koko-naisuuksien hahmottaminen ja ihmisten teot ajassa.27 Kulttuurihistoriassa askar-ruttavinta onkin selvittää, onko menneisyys vain taakse jäänyttä aikaa vai onko se jotain sellaista, joka liittyy meidän elämäämme nykyisyydessä ja vaikuttaa siihen.
Hannu Salmi tiivistää kulttuurihistoriallisen lähestymistavan ja koko problema-tiikan ajatukseen, millä tavalla menneisyys puhuttelee tulevaa ja millä tavalla se ei puhuttele.28 Tällä tavalla käsitettynä nykyisyys pakottaa käymään keskustelua menneisyyden kanssa.
Heli Rantala kirjoittaa artikkelissaan Kulttuurin juurilla: kulttuurin käsite var
haisessa suomalaiskeskustelussa, että inhimillistä toimintaa ei ole syytä ainakaan läh-tökohtaisesti viipaloida erillisiin osiin.29 Viipaloinnilla saamme eteemme joukon yksittäisiä tapahtumia ja niiden keskellä liikkuvia henkilöitä. Saman on muotoil-lut ohjelmallisemmin Marja Tuominen Lapin ylipistossa pitämässään virkaanas-tujaisesitelmässään Me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi. Tuominen huomautti, kuinka ”antropologisoitunut”, ”sosiologisoitunut”, talous- ja
sosiaali-25. Elomaa 2001, 63–64.
26. Ginzburg 1996, 46.
27. Ks. esim Tuominen 2005. Virkaanastujaisesitelmässään Marja Tuominen otti esille professori Keijo Virtasen määritelmän, jonka mukaan kulttuurihistorian keskeinen tutkimuskohde ovat
”ihmisen teot ajassa”.
28. Salmi H. 2010, 339.
29. Rantala 2010, 40.
historiallisesti suuntautunut rakenteiden ja mentaliteettien tutkimus ”tuntui silp-puavan kohteensa ohuiksi siivuiksi”.30 Seurauksena oli tutkimuksia, joista lopulta hävisi ajassa toimiva ja ajatteleva ihminen. Verrattuna muuhun historian tutki-mukseen ja kirjoittamiseen kulttuurihistoria on laajentanut historian kuvaa otta-malla ”tutkimuksen keskiöön uusia toimijoita, yksilöitä, yhteisöjä ja sukupolvia”.31 Tutkimukseni lähenee näkökulmaltaan Marja Tuomisen tutkimusasetelmaa hänen väitöskirjassaan ”Me ollaan kaikki sotilaiden lapsia” – Sukupolvihegemonian kriisi 1960luvun suomalaisessa kulttuurissa. Tuominen on tutkinut kulttuurista sukupolviyhteyttä, sukupolviasemaa ja vastakulttuurin vaikutusta suomalaisessa yhteiskunnassa.32 Tuomisen tutkimus on kulttuurihistoriallinen, ja työn eräänä lähtökohtana on näkemys, että tutkijalla ei ole oikeutta historian nimissä riistää keneltäkään hänen oikeuttaan omaan menneisyyteensä. Toisaalta tutkijan on tästä huolimatta säilytettävä etäinen perspektiivi tutkittavaan kohteeseen, vaikka se olisi ajallisesti läheinen.33 Tuohon problematiikkaan olen törmännyt työni aikana itsekin.
Väitöskirjassaan Tuominen kuvaa, kuinka sotasukupolven ja suurten ikäluokkien vastakkainasettelun ohella nuorisosta tuli huomioon otettava ryhmä, osa poliittista suunnittelua. Nuorisoon kohdistettiin monia sosiaalipoliittisia toimia ja uudistuk-sia.34 Havainto liittyy tähänkin tutkimukseen, sillä prosessi jatkui 1970-luvulla.
Vuosikymmen ei koskaan ala eikä lopu kalenterin mukaan. Ihmiset elävät, teke-vät töitään ja vuosikymmen tapahtumineen ja kehityskulkuineen lipuu ohi. Kari Immonen on pohtinut 1970-lukua sekä jatkumona että katkoksena artikkelis-saan Suuresta desilluusiosta kulttuurin markkinoille. Immonen on osannut piirtää vuosikymmenten välisen eron: 1960-luvulla kaikki halusivat tulla runoilijoiksi, 1970-luvulla rock-muusikoiksi.35 Kari Kallioniemen väitöskirja Put The Needle on the Record and Think of England – Notions of Englishness in the PostWar Debate on British Pop Music sisältää työni kannalta oleellisen rock-kulttuurin määrittelyn autenttisuuden kautta.36 Kallioniemi myös asettaa 1960-, 1970- ja 1980-lukujen populaarimusiikin ilmiönä englantilaisuuden kehykseen ja kulttuurikeskusteluun.
