Iltatähti Special -ohjelman alussa haastattelija on selvästi hämmentynyt Hurrigan-esin suosiosta ja sanoisiko orastavasta asemasta Kekkoslovakian kuninkaina. Hän yrittää saada Hurriganesin määrittelemään itsensä pelkäksi kaupalliseksi nostalgia-tuotteeksi, jolla ei ole merkittävää sanomaa tai tehtävää ja joka ei aktivoi yleisöään.
HAASTATTELIJA: Hurriganes nousi huipulle Suomessa silloin kun rock-nostalgia myös nousi suosioon. Miten tuo Hurriganesin nousu suosioon tapahtui?
REMU: Täysillä.
HAASTATTELIJA: Täysi vauhti päällä. Rocknostalgiaa on arvosteltu sen jälkeen kun se on noussut suosioon. Aiotteko te jatkaa tuolla puhtaalla rock-tyylillä vielä eteenpäin?
REMU: Sekä että. Tico ticoa vähän messiin.
HAASTATTELIJA: Mitä tuo tico tico tarkoittaa?
REMU: Toisenlaista musaa.
HAASTATTELIJA: Siis muunnatte sitä alkuperäistä rokkia?
REMU: Tavallaan joo.540
Kulttuuri-ilmapiirin kahtiajako edistykselliseen ja tiedostavaan sekä kaupalli-seen ja ei-tiedostavaan näkyy haastattelijan nostalgiaan liittyvissä kysymyksissä.
Modernisaation yhteydessä nostalgiaa alettiin pitää taantumuksellisena tunteena.
Se nähtiin sosiaalisena oireiluna, joka ei sopinut jatkuvan kehityksen ja edistyksen ilmapiiriin.541 Nostalgia oli kaipuun tunnetta, joka vaikutti epäilyttävänä edistyk-sellisessä ilmapiirissä. Taidearvosteluissa 1970-luvulla korostettiin paljon realismia, sananmukaisesti sen kuvaamista, ”mikä on totta”. Puhuttiin taistelevasta realis-mista, joka oli poliittisesti sitoutunutta taidetta ja seuraili kotoisesta näkövink-kelistä sosialistisen realismin malleja.542 Esittävyys, edistyksellisyys ja eteenpäin suuntautuneisuus olivat parempia arvoja kuin nostalgia. Haastattelu siirtyy kohti tätä linjanvetoa kun Hurriganesilta kysytään, onko heillä sanomaa yleisölleen.
HAASTATTELIJA: No, jos nyt alettas sitten etsii sitä sanomaa musiikista.
Sanotaan että Hector arvostelee yhteiskuntaa, Isokynä arvostelee tollasta sovinnaisuutta, Juice arvostelee ihmisten ahdasmielisyyttä. Onko teillä jota-kin samanlaista sanomaa kuulijoille.
REMU: Ei oo, vai onko? [kääntyy muihin soittajiin päin].
540. Tavastia 1974. Konsertti ja Iltatähti Special -haastattelu, 2007. Dvd:llä ”Hurriganes – Rock and Roll All night Long 1973–1988.”
541. Rossi ja Seutu 2007, 11.
542. Rautio, 2008.
CISSE: Ei meilloo mitään sellasta sanomaa. Se sanoma on se musa. Sillee et näkee et niillon hyvä fiilis jengillä.
HAASTATTELIJA: Onko siis tunnuslauseena se, että ei mitään mitä tekee vaan miten sen tekee… Tää oli teidän uusimmalla levyllä yksi kappale.
REMU: On.543
Haastattelijan esittämään kysymykseen sanomasta liittyy oletus viestin tärkey-destä. Alatalon näkemyksen mukaan musiikillisen esityksen tuli kantaa mukanaan sanomaa. Taide taiteen vuoksi ei sopinut. Alatalon lähtöoletuksesta ilmenee, että hyvän laulun tulisi ennen muuta arvostella vallitsevaa olotilaa (yhteiskunta, sovin-naisuus, ahdasmielisyys). Rockin merkitys ei Hurriganesilla rakentunut julista-viin sanoituksiin, minkä haastattelija todennäköisesti tietää. Remu Aaltosen tapa tehdä sanoituksia perustui foneettiseen hyvältä kuulostavien lauseiden hoilaami-seen. Hän ei osannut englantia. Sanoituksen lauseilla ei tarvinnut olla sisällöllistä yhteensopivuutta toistensa kanssa, kunhan viimeinen sana jotenkin rimmasi.544 Alatalo haluaa selvittää, liittyykö sanoman puuttumiseen mahdollisia poliittisia merkityksiä. Eli ellei ideologia ole näkyvillä, sen kuitenkin oletetaan olevan jossa-kin piiloutuneena. Ideologia tuntui olevan muodossa tai toisessa kaikkialla.
