Sotahistoria on aina ollut hävitysten historiaa. Armeijat ovat kerta toisensa jälkeen aiheuttaneet tuhoa, hävitystä ja suuria aineellisia sekä henkisiä menetyksiä. Tuhoja ovat tehneet niin hyökkääjät kuin puolustajatkin tavoitteistaan riippuen. Hävitysten tarkoitusperät ovat kuitenkin olleet hyvin erilaiset riippuen siitä ovatko niitä toteut-taneet valloittajat vai heitä vastustoteut-taneet joukot. Sääolosuhteilla sekä vuodenajoilla on ollut suuri rooli hävitystoiminnan käytölle ja muodoille eri aikoina eri paikoissa.
Poltetun maan taktiikan periaatteena on infrastruktuuria tai elin- ja käyttötar-vikkeita hävittämällä heikentää vihollisen toimintakykyä tietyllä operaatioalueella.
Hävitettäviä kohteita voivat olla asuinrakennukset, strategisesti tai operatiivisesti merkittävät kohteet kuten sillat, liikenteen solmukohdat ja muut erilaiset sotavoimi-en liikkumiselle keskeiset kohteet. Tärkeitä hävitettäviä ovat myös vedsotavoimi-enottopaikat, pellot ja ruokavarastot. Hävitystoimintaa suunnitellessa pyritään ottamaan huomioon muun muassa maastonmuodot, kapeikot ja vesistöt, jotka rajoittavat joukkojen liik-keitä ja joiden alueelle kohdistetut hävitykset lisäävät niiden estearvoa entisestään.
Lisäksi sääolosuhteet eri vuodenaikoina voivat huomattavasti tehostaa hävitystoimin-nan vaikutusta tai vaatia sen kohdentamista eri alueille. Majoituskäyttöön soveltuvien rakennusten hävittäminen erityisesti maapallon kylmillä pohjoisilla tai vuoristoisilla alueilla voi ratkaisevasti vaikuttaa hyökkäävän vihollisen toimintamahdollisuuksiin.10
Historian aikana poltetun maan taktiikkaa on sovellettu monimuotoisesti eri-laisissa tilanteissa eikä se ole aina ollut pelkästään puolustussodankäynnin väline.
Hävitysosastot ovat liikkuneet puolin ja toisin myös yli vihollislinjojen sekä tuhon-neet sodan toiselle osapuolelle huollollisesti tärkeitä alueita. Ennen armeijoiden mo-derneja huoltojärjestelmiä perustui joukkojen huolto sotatoimien aikana enemmän tai vähemmän organisoituihin ryöstöihin. Erityisesti aikoina ennen rautateiden ja polttomoottoriajoneuvojen mahdollistamia pitkiä huoltoreittejä armeijoiden liikkeet muodostuivat jatkuviksi kilpajuoksuiksi vielä koskemattomille alueille, joilta ne pyr-kivät hankkimaan huoltonsa. Kilpailussa hävinneen kohtaloksi koituivat usein suuret huollolliset vaikeudet ja niistä aiheutuneet tappiot. Tällöin hävitystoiminta oli strate-gista tuhoamista, jonka tarkoituksena oli riistää viholliselta potentiaaliset tukialueet ja vaikeuttaa sen siirtymistä uusille operaatio- tai tukialueille. Kilpailu rajallisista elintarvikkeista, rehusta ja muista huoltotarvikkeista imi usein tyhjäksi laajoja alueita.