Englantilainen musiikkikriitikko Simon Reynolds on tarkastellut Retromania-teoksessaan, kuinka 2000-luvun populaarikulttuuri tuntuu olevan yhä enemmän riippuvainen menneisyydestään: nostalgiasta, retrosta ja erilaisista kertaustyyleistä.37
Koska keskiössä on rockilmiö Hurriganes, liittyy työni kulttuurihistorialliseen populaarikulttuurin tutkimukseen – ja sitä kautta syntyy yhteys kulttuurintutki-mukseen. Kari Kallioniemi ja Kimi Kärki valottavat artikkelissaan Hegemonian
30. Tuominen 2005.
31. ema.
32. Tuominen 1985; 1991.
33. Tuominen 1991, 3.
34. emt., 386.
35. Immonen 2002, 342.
36. Kallioniemi 1998, 61–76.
37. Reynolds 2011.
ja marginaalin jäljillä: kulttuurihistoria ja Cultural studies kulttuurihistorian ja kulttuurintutkimuksen välistä suhdetta. Yhteinen tekijä kulttuurihistorialla ja kulttuurintutkimuksella on kurottautuminen metodisessa mielessä kohti uutta.
Molemmat voivat ymmärtää uudella tavalla vanhoja merkitysjärjestelmiä ja löytää aiemmin väheksytyiltä marginaalialueilta kiinnostavia tutkimuskohteita.38 Silti tutkimuskohteissa ja lähestymistavassa on eroavaisuuksia. Kulttuurihistoria tut-kii ihmisen tekoja ajassa, kulttuurintutkimus lähinnä nykykulttuurin merkityksiä ja struktuureja. Merkittävin ero syntyy kulttuurin käsitteestä. Kulttuurihistori-alle ”kulttuuri” merkitsee Tuomisen mainitsemaa toimivan ja ajattelevan ihmi-sen läsnäoloa. Ihmiihmi-sen toiminnan kautta kulttuuri määritellään yhä uudelleen tulkinnallisessa suhteessa kulloiseenkin tutkimuskohteeseen. Nämä määrittelyt tuottavat ”uusia tulkintoja siitä, mitä kulttuurihistoria on”.39 Mikko Lehtonen korostaa kulttuurintutkimuksen olevan jokapäiväisen sosiaalisen todellisuuden tutkimista, jonka kohteena on koko kulttuurinen todellisuus.40 Kulttuurihistoria kiinnittyy kulttuuri-käsitteellään historiatieteeseen ja kulttuurintutkimus ennem-minkin sosiologian traditioon.41 Ero on selvä.
Kekkoslovakian kuninkaat liittyy osaksi 1970-luvusta tehtyä tutkimusta Suo-messa. Keskustelu 1970-luvusta alkoi suomettumisilmiön ja niin sanotun tais-tolaisliikkeen perkaamisella 1990-luvun alussa. Tästä syystä vuosikymmentä on Suomessa tutkittu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta enimmäkseen politii-kan näkökulmasta. Presidentti Urho Kekkosen 1970-luvun toimintaa, itsesensuu-ria ja suomettumista on tutkittu paljon ja ansiokkaasti (esim. Timo Vihavainen42, Hannu Rautkallio43, Pekka Visuri44, Jukka Seppinen45, Osmo Apunen46) sen jäl-keen kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta valtiona vuonna 1991. Matti Hyväri-nen ja Kimmo Rentola ovat selvittäneet 1970-luvun nuorten taistolaisuutta ja sen historiallista olemusta. Veikko Koivusalo ja Timo Kallinen ovat toimittaneet 1970-luvusta kuviin ja aikalaismuisteluihin perustuvan teoksen Pitkä 70luku – valokuvia ja muistikuvia, joka lupaavasta lähestymistavastaan huolimatta latistuu taistolaisten opiskelijatoiminnan pyhittämiseksi. Kirjan kuva-aineisto kattaa lak-koilevia työläisiä, opiskelija- ja radikaaliliikehdintää mielenosoituksineen, mutta ei ollenkaan rock-kulttuuria.47
Kansan Arkisto järjesti toukokuussa 2005 Helsingissä 60-vuotisjuhlaseminaarin otsikolla ”1970-luku – myytit lyttyyn?” Seminaarissa oli eräänä alustajana Kimmo
38. Kallioniemi ja Kärki 2010, 61–62.
39. emt., 59–60.