HAASTATTELIJA: Mitä te sitten oikeastaan haluatte antaa yleisölle?
CISSE: Hyvän fiiliksen.
HAASTATTELIJA: Ja teidän mielestänne se riittää.
ALBERT: Joo, niin et ne saa joraa. Meidän musan tarkoitus on niinku antaa jengille sellaiset fiilikset et niil on hauskaa.
HAASTATTELIJA: Musiikin ei siis tarvitse teidän mielestä tuoda mitään sen kummempaa sanomaa.
ALBERT: No se on, ei se oo välii miten sen tekee…
REMU: Onhan rockissa ihan oma sanoma. Ei siit kannattas edes puhuu tollasesta.
HAASTATTELIJA: Joo.
REMU: Se on niinku humppa Suomessa.545
Alatalo oli itse sanoittanut ensimmäiselle vuonna 1975 ilmestyneelle levylleen Maalaispoika oon (Love Records, LRLP 122) kantaaottavan laulun nimeltä Comedienne, jossa hän löytää syyllisen maaseudun autioitumiseen ja sen
synnyt-543. Tavastia 1974. Konsertti ja Iltatähti Special -haastattelu, 2007. Dvd:llä Hurriganes – Rock and Roll All night Long 1973–1988.
544. Fagerholm ja Riihimaa 2010, 86–87.
545. Tavastia 1974. Konsertti ja Iltatähti Special -haastattelu, 2007. Dvd:llä ”Hurriganes – Rock and Roll All night Long 1973–1988.”
tämään fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan: kaiken taustalla oli ”meidän talousjär-jestelmämme”, kuten laulussa ilmaistaan.546 Laulun kertosäe kuuluu seuraavasti:
”Ei kehitystä kuitenkaan voi pysäyttää, vaikka silmät voi ummistaa.
Joka vanhaan järjestykseen nojailee, hänet historia auttamatta tuomitsee.
Pian tulee muutos.”547
Ilmeisesti Alatalo haki tämän suuntaista kantaaottavaa sanomaa Hurriga nesilta mutta turhaan. Cissen mielestä yhtyeen sanoma ”on se musa” ja se riittää. Tässä mennään lähelle taiteen ja estetiikan peruskysymystä: onko taiteen oltava ole-massa jotakin käyttöä ja tarkoitusta varten vai riittääkö, että taide vain on? Häk-kisen näkemyksessä on jotakin samaa kuin populaarikulttuuria arvostelleella Theodor Adornolla, niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin. Adorno oli sitä mieltä, että taiteella on oltava autonomiansa, jonka puitteissa teos on riippuma-ton kenenkään ”tilaajan” tarpeista. Adorno uskoi, että taide menettää auriippuma-tono- autono-miansa, kun se asetetaan palvelemaan jotakin päämäärää.548 Eli sanomaksi riittää Häkkisen mainitsema ”musa”. Eräässä mielessä Hurriganes ei edustanut pelkäs-tään päämäärätöntä hauskanpitoa, sillä yhtye hankki elantonsa tekemällä työpelkäs-tään, soittamalla rock-musiikkia. Päämäärä oli työ ja menestys.
1970-luvun ilmapiiriin kuului asettaa taiteelle näkyviä poliittisia päämääriä.
Muodostui eräänlainen kantaaottavan taiteen etujoukko, poliittinen laululiike.
Tutkimuksen seuraavassa luvussa esille tuleva helsinkiläinen laulukvartetti Agit-Prop allekirjoitti kahdeksan muun toimijan kanssa Tiedonantajassa 26.11.1976 julkaistun tuenilmauksen DDR:lle. Sosialistinen valtio oli karkottanut kriittiseksi käyneen laulajan Wolf Biermannin syksyllä 1976, ja suomalaistaiteilijat otsikoivat julkilausumansa suorasukaisesti: Suomen taiteilijoiden ryhmä tukee DDR:ää sen karkotettua laulaja Wolf Biermannin. Tekstiosuudessa todettiin:
”Me suomalaiset taiteilijat olemme jo vuosia seuranneet DDR:n vireää ja monipuolista kulttuurielämää – se on antanut tärkeitä vaikutteita myös omalle henkilökohtaiselle luomistyöllemme. Olemme voineet todeta, miten sosialismi voi tarjota taiteilijalle todellisen vapauden toteuttaa lahjakkuu-dellaan kansansa parhaita pyrkimyksiä työväenluokan ja sen puolueen tukemana.”549
546. Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 224.
