jälkeen kenttäarmeija aloittaisi hyökkäyksen lyöden vihollisen päävoimat. Tämän jälkeen joukot etenisivät valtakunnan rajan tasalle tai hieman pidemmälle asettuen puolus-tukseen maastollisesti mahdollisimman edullisiin asemiin.83
Syksyn 1939 tilannekehityksen myötä Karjalan Kannaksen ja Laatokan Karjalan alueilla puolustussuunnittelun perustaksi valittiin Venäjän Keskitys 2-suunnitelma84, joka oli VK1-suunnitelmaa selkeästi puolustuksellisempi. Se oli laadittu Suomelle so-tilaallisesti epäedullista tilannetta varten, jossa Suomi joutuisi sotilaalliseen konfliktiin Neuvostoliiton kanssa mahdollisesti yksin ja vihollisjoukot ylittävät rajan samana
80 Marttinen 1938, 16; Tervasmäki 1978b, 74–80, 82–85.
81 Tervasmäki 1978b, 54–55, 61–62, 82.
82 Tästä eteenpäin käytetään lyhennettä VK1.
83 Arimo 1978, 384; Tervasmäki 1978b, 82–83.
84 Tästä lähtien käytetään lyhennettä VK2.
päivänä, kun Suomessa julistettaisiin yleinen liikekannallepano.85
Kenttäarmeijan perustamisen ja keskittämisen pääpuolustusasemaan arvioitiin kestävän 7–10 vuorokautta, jonka ajan suojajoukot joutuisivat taistelemaan yksin huomattavaa ylivoimaa vastaan. Vuosien 1934–1939 välisenä aikana voimassa ollei-den puolustussuunnitelmien mukaan sodanajan suojajoukot muodostettaisiin rauh-anajan kolmen divisioonan ja ratsuväkiprikaatin perustalle. YH:n alkaessa Karjalan Kannakselle perustettiin neljä suojajoukkoryhmää, jotka käsittivät yhteensä kolme prikaatia sekä ratsuväkiprikaatin, kolme itsenäistä jääkäripataljoonaa sekä seitsemän erillistä pataljoonaa. Laatokan Karjalaan sijoitettiin puolestaan neljä erillistä pataljoo-naa. Suojajoukkojen lisäksi liikekannallepanossa muodostettiin yhdeksän kenttäar-meijan divisioonaa. Suunnitelmien mukaisesti divisioonista viisi keskitettiin Karjalan Kannakselle ja kaksi Laatokan Karjalaan, kahden pysyessä ylipäällikön reservinä.
Pohjois-Suomen puolustuksesta vastasivat erilliset pataljoonat. Puna-armeijan Suo-mea vastaan käytettävissä olleita voimia arvioitiin Suomessa uudelleen vuoden 1939 aikana. Laskelmien mukaan niiden koko voisi olla ensi vaiheessa ennen Suomen kent-täarmeijan liikekannallepanoa 6–7 divisioonaa, mutta pahimmassa tapauksessa jopa yli 10 divisioonaa. Ylivoimasta johtuen puolustuksen arvioitiin olevan kenttäarmeijan keskitysten päätyttyäkin Kannaksella todennäköisin taistelulaji, sillä puna-armeijan ajaminen takaisin valtakunnan rajalle tai sen ylitse ei vaikuttanut enää voimasuh-de-eroista johtuen mahdolliselta.86
Karjalan Kannaksella VK 2-suunnitelma merkitsi ensin suojajoukkojen viivytys-taistelua ja sen jälkeen kenttäarmeijan käymiä puolustustaisteluja. Tehtävä oli suori-tettava tukeutumalla puolustustaisteluissa vesistökapeikkoihin ja linnoituslaitteisiin.