40. Lehtonen 1994.
41. Kallioniemi ja Kärki 2010, 60.
42. Vihavainen 1991.
43. Rautkallio 1996.
44. Visuri 2006.
45. Seppinen 2011.
46. Apunen 2012.
47. Koivusalo ja Kallinen 2000, passim.
Rentola, jonka kirja Vallankumouksen aave – Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 kuvaa yksityiskohtaisesti erästä vuosikymmenen perusolemusta: epävarmuuden tunnetta suhteessa Neuvostoliittoon.48 Neuvostoliitto oli 21.8.1968 miehittänyt yhdessä Varsovan liiton joukkojen kanssa naapurivaltionsa Tšekkoslovakian, joten uusi vuosikymmen alkoi Suomessa ristiriitaisissa tunnelmissa. Tuota tunnetta Suomi pyrki hälventämään läpi 1970-luvun, ja hälvennystoimet tuntuivat kulttuu-rielämässä muutamina paniikinomaisina ratkaisuina. Seminaarissa piti alustuksen professori Pauli Kettunen, joka hahmotteli, miten 1970-luku on iskostunut mie-liimme poliittis-kulttuurisena aikana, jossa vaikuttivat taistolainen opiskelijaliike ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen.49 Kettunen löysi alustuksessaan kaksi aihealuetta, jotka ovat määritelleet vuosikymmentä jälkikäteen. Toinen on suo-mettuminen, jossa poliittinen moraali rämettyi Neuvostoliiton sisäpoliittisen vai-kutuksen vuoksi, ja toinen on pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin eteneminen Suomessa.50 Kansan Arkiston seminaari on ainoa 1970-lukua tässä mittakaavassa ja tästä kokonaisnäkökulmasta käsitellyt tieteellinen kollokvio. Kuitenkaan popu-laarikulttuurinen ulottuvuus ei seminaariin päässyt.
Kekkoslovakian kuninkaat poikkeaa sisällöltään Suomessa tehdystä 1970-lukuun liittyneestä tutkimuksesta, koska tarkastelun kohteena on populaarikulttuuri.
Syystä tai toisesta populaarikulttuurinen lähtökohta on päässyt unohtumaan vuo-sikymmentä tutkailtaessa, vaikka ajanjakso oli ammattimaistuvan rockmusiikin tekemisen aikaa Suomessa.51 Työlläni on tutkimuksellinen aukko täytettävänään siinäkin mielessä, että uskon populaarikulttuurin sisältävän tärkeitä näkökulmia 1970-luvusta tähän mennessä muodostuneeseen kuvaan.52
Nuorisokulttuurin tutkimuksessa on ilmestynyt muutamia merkittäviä julkai-suja ja artikkelikokoelmia. Ilkka Heiskanen ja Ritva Mitchell ovat selvittäneet nuorisokulttuureja eri vuosikymmenillä.53 Kai Häggmanin toimittamana on ilmes-tynyt nuorisokulttuurin läpimurtoa vuosina 1950–79 käsittelevä artikkelikokoelma Täältä tulee nuoriso54. Molemmat kattavat 1970-luvun. 1970-luvun populaarikult-tuuria käsitellään jonkin verran Sinikka Aapolan ja Mervi Kaarnisen Nuoruuden
48. Rentola 2005, 9–19.
49. Kettunen 2005.
50. emt.
51. Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 174–245.
52. Yhdysvalloissa kulttuurintutkija ja rockjournalisti Greil Marcus on hieman vastaavalla tavalla asettanut 1970-luvun populaarikulttuurin ilmiöitä laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin johtolankametodilla. Marcus on julkaissut muun muassa teoksen Lipstick Traces. A Secret His-tory of the 20th Century (1989), jossa hän selvittää journalistisella tyylillä punkrockin sisällölli-siä yhteyksisällölli-siä dadaismiin ja situationismiin. Marcus on julkaissut tutkielman Elviksen vaikutuk-sesta amerikkalaiseen 1970-luvun kulttuuriin nimeltään Dead Elvis: A Chronicle of a Cultural Obsession (1991).