Alueilta poistuessaan sotajoukot usein vielä täydensivät tuhoa hävittämällä kaiken vastapuoltaan mahdollisesti hyödyttävän, jota ne eivät voineet ottaa mukaansa.11
Hävitykset aiheuttivat aina suuria kärsimyksiä niiden kohteiksi joutuneiden aluei-den väestölle. Suojan ja ruuan puute sekä niistä aiheutuneet puutos- ja kulkutaudit tappoivat usein valtavan määrän hävitetyiksi joutuneiden alueiden siviilejä. Armeijoi-den koko alkoi kasvaa 1600-luvulta lähtien. Tällöin niiArmeijoi-den vanhanaikanen, organisoi-tuihin ryöstöihin perustunut huoltojärjestelmä ei enää toiminut. Ensimmäisessä suu-ressa aikakauden konfliktissa 30-vuotisessa sodassa armeijat pyrkivät jo järjestämään huoltonsa pääosin muilla tavoin kuin ryöstelemällä. Ryöstelyäkin edelleen esiintyi, mutta sodanjohdon entistä paremmassa kontrollissa. Huoltotilanteen parantamiseksi sodanjohto pyrki yleensä ryöstöin näännyttämään niiden kohteeksi joutuneen alueen resurssit sekä heikentämään vastustajan armeijan kuria. Väestön kuolleisuus
esimer-10 Carrell 2005, 331–332; Hävitysohjesääntö 1938, 11.
11 Black 1994, 85; Englund 1993, 394–395; Jääskeläinen 2014, 29, 34.
kiksi totaalisesti hävitetyillä nykyisen Saksan keskusalueilla kolmikymmenvuotisen sodan 1618–1648 aikana nousi niin valtavaksi, että tuhoja muistellaan edelleen kenties toista maailmansotaa lukuun ottamatta kovimpana saksalaisten koettelemuksena kos-kaan. Sodan aikana kuoli arviolta 1/3 Euroopan saksankielisestä väestöstä.12
Armeijoiden koon kasvaessa uudelta ajalta lähtien niiden huoltotarpeet ja ope-raatioalueet kasvoivat. Samoin lisääntyivät sotatoimiin liittyvät hävitykset yltäen 1900-luvun totaalisen sodankäynnin myötä valtaviin mittasuhteisiin. Joukkojen huolto vaati entistä kehittyneempää logistiikkaa, joka oli samalla haavoittuvampaa hävitystoiminnan vaikutuksille. Sotavoimien teknistyessä niiden huolto ei enää on-nistunut pelkästään vallatuilta alueilta, sillä monia tarvikkeita oli tuotava kauempaa.
Esimerkiksi 1700-luvulla tilanne johti makasiinien perustamiseen, joista kuljetetulla muonalla armeijoiden sotilaat muonitettiin. Joukkojen oli täten pakko pysytellä riit-tävän lähellä makasiinejaan huollon varmistamiseksi, mikä rajoitti niiden liikkumista ja iskuvoimaa huomattavasti. Vasta Ranskan vallankumoussodista alkanut räjähdys-mäinen armeijoiden koon kasvu muutti asetelmaa pakottaen valtiot huoltojärjestel-miensä tehostamiseen.13
Napoleonin sotien aikana Ranskaa vastaan taistelleet brittijohtoiset liittoutunei-den joukot käyttivät poltetun maan taktiikkaa estääkseen vuonna 1810 ranskalaisia joukkoja valtaamasta Portugalia. Liittoutuneiden komentajan sir Arthur Wellesleyn, myöhemmän Wellingtonin herttuan, suunnitelmana oli antaa ranskalaisjoukkojen edetä viivytystaisteluiden, poltetun maan taktiikan ja sissitoiminnan kuluttamina Lissabonin edustalla sijainneen voimakkaan Torres Vedras´n puolustuslinjan eteen, jonka jälkeen huolto-ongelmat pakottaisivat nämä peräytymään. Suunnitelma toimi, mutta ei ilman suuria menetyksiä puolustajille. Portugalin maaseutuväestöstä kuoli ainakin 80 000 ihmistä ja suuri osa maaseutua oli raunioina. Portugali kärsi poltetun maan taktiikan käytön seurauksista vielä kauan eikä se enää pystynyt täysimittaises-ti osallistumaan sotaan Espanjassa olleita Napoleonin joukkoja vastaan. Portugalin joutuminen Napoleonin valtapiiriin oli kuitenkin estetty ja poltetun maan taktiikan tukemana liittoutuneet olivat aiheuttaneet ranskalaisille noin 25 000 miehen tappiot sekä suuret tarvike- ja kalustomäärien menetykset. Voittoa ei kuitenkaan hyödynnet-ty kaikkien mahdollisuuksien mukaan ja taistelut Pyreneiden niemimaalla jatkuivat vielä useita vuosia.14