Puna-armeijan hyökkäys tuli pysäyttää pääasemassa Kyrönniemen–Kuolemajärven–
Hatjalahdenjärven–Muolaanjärven–Äyräpäänjärven–Vuoksen–Suvannon–Taipaleen tasalle. Karjalan Kannas oli Suomen lukko, jossa sodan ratkaisevat taistelut käytäisiin ja johon suomalaiset keskittäisivät pääosan voimistaan. Voimasuhdelaskelmien mu-kaan suomalaisten oli mahdollista keskittää Kannakselle neuvostovoimien torjuntaan kykenevät joukot. Ongelmana olivat ainoastaan aikataululliset tekijät, sillä paljon riip-pui siitä kykenisivätkö suojajoukot hidastamaan riittävästi Kannaksella hyökkäävää sodan alkupäivinä ylivoimaista vihollista.87
Yleisesikunta oli Suomessa tarkkaillut tiiviisti puna-armeijan kehitystä. Neuvos-toliiton asevoimien kehitys oli nopeaa, mistä kertoo sekin, että jo vuonna 1934 yleise-sikunta katsoi puna-armeijan olevan aikansa armeijoista kehittynein. Vuoteen 1936 mennessä puna-armeijan katsottiin uudistuneen täysin niistä varsin vaatimattomista lähtökohdista, joissa se sisällissodan jäljiltä oli ollut.88
Suomalaiset olivat hyvin selvillä puna-armeijan nopeasta kehityksestä 1930-luvul-la. Vaikka kehitys otettiinkin huolestuneena huomioon, ei siihen reagoitu kovinkaan voimakkaasti puolustussuunnitelmissa. Puna-armeijan voimien päähyökkäys tuli pysäyttää Karjalan Kannaksella ja pyrkiä hallitsemaan se muilla sotatoimialueilla.
Kalustoa ja varusteita suurten motomekanisoitujen voimien pysäyttämiseksi oli niu-kasti, kuten sodan alkaessa jouduttiin toteamaan. Tilanne ei johtunut vain sotilaista vaan poliitikoista, jotka aloittivat asevoimien varusteluohjelman vasta vain hieman
85 Tervasmäki 1978b, 84; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 90.
86 Tervasmäki 1978b, 72; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 90.
87 Arimo 1987, 384, 480; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 90–91.
88 Lahdenperä 1995, 43–47, 71.
ennen sodan alkamista. Poltetun maan taktiikan käytön rooli vihollisen hidastami-seksi pääsotanäyttämöllä kasvoi, kun sodan varalta laaditut suunnitelmat vaihtuivat Karjalan Kannaksella yhä selkeämmin puolustuksellisiksi. Hävitystoiminta ei kuiten-kaan yksin voinut pysäyttää voimakasta hyökkäävää vihollista Karjalan Kannaksen kaltaisessa maastossa, joten suomalaisten oli pyrittävä ohjaamaan vähäiset tusresurssinsa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia Suomen raja-alueiden puolus-tuksellisia ominaisuuksia hyödyntäen.
Maastollisten tekijöiden ja suomalaisjoukkojen ryhmityksen sekä suunniteltujen taisteluvahvuuksien osalta Suomen itäiset rajaseudut voitiin ennen sodan alkua ja-kaa kolmeen toisistaan erottuvaan osaan. Nämä alueet olivat Karjalan Kannas yh-dessä Suomenlahteen rajoittuvien Etelä-Suomen rannikkoalueiden kanssa, Laatokan Karjalan ja Pohjois-Karjalan itäiset raja-alueet, jotka ennen sotaa tunnettiin Karjalan operaatioalueena, sekä näiden pohjoispuolella sijainneet pohjoiset raja-alueet aina Petsamoon saakka.89
Karjalan Kannaksen haavoittuvuus oli suomalaiselle upseeristolle ilmeistä jo itse-näisyyden alkuajoista lähtien. Pietarin läheisyys ja alueen hyvät liikenneyhteydet sekä suomalaisittain suuri asutustiheys olivat tehneet siitä parhaan hyökkäysreitin Suomeen jo vuosisatojen ajan eikä asiantilan muuttumisesta ollut viitteitä myöskään Suomen itsenäistyttyä. Kannaksen puolustuksen järjestelyistä oli suomalaisten sotilaiden kes-kuudessa erilaisia mielipiteitä, mutta kaikki olivat yksimielisiä siitä, että alueen puo-lustuksen pitäminen oli tärkein tekijä Suomen puopuo-lustuksen onnistumisen kannalta.90 Suomelle kuuluneen Karjalan Kannaksen osan pinta-ala oli noin 20 000 km² ja asukasluku 340 000 henkilöä. Kannaksella oli mahdollista majoittaa ja huoltaa suuria sotilasmääriä. Alueen suurimpien asutuskeskusten sijaitseminen rajalta katsoen vasta syvemmällä luoteessa tarkoitti, että idästä hyökkäävän puna-armeijan olisi onnistut-tava etenemään huomattavia matkoja ennen kuin joukkojen huoltaminen ja majoit-taminen helpottuisi.91