53. Heiskanen ja Mitchell 1985.
54. Häggman 2006. Häggmanin kirjassa on sivulla 179 Simo Ristan ottama valokuva vuoden 1970 vappumarssin katselijoista Helsingissä. Heidän joukossaan, teekkareiden keskellä, näyttää ole-van myös nuori Cisse Häkkinen.
vuosisata – suomalaisen nuorison historia -teoksessa.55 1980-luvulla Suomessa jul-kaistiin kulttuurintutkimuksen alaan kuuluvia teoksia kuten Jaana Lähteenmaan toimittama Rockin seksuaalisuus56 ja Stig Söderholmin toimittama Näkökulmia rock
kulttuuriin57. Kimi Kärki on Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella laatinut useita populaarikulttuurin historiaan liittyviä tutkimuksia ja artikkeleita.58 Britti-läinen tietokirjailija Howard Sounes tuo kulttuurihistoriallisessa, katsaustyyppi-sessä kirjassaan Seventies – The sights, sounds and ideas of a brilliant decade esille populaarikulttuurin vaikutuksen bändeineen ja taiteilijoineen, mutta Sounes ottaa huomioon myös Neuvostoliiton aiheuttaman paineen kulttuuriin varsinkin kirjai-lija Aleksandr Solzhenitsynin tapauksen valossa.59 Paine tuntui Suomessa vuonna 1974. Kustannusosakeyhtiö Tammi ei ulkopoliittisista syistä uskaltanut julkaista Solzhenitsynin teosta Vankileirien saaristo, mitä pidettiin jo tapahtumahetkellä Suomen Kuvalehden laajassa artikkelissa itsesensuurina ja suomettumisena.60
1970-luku oli muutakin kuin politiikkaa. Tapaus Solzhenitsynin aikaan vaate-muodissa vaihteli pääosin kaksi tyyliä, mini ja maksi. Vuosikymmen alkoi naisten minihameilla ja mikrohousuilla, jotka pian kasvoivat huomattavasti mittaa, lähes maahan saakka ulottuviksi maksihameiksi ja maksitakeiksi.61 Teryleenihousujen lahkeet lepattivat leveinä, kunnes ne vuosikymmenen loppua kohden kapenivat.
Minna Sarantola-Weiss on kuvannut 1970-luvun arkea, muotia, muotoilua ja asumista teoksessaan Reilusti ruskeaa. Sarantola-Weiss tulkitsee ja jäsentää ajan-jaksoa kulttuurihistoriallisesti.62 Muuten 1970-lukua on tarkasteltu vielä perin vähän kulttuurihistorian tutkimuksen kannalta.
Kuvataide käy aikansa kuvastimesta, ainakin perspektiivimielessä poliittiselle näkökulmalle. 1970-lukua on tarkasteltu retrospektiivisesti kuvataiteen kautta Taidemuseo Tennispalatsissa Helsingissä 17.9.–16.11.2008 järjestetyssä näytte-lyssä 1970luku – oudon lähellä. Näyttely on vain yksi näkemys vuosikymmeneen, mutta ajanjaksoon liittynyt kahtiajako kävi Tennispalatsin huoneissa ilmi.
Näyttely sananmukaisesti näytti, miten kaksinapainen maailma näkyi ja tuntui kuvataiteessa. Kuraattori Pessi Rautio tiivisti vuosikymmenen kuvallisen ilmeen realismiksi, joka tarkoitti toden kuvaamista. Realismi Suomessa merkitsi kuiten-kin kahta erilaista lähestymistapaa: toisaalta poliittisesti sitoutunutta, sosialistisen realismin malleja seurailevaa, niin sanottua taistelevaa realismia ja toisaalta ame-rikkalaislähtöistä fotorealismia, jota pidettiin usein turhanpäiväisenä muotivilli-tyksenä.63 Ilmapiiristä kertoo sekin, että miltei jokaisessa sanomalehtikritiikissä
55. Aapola ja Kaarninen 2003.
56. Lähteenmaa 1989.
57. Söderholm 1987.
58. Ks. luettelo Kärjen julkaisuista Kimi Kärki Curriculum Vitae. Haettu 8.8.2012.
59. Sounes 2008, 46–57.
60. Suomen Kuvalehti 9/1974.
61. Yle elävä arkisto: Minit ja mikrot.
62. Sarantola-Weiss 2008, 6–7.
63. Rautio 2008.
tuli Raution mukaan pohtia teosten yhteiskunnallista merkitystä. Pelkkä taide ei ollut riittävää. Toisaalta realistisuuden ja edistysuskon ohella 1970-luvulla katse käännettiin kuvataiteessakin taaksepäin. Rautiosta tuntuu kuin kuvataiteessa olisi 1970-luvulla löydetty ensimmäistä kertaa nostalgia.64 Sama nostalgiaan taipuvai-nen ilmiö vallitsi tuohon aikaan rock-musiikissa. Hurriganes otti vaikutteita ja ulkoasullisia piirteitä amerikkalaisesta 1950-luvun musiikkityylistä.