Yksi kenties tunnetuimmista esimerkeistä poltetun maan taktiikan menestyksel-lisestä käytöstä tapahtui Napoleonin Venäjän vuoden 1812 sotaretken aikana. Vetäy-tyessään kohti Moskovaa venäläiset hävittivät luovuttamansa alueet, jolloin Ranskan aikakauteen nähden valtavat sotajoukot kärsivät vakavista huolto-ongelmista pitkällä etenemismatkallaan. Ranskalaisten ongelmat huipentuivat 16.9.1812, jolloin tulipa-lot hävittivät suuren osan ranskalaisjoukkojen miehittämästä Moskovasta pakottaen Napoleonin tekemään kuukauden päästä päätöksen vetäytymisestä takaisin kohti Smolenskia ja parempia talvehtimisalueita.15
Vetäytymistä häiritsivät jatkuvasti venäläisjoukot, erityisesti nopeasti liikkuneet kasakat. Lisävaikeuksia aiheuttivat partisaanit, luonnonolosuhteet ja huono huolto-tilanne. Venäläisjoukkojen painostuksesta johtuen ranskalaisten suunnitelmat
ve-12 Bourke 2006, 20; Jääskeläinen 2014, 29–30; Lappalainen 2001, 55.
13 Black 1994, 85; Jääskeläinen 2014, 30.
14 Esdaile 2003, 312, 333, 338–339; Rekkedal 2006, 167.
15 Adams 2006, 282–283, 294, 302, 358–361, 373–375; Keegan 2005, 23; Stone 2006, 101.
täytymisestä Smolenskiin ja suotuisan talvileirin perustamisesta Venäjän maaperäl-le keväällä jatkettavaa hyökkäystä varten muuttuivat paoksi kohti länttä. Lopulta 14.12.1812 viimeiset Grande Arméén rippeet vetäytyivät Venäjän maaperältä. Ranska-laiset olivat kärsineet noin 475 000 miehen, eli 85 prosentin tappiot. Venäjän laajuus, luonnonolosuhteet, sen armeijan sitkeä puolustautuminen sekä poltetun maan tak-tiikan aiheuttamat huolto-ongelmat ryöstelyineen ja niiden vastavoimaksi nousseine partisaanijoukkoineen olivat lyöneet siihen mennessä suurimman koskaan kootun asevoiman. Teoksessaan ”The Enemy, the Weather and the Terrain” (2012) Michael J.
Lowry toteaa, että Napoleonia ei voittanut niinkään Venäjän armeija kuin Venäjän talviolosuhteet, minkä voidaan katsoa pitävän paikkansa. Napoleonin Venäjän taretken lopputulos osoitti, kuinka suuri maantieteellisten seikkojen vaikutus on so-dankäynnille.16
Sotivat osapuolet toteuttivat laajoja hävityksiä myös Yhdysvaltojen vuosien 1861–1865 sisällissodan aikana, joka oli ensimmäisiä teollistuneita sotia. Poltetun maan taktiikkaa käyttivät sodan molemmat osapuolet sekä hyökkäyksellisissä että puolustuksellisissa operaatioissa. Erityisesti Etelävaltioiden asukkaat saivat tuntea hävitysten tehon. Unionin joukot eivät kyenneet saavuttamaan ratkaisevaa voittoa kenttätaisteluissa, joten uuden strategian mukaan Etelävaltioiden taistelukykyä ryh-dyttiin murentamaan niiden alueilla sovelletun laajamittaisen poltetun maan taktiikan keinoin. Sodan lopussa keväällä 1865 suuri osa Konfederaation alueista oli hävitetty ja niiden toipuminen vei kauan. Näin otettiin seuraavan vuosisadan sodankäyntiä leimanneen totaalisen sodan ensi askeleet.17