Kannas on vain 70–90 kilometriä leveä. Sulan maan kaudella vesistöt kuitenkin kavensivat hyökkäyskelpoista aluetta 1/2–1/3:aan tästä. Avovesikausi teki Kannaksen puolustuksen sivustoiltaan haavoittuvaksi, sillä se mahdollisti suomalaisten puolus-tusasemien kiertämisen Suomenlahden tai Laatokan kautta tapahtuvalla maihinnou-suoperaatiolla. Talvi taas jäädytti Kannaksen sisävedet vähentäen merkittävästi nii-den estearvoa, mutta vaikeuttaen huomattavasti Laatokan ja Suomenlahnii-den käyttöä maihinnousuihin lukuun ottamatta erittäin kylmiä talvia.92
Talvi alkoi Karjalan Kannaksella keskimäärin marraskuun puolivälissä. Joulukuun puolivälissä lumipeitteen syvyys oli useimpina vuosina vain 20–25 senttimetriä, joka ei vielä merkittävästi vaikeuttanut sotilastoimintaa. Tammikuun puolivälissä lumi-peite paksuuntui noin kymmenellä senttimetrillä ja talven lopulla maaliskuussa se oli yleensä jo noin 60 senttimetriä. Tällainen lumipeite vaikeuttaa kaikkea teiden ul-kopuolella tapahtuvaa toimintaa, mikäli joukkojen käytettävissä ei ole suksia. Huh-tikuun puoliväliin mennessä suli noin puolet lumipeitteestä kaiken lumen kadotessa keskimäärin toukokuun puoliväliin tultaessa.93
89 Karhu 1932, 19–20, 50, 95–98, 207–209; Tervasmäki 1978b, 71–72.
90 Karhu 1932, 85, 92; Kilkki 1969, 101; Öhquist 1949, 15.
91 Karhu 1932, 50.
92 Halsti 1940, 50; Karhu 1932, 59–62, 92–93; Kilkki 1969, 101.
93 Häkli 1928, 2; Karhu 1932, 71; Marttinen 1938, 19–20.
Paras ajankohta puna-armeijan hyökkäykselle Kannaksella ja muuallakin Suomen raja-alueilla oli syystalvella, jolloin lumen syvyys oli matala, mutta vesistöt olivat jo jäätyneet. Pakkasetkaan eivät tähän aikaan olleet vielä yleensä kovia, joten asuinra-kennusten hävitysten vaikutus ei ollut yhtä suuri kuin talven myöhemmissä vaiheissa.
Keskitalvi oli jo suomalaisten puolustustaistelua ajatellen huomattavasti edullisempi ajankohta, kun paksu lumipeite hidasti tai teki liikkumisen teiden ulkopuolella mah-dottomaksi. Suomalaisten joukkojen varustaminen suksilla taas mahdollisti joukko-jen nopean liikkumisen tiestöstä riippumatta, jolloin niiden oli mahdollista keskittää joukkonsa nopeasti teihin sidotun määrällisesti voimakkaamman vihollisjoukon kriit-tisiin kohtiin. Tällaiset iskut olivat hyödyksi erityisesti viivytystaisteluita käytäessä vihollisen toiminnan sekoittamiseksi ja hidastamiseksi.94
Alkutalven edullisuus, mutta keskitalven epädullisuus hyökkäykselle Suomeen merkitsivät varsin lyhyttä ajanjaksoa, jona puna-armeijan oli onnistuttava lyömään Suomen kenttäarmeija, valtaamaan maan ydinalueet ja pakottamaan sen valtionjohto ehdottomaan antautumiseen. Pitkät etenemismatkat, harvat etenemisreitit ja puolus-tukselle edullinen maasto huomioon ottaen ei tehtävä ollut yksinkertainen. Hyök-kääjän huollon toimintaa oli Karjalan Kannaksen maastossa suhteellisen helppoa vaikeuttaa ja etenemistä merkittävästi hidastaa, joten teoriassa edullisesta hyökkä-ysajankohdasta huolimatta puna-armeijan hyökkäys Suomeen alkutalvesta oli uska-liasta, mikäli odotettavissa oli edes jonkinlaista vastarintaa.