547. Levyllä Mikko Alatalo: Maalaispoika oon, julkaisuvuosi 1974.
548. Tästä lähemmin esim. Hautamäki 1999, 29–30.
549. Tiedonantaja 26.11.1976.
Kirjoitus jatkuu arvelulla, että DDR:ää uhkaavat antikommunistiset voimat käyttävät hyväkseen yksityisen runoili-jan sosialismin vastaisia kannanottoja.
”Siksi me suomalaiset taiteilijat ihmettelemme Wolf Biermannin käytöstä, ihmettelemme kuinka hän voi myydä taiteensa kan-sainvälisen suurpääoman markki-noille, kun jokaista meistä kipeästi tarvitaan yhteisessä rintamassa imperia lismia ja poliittista taantu-musta vastaan.”550
Allekirjoittajina olivat kvartetin lisäksi Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Marja-Leena Mikkola, Pekka Milonoff, Eero Ojanen, Aulikki Oksanen, Sven-Olof Westerlund ja Kom-teatteri. Allekirjoittaneet taiteilijat katsoivat adornolai-sittain, että Biermann oli menettänyt autonomiansa jättäessään DDR:n ja ruvetessaan palvelemaan suurpääomaa. Biermann luettiinkin suomalaisissa edis-tyksellisissä piireissä toisinajattelijaksi. Sana oli erittäin leimaava ja kotoisin Neu-vostoliitosta, jonka olemassaolo ja mielialat oli otettava huomioon myös Suomen kulttuuripolitiikassa.
Kirjankustannusalalla kulttuuripoliittiseksi ongelmaksi muodostui toisinajatte-levien neuvostokirjailijoiden julkaiseminen. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kertoi ilmapiiristä suoraan Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Vuosien mittaan meihin [Suomen hallitukseen] on joskus otettu yhteyttä [Neuvostoliiton taholta] ja tie-dusteltu kantaamme joihinkin kirjoihin. On tapauksia, että joidenkin julkaisemi-sesta on luovuttu, kun se ei olisi ollut viisasta.”551 Karjalainen esitti todistuksensa haastattelussa, joka liittyi neuvostoliittolaisen kirjailijan Aleksandr Solzhenitsynin teoksen julkaisemisesta käytävään keskusteluun. Kustannusosakeyhtiö Tammi ei vuonna 1974 julkaissut Solzhenitsynin neuvostoliittolaisten toisinajattelijoi-den Siperian-vankeudesta kertovaa kirjaa Vankileirien saaristo. Solzhenitsynin persoona ja kirjailijantyö oli julistettu kotimaassaan pannaan ja häneen oli koh-distettu julkinen parjauskampanja. Kirjailijan mielipiteisiin ärtynyt NKP:n pää-sihteeri Leonid Brezhnev oli lausunut vuonna 1972, että Solzhenitsynin kanssa täytyy olla päättäväisempi.552 Nobel-palkittua, maailmankuulua Solzhenitsyniä ei voitu noin vain raivata tieltä, joten häntä uhkasi karkotus Neuvostoliitosta. Niinpä
550. ema.
551. Suomen Kuvalehti 9/1974 A.
552. Sounes 2006, 194.
Kuva 21. Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1974 laajan kokonaisuuden, kun suomalainen kustan nus-yhtiö Tammi päätti olla julkaisematta Solzhenitsynin teoksen. Kuvassa Tammen pääjohtaja Jarl Helleman.
KGB oli helmikuussa 1974 hakenut kirjailijan Gorkin kadun asunnostaan, vienyt pidätysselliin ja sieltä Frank-furtiin menevään lentokoneeseen.553
Vankileirien saaristo oli äärimmäisen tulenarka Suo-messa. Pääministeri Kalevi Sorsa puuttui sosiali-demokraattiseen leiriin lukeutuvan Tammen kus tannus-ohjelmaan esittäen toivomuksenaan, että Solzhenitsyniä ei tässä tilanteessa julkaistaisi. Tammen johtokunta päätti kokouksessaan 4.3.1974 suostua pääministerin pyyntöön ja hylätä suunnitelmat julkaista Vankileirien saaristo.554 Suomen poliittinen johto ja yksittäinen kaupallisin peri-aattein toimiva kustannusyhtiö menettelivät tällä tavoin ollakseen ärsyttämättä Neuvostoliittoa. Tammen toimi-tusjohtaja Jarl Hellemann sanoi Suomen Kuvalehdessä, että vastakkain on kaksi voimaa, reaalipoliittiset näkö-kohdat ja kustantajan vastuu sananvapaudesta.555 Tässä tapauksessa kustantaja valitsi reaalipolitiikan. Tilanne oli Hellemannin mukaan kuitenkin ”mieletön” kielipoliittisesti ajateltuna. Vankilei
rien saaristo oli Suomessa vapaasti saatavilla suomalaisen kustantamon julkaise-mana ruotsiksi, kuten Suomen Kuvalehti huomautti.556 Toiseen kotimaiseen kie-leen reaalipolitiikka ei näyttänyt ulottuvan.