Ensimmäisen maailmansodan hävitystoiminta heijasteli jo seuraavan maailman-laajuisen sodan käytäntöjä. Poltetun maan taktiikkaa käytettiin ensimmäisessä maa-ilmansodassa laajasti. Saksalaiset kohtasivat heti sodan alussa hävitysten aiheuttamia vaikeuksia Belgiaan edetessään, kun Maas-joen ylitse johtavat sillat oli räjäytetty. Län-sirintamalla taistelut juuttuivat paikoilleen syksyyn 1914 mennessä, mutta idässä sota jatkui liikkuvampana.18
Keskusvaltojen etenemistä vaikeuttivat koko vuoden 1915 ajan vetäytyvien venä-läisten laajat hävitystyöt. Venäläisjoukot polttivat järjestelmällisesti kylät, muonava-rastot ja asemarakennukset, tuhosivat vedenhankintalaitokset, räjäyttivät sillat sekä purkivat lennätinjohdot.19 Hävitykset jatkuivat itärintamalla pitkälti samankaltaisina myös seuraavina vuosina venäläisten vetäytyessä edelleen. Hävitykset eivät kuiten-kaan rajoittuneet vain itään. Länsirintamalla saksalaiset sovelsivat poltetun maan taktiikkaa muun muassa peräytyessään Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ja tyh-jentäessään niin sanotun Lysin rintamanmutka vuoden 1918 syyskuussa.20
Kenraali Ludendorff painotti muistelmissaan saksalaisten toteuttamien hävitysten keskittymistä rautatie- ja maantieyhteyksiin. Asuinrakennukset ja muonavarastot jou-tuivat kuitenkin myös usein poltetuiksi. Hävitykset suunniteltiin huolellisesti ja to-teutettiin täsmällisesti ja perinpohjaisesti. Joissain tapauksissa niiden avulla pystyttiin käytännössä hetkellisesti pysäyttämään hyökkäävä vihollinen. Esimerkiksi Masurian järvialueen talvitaisteluissa joukot toimivat osittain samankaltaisilla alueilla kuin 25
16 Adams 2006, 381, 400, 404–405; Juntunen 2004, 203; Keegan 2005, 23.
17 Ash 1995, 230; Kingseed 2004, 93; Rekkedal 2006, 107.
18 Ludendorff 1919, 24.
19 Ludendorff 1919, 122, 140.
20 Ludendorff 1919, 69, 74–75, 581–583.
vuotta myöhemmin Suomen talvisodassa. Vesistöjen ja soiden rikkomassa maastos-sa venäläiset onnistuivat taitavasti toteutettujen ja kohdennettujen hävitysten tuella pysäyttämään keskusvaltojen hyökkäyksen talvisissa olosuhteissa. Puna-armeijan johto ei näitä oppeja täysin muistanut talvisotaa edeltäneitä operaatiosuunnitelmia laatiessaan.21
Toisen maailmansodan jälkeen poltetun maan taktiikan käyttöä on kansainvälisil-lä sopimuksilla pyritty rajoittamaan. Vuonna 1977 solmitussa Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjan 54 artiklassa asia muotoillaan seuraavasti:
”1. Siviilien nälkiinnyttäminen sodankäynnin välineenä on kielletty.
2. Ruokavarastoja, viljelyalueita, viljaa, karjaa, vedenottopaikkoja, kastelujärjestelmiä tai muita tiettyjä alueen asukkaiden selviytymiselle keskeisiä tekijöitä vastaan hyökkääminen, niiden poistaminen tai käyttökelvottomiksi tekeminen niiden ravintohyödyn viemiseksi pois alueen siviiliväestöltä tai antamiseksi vastapuolelle, siviiliväestön näännyttämiseksi, pois ajamiseksi tai minkään muun tausta-ajatuksen takia, on kiellettyä.”22
Sopimusta eivät kuitenkaan ole ratifioineet useat merkittävät valtiot, kuten Yhdysval-lat, Iran, Israel, Pakistan, Intia ja Indonesia.23