Maihinnousua suomalaisten puolustuksen selustaan pidettiin mahdollisena ja vaaral-lisena puolustuksen kestämistä ajatellen. Tähän tilannekehitykseen suomalaiset pyrkivät varautumaan erityissuunnitelmin ja tarvittaessa miinoituksin. Neuvostoliiton laivasto oli Suomen merivoimia selkeästi voimakkaampi, joten pelkällä merivoimien panostuk-sella maihinnousun torjunta oli vähintäänkin epävarmaa. Toisaalta Suomen voimakas rannikkotykistö oli merkittävä tekijä mahdollisten maihinnousujen torjunnassa.95
Länsi-Kannaksella sijaitsivat Karjalan Kannaksen parhaat liikenneyhteydet, sillä Kivennavan ja Vammelsuun väliseltä alueelta kulki kolme maantietä sekä kaksi rau-tatietä kohti Viipuria. Maantieyhteys Kuokkala–Vammelsuu–Uusikirkko–Viipuri oli vain noin 100 kilometriä pitkä. Länsi-Kannaksella ei ollut myöskään yhtä merkittäviä vesistöesteitä kuin Itä-Kannaksella, jonka takia sen alue oli ihanteellisin reitti neuvos-tojoukkojen päävoimien etenemiselle.96
Panssarivoimat muodostivat puna-armeijan iskuvoiman ytimen. Suomalaiset al-koivatkin 1930-luvun puolivälistä lähtien keskittyä yhä enemmän panssarintorjun-taan. Motomekanisoitujen joukkojen laajamittaiselle käytölle Karjalan Kannaksen tasainen ja aukea maasto oli Suomen alueista kaikista soveltuvin. Sekä Länsi- että Itä-Kannas olivat suurelta osin helppokulkuista kangasmaastoa. Asutuskeskuksia ympäröivät laajat peltoaukeat, jotka mahdollistivat mekanisoitujen joukkojen mah-dollisimman tehokkaan käytön. Suhteellisen tiheä tieverkosto mahdollisti toimivat joukkojen huolto- ja täydennysmahdollisuudet, jotka olivat motomekanisoitujen jouk-kojen toiminnan perusedellytys. Erityisesti ilman taattua poltto- ja voiteluaineiden saantia eivät panssarivaunut tai motorisoidut joukkokuljetukset liikkuneet mihin-kään. Hyökkääjä ei voinut luottaa saavansa haltuun vallattujen alueiden polttoaine-varastoja, sillä ne olivat liian helposti hävitettäviä. Hävitystyöt ja sissisodankäynti
94 Ahonen 1929, 41–42; Marttinen 1938, 19–20; Nordgren 1933, 35.
95 Karhu 1932, 91; Halsti 1940, 54–56.
96 Karhu 1932, 92; Kilkki 1969, 102–103.
olivatkin keskeisessä roolissa motomekanisoitujen joukkojen hyökkäyksen vaikeut-tamisessa viivytystaisteluiden aikaan.97
Itä-Kannas oli hyökkäystoiminnan näkökulmasta selkeästi haastavampi kuin Kan-naksen läntiset alueet. Alueen läntisissä osissa Raasulin ja Jäppilän välisellä noin 30 kilometriä leveällä alueella kulki vain kaksi huomattavaa tietä. Muut tiet olivat vain pieniä kyläteitä, jotka eivät olleet sotilaallisesti kovinkaan käyttökelpoisia. Lisäksi Muolaanjärven ja Vuoksen väliset vesistökapeikot olivat suomalaisten helposti puo-lustettavissa, joten niiden kautta ei ainakaan sodan alkuvaiheessa ollut kannattavaa kohdentaa merkittävää joukkoliikennettä.98
Solmukohta Itä-Kannaksen liikenneyhteyksissä sijaitsi Raudun–Mäkrän seudul-la. Valtakunnan rajan ylittävät tiet yhtyivät alueella mahdollistaen hyökkääjien voi-mien keskittämisen ja hyökkäyksen jatkamisen tasaisessa kangasmaastossa Pasurin kautta kohti länttä ja Viipuria. Etenemisen jatkaminen pohjoiseen oli huomattavasti vaikeampaa, sillä Vuoksen ja Suvannon vesistöt muodostivat vaikeasti ylitettävän esteen, jonka pohjoisrannalla kulki suomalaisten pääpuolustusasema. Ainoat sotilas-liikenteelle käyttökelpoiset sillat sijaitsivat Kiviniemessä, mikä helpotti suomalaisten puolustusjärjestelyjä.99