Suomen Kuvalehti oli kysynyt tapaus Solzhenitsyniin kantaa kilpailevalta kus-tantajalta, WSOY:ltä. Pääjohtaja Hannu Tarmio kertoi, että Neuvostoliiton poliitikot haluavat nähdä Suomen pääkustantajien kustannuspolitiikan olevan osa ”kokonaispolitiikkaa”.557 Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että julkaistujen nimikkeiden tuli soveltua Suomen ja Neuvostoliiton harjoittamaan keskinäiseen poliittiseen kanssakäymiseen. Kokonaispolitiikkaan vedoten Neuvostoliitto saat-toi puuttua naapurimaansa kulttuuripoliittisiin ratkaisuihin. Jos Neuvostoliitolle epämieluisaa julkaisutoimintaa ilmeni, neuvostoliittolainen osapuoli otti yhteyden Suomen hallitukseen Ahti Karjalaisen kuvailemalla tavalla. Kyse oli kulttuuri-ilmapiirin ohjailusta. Asia oli tiedostettu Suomessa. Sosialidemokraattien kan-sanedustaja Veikko Pajunen ihmetteli Solzhenitsynin tapauksen yhteydessä, että
”onhan meillä päivittäin esimerkiksi televisiossa arvosteluja Yhdysvalloista. Eikä siitä kukaan perään hauku”.558 Tarmio myönsi reaalipolitiikan vaikutuksen inho-realistisella esimerkillä: ”Kustantajalta voidaan kysyä esimerkiksi, haluaako hän
553. emt., 195.
554. Suurpää 2008, 186.
555. Suomen Kuvalehti 9/1974 A.
556. ema.
557. Suomen Kuvalehti 9/1974 B.
558. Suomen Kuvalehti 9/1974 A.
Kuva 22. Vankileirien saaristo oli kansainvälinen myyntimenestys.
nähdä kirjojen sulkevan öljyhanoja.”559 Tarmion mainitsema öljy oli aiheuttanut poikkeustilan länsimaissa. Öljykriisi näkyi suomalaisten arjessa erilaisina rajoituk-sina. Kun Tammi päätti olla painamatta Vankileirien saaristoa, Suomessa elettiin öljysäännöstelyn aikaa. Kauppaliikkeiden näyteikkunoissa ei palanut iltaisin valo.
Tammi jätti Solzhenitsynin julkaisematta Neuvostoliiton painostuksesta johtu-neiden poliittisten syiden vuoksi.560 Toisin sanoen yleisölle suunnattua kulttuuri-tarjontaa oltiin valmiita rajoittamaan Suomen ulkopolitiikkaan liittyvän poliittisen realismin nimissä. Ei sillä kustannustoiminnan loogisella perusteella, että Solzhe-nitsyn olisi heikkotasoinen kirjailija tai Vankileirien saaristo taiteellisesti arvoton tekele. Muualla läntisessä maailmassa Vankileirien saaristo oli best seller. Yhdysval-loissa sitä myytiin vuonna 1974 kaksi miljoonaa kappaletta.561 Vankileirien saaristo ilmestyi suomeksi kahtena niteenä (osat I–II ja III–IV) ruotsalaisen kustantamon Wahlström&Windstrandin kustantamana vuonna 1974. Neljä vuotta myöhem-min tamperelainen Kustannuspiste julkaisi osat V–VII. Suomennoksen on tehnyt Esa Adrian. Solzhenitsynin teoksen julkaisematta jättäminen ei ollut yksittäinen tapaus. WSOY otti samoihin aikoihin kustannussuunnitelmaansa Nicholas Riasa-novskyn läntisen näkemyksen Venäjän historiasta, History of Russia. WSOY kään-nätti ja latoi teoksen painokuntoon, mutta teos jäi julkaisematta.562