Suomalaiset tiedostivat Kannaksen maasto-olosuhteet ja keskittivät suojajoukot sen mukaisesti. Suojajoukkojen päävoimat suomalaiset keskittäisivät suunnitelmien mukai-sesti linjalle Lipola–Valkjärvi ja Joutselkä–Kivennapa, johon puna-armeijan ennustettiin keskittävän hyökkäyksensä painopisteen. Merkittävimpien viivytystaisteluvalmistelui-den myötä tälle alueelle keskittyivät myös hävitystoiminnan päävalmistelut.100
Erikokoisia asutuskeskuksia sijaitsi Kannaksella runsaasti. Neuvostojoukkojen majoittumisen ja huoltojärjestelyjen kannalta Kannas oli suhteellisen hyvää aluetta, jos puna-armeija olisi onnistunut saamaan rakennetut alueet haltuunsa vahingoittu-mattomina. Asutuskeskittymien välillä oli yleensä vähintään kohtuulliset tieyhteydet, mikä helpotti joukkojen majoittamista ja erityisesti rintaman takana levossa olleiden joukkojen huoltoa. Viipuria idän suunnasta lähestyttäessä tieyhteydet paranivat kau-pungin ollessa yksi neuvostohyökkäyksen välitavoitteista. Suomalaisten suunnitel-mien mukaan neuvostojoukkojen hyökkäystä ei tullut päästää etenemään tälle tasalle saakka, vaan se pysäytettäisiin ja lyötäisiin jo pääpuolustusasemassa.101
Viivytystaistelujen merkitys korostui suomalaisten suunnitelmissa Kannaksen kaikkien toimintasuuntien osalta. Yksi viivytystaistelujen osa erityisesti talviolosuh-teissa oli hävitystoiminnan laajamittainen toteuttaminen. Hyökkäävät neuvostojoukot eivät tällöin saisi haltuunsa huoltoaan varten tarvikkeita tai majoittumiseen kelpaavia ehjiä rakennuksia. Tarviketäydennysten ja kunnollisen levon puute sekä liikenneyh-teyksien hävittämisen aiheuttamat hidasteet etenemisvauhdille vaikeuttaisivat hyök-käävien joukkojen toimintaa ja helpottaisivat niiden lyömistä.102
97 Hollanti 2014, 34–35; Ilmola 2016, 92–93, 104–105; Marttinen 1932, 24; Raunio 1992, 71; Wahlbeck 1938, 1, 3–5, 8, 39.
98 Karhu 1932, 86–88; Kilkki 1969, 101.
99 Karhu 1932, 82, 86; Kilkki 1969, 101–102.
100 Kilkki 1969, 145–146.
101 Karhu 1932, 76; Kilkki 1978a, 16–17; Tervasmäki 1978b, 84–85.
102 Perus-240/1. [1] I/II. KanA. Esikunnan operatiivinen toimisto (toimisto III). 1939. Armeijakunnan esikunta, sota-asiainosasto, n:o 175/III/239 op.sal./34. Erikoismääräys II ryhmityskäskyyn I Armeijakunnalle VK1–
VK2. Hävitys- ja kenttälinnoitustyöt. KA; Tervasmäki & Vuorenmaa & Juutilainen 1978, 91, 101–102.
Talvisotaa edeltäneiden Karjalan Kannaksen viivytystaistelusuunnitelmien tavoit-teet olivat samankaltaiset kuin Napoleonin sotien aikaisten brittijoukkojen pyrkimyk-set Portugalissa. Molemmissa tapauksissa ylivoimainen hyökkääjä oli uuvutettava viivytystaisteluiden ja laajamittaisen poltetun maan taktiikan avulla, jonka jälkeen niiden hyökkäys pysäytettäisiin vahvalle pääpuolustuslinjalle. Huoltovaikeuksien riivaamat vihollisjoukot olisivat tämän jälkeen lyötävissä. Huolimatta tekniikan ke-hityksestä niiden lähes kahden ja puolen vuosisadan aikana, jotka erottivat näitä kahta konfliktia toisistaan, olivat poltetun maan taktiikan soveltamisen tavoitteet varsin samankaltaisia.
Karjalan Kannas ei maastoltaan tai sääolosuhteiltaan vastannut Portugalin maa-seutua. Laajalti motomekanisoitu puna-armeija ei myöskään vastannut jalan ja he-vosilla kulkeneita Napoleonin armeijoita. Se oli kaikkien armeijoiden tapaan kuiten-kin riippuvainen jatkuvasta huoltotäydennyksestä toimintakykynsä säilyttämiseksi.
Toimiva huolto vaati hyviä liikenneyhteyksiä sekä mahdollisuutta huoltokeskusten perustamiselle. Näihin tekijöihin suomalaisten oli mahdollista vaikuttaa hävitystoi-minnan avulla. Karjalan Kannaksen pääpuolustusasema ei ollut yhtä vaikuttava kuin Torre Vedras, mutta suomalaisten puolustus pystyi hyödyntämään maastollisia teki-jöitä, erityisesti runsaslukuisia vesistöjä, puolustusjärjestelyissään ja poltetun maan taktiikan soveltamisessa. Puna-armeijaa ei ollut mahdollista pysäyttää pääpuolus-tusaseman eteen ilman laajoja pysäytystaisteluita, kuten Wellingtonin oli onnistunut tehdä Portugalissa. Suomalaiset aikoivat kuitenkin yrittää sen pysäyttämistä ja hyök-käysvoiman näännyttämistä puolustusasemiensa eteen, jonka jälkeen rauha voitaisiin kenties palauttaa neuvotteluteitse.
Tieverkoston uskottiin olevan riittävä neuvostojoukkojen päähyökkäykselle Karja-lan Kannaksen läpi. Toisaalta suomalaisten arvioiden mukaan rajan yli menevä tiestö ei mahdollistanut merkittävästi suurempien voimien liikehtimistä kuin mitä suoma-laiset pystyisivät alueelle keskittämään. Arvioiden mukaan suomalaisten joukkokes-kitykset alueelle veisivät runsaasti aikaa. Mikäli liikekannallepano olisi julistettu vasta samana päivänä, kuin neuvostojoukot ylittäisivät rajan, kestäisi kauan ennen kuin Suomen kenttäarmeijan pääosat ehtisivät mukaan taisteluun. Tällöin puna-armeija saavuttaisi huomattavan hetkellisen ylivoiman suomalaisiin puolustajiin nähden. Vii-vytystaistelun rooli oli tässä vaihtoehdossa korostunut. Suojajoukkojen tuli taistella ankarasti pitäen kiinni eri maastonkohdista aiheuttaen neuvostojoukoille merkittäviä tappioita. Viivytystaistelut väsyttäisivät ja hidastaisivat puna-armeijan etenemistä, jolloin sen voimat eivät riittäisi suomalaisten pääpuolustuslinjan murtamiseen.103
Karjalan Kannaksen maasto oli muun Suomen tapaan rikkonaista. Erityisesti eri-laiset vesistöt loivat runsaasti puolustukselle edullisia kapeikkoja ja luonnollisia estei-tä. Maasto oli hyökkääjälle rikkonaisuudestaan johtuen taktisesti haastava. Vesistöjen luomat esteet lyhensivät tehokkaasti monien suomalaisten suunnittelemien puolus-tuslinjojen pituutta huomattavasti mahdollistaen tehokkaan viivytystaistelun varsin pienilläkin joukoilla. Kannaksen maasto ei mahdollistanut puna-armeijan hyökkäys-toiminnalle keskeisten suurten panssarivaunumäärien yhtenäistä toimintaa. Neuvos-tojoukkojen raskaan kaluston ylivoima ei tällaisissa olosuhteissa pääsisi samanlaiseen rooliin kuin esimerkiksi Keski-Euroopan laajoilla aukeilla.104
Vuoksi on Karjalan Kannaksen tärkein joki. Ennen talvisotaa sen merkitys
Karja-103 Halsti 1940, 46, 48.
104 Halsti 1940, 50; Stenström 2016, 63.
lan Kannaksen puolustuksen suunnittelussa oli suuri. Vuoksi toimi yhdessä muiden alueen vesistöjen kanssa erinomaisena puolustuksellisena tekijänä. Lisäksi joen ylä- ja keskijuoksu jakoivat mahdollisen hyökkäysreitin, ja hyökkääjän voimat, kahtia vai-keuttaen sen voimien keskittämistä.105
Ennen talvisotaa Kannaksella suoritetut linnoitusjärjestelyt lisäsivät alueen puolus-tuksellisuutta erityisesti yllätyshyökkäystapauksessa, jolloin lisälinnoitteiden raken-taminen liikekannallepanon jälkeen ei välttämättä olisi ollut mahdollista. Suomalaiset olivat erilaisin järjestelyin linnoittaneet Kannakselle suunniteltuja puolustusasemia 1920-luvulta lähtien. Linnoitusjärjestelmä oli monin tavoin puutteellinen ja osittain vanhentunut, mutta sen paikallista vaikutusta varustetuilla alueilla ei kuitenkaan voi jättää huomiotta. Linnoitettujen asemien tulivoimalla ja kestävyydellä neuvostoty-kistön tulta vastaan oli tärkeä merkitys pääpuolustuslinjan kestämisessä talvisodan alkuvaiheen aikana.106