Ympäristöliikkeen aika

Annikki Kariniemen elinaikana tuskin juurikaan puhuttiin biodiversiteetistä ainakaan tällä termillä. Kirjailija julistautuu omalla tavallaan luonnon monimuotoisuuden kan-nattajaksi heti Ristisiiven alkusivuilla. Kun taiteilija oli saanut Törmäsjärvelle oman lintukotonsa, sinisen pirttinsä, hän ottaa kantaa ympäristön hoitoon.

Ja taiteilija ja se runontekijä alkoi heti julistaa että tältä maalta ei sovi kaataa eikä pois repiä yhtään pensaan tai puun tai kukkasen juurta eikä oksaa eikä tainta, sillä tämän maan täytyy saada kasvaa sitä kaikkea, mitä se voi kasvaa näillä pohjoisilla ilmavirroilla ja maaperillä ja synnyinvesillä. (RS, 9.)

Kariniemen julistautumista luonnon villiyden puolustajaksi voi verrata Thoreaun vuonna 1852 kirjoittamaan teokseen Walden – Elämää metsässä. Siinä romantiikan ajan luonnonsuojelija ylistää oman kotipihansa - joka ei oikeastaan ole edes piha - kasvillisuutta:

Aitaamaton luonto ulottui kynnykselleni saakka. Ikkunoiden takana kasvoi nuorta metsää. Villiintyneet sumakin ja karhunvatukan köyn-nökset murtautuivat kellariini, elintilaa hakevat jykevät pikimännyt hankasivat ja rahisivat seinäpäreitä vasten ja ulottivat juurensa sy-välle talon alle. (Thoreau 2010, 144–145.)

Lintuharrastajana Annikki seuraa huolestuneena elämäntavan muutosta, joka merkit-see vanhojen navettapihojen katoamista, ja sen seurauksena kotivarpusten ja pulmus-ten vähenemistä. Mutta räystäspääskyset voivat hyvin myös Törmäsjärvellä:

Yhä on vielä täälläkin semmoisia taloja, joissa räystäspääskyset pesivät. Eipä ihme, sillä niitä rakastetaan täällä. Talojen isännät ovat ottaneet kontolleen niitten asuntohuolet, tutkistelevat kevätiltoi-na ennen pääskystentuloa pitäisiköhän hieman remontteerata niitä pienten pikkaraisten kerrostaloja, savimajoja, että ainakin tukevoit-taa edelliskeväänä laitettuja lautarakenteita, jotta pysyisivät sitten taas kohdallansa savimajat, eivätkä sieltä tipahtelisi liian tiuhaan alas. Sillä pesärykelmiä on paljon. Eikä tässä kylässä tehdä niin että pesän suita umpeen muurataan pelosta että paskovat huoneen sei-nät. (RS, 16.)

Tekstissä on viittaus vanhaan tapaan lyödä pääskysiä varten lautoja, joitten päälle ne voivat rakentaa pesänsä. Mielenkiintoista on viittaus talojen isäntiin tämän huoleh-tijoina.

Törmäsjärven kuikatkin saavat Annikista puolustajan, joka ihailee vesilintujen ul-jasta olemusta:

Ne uivat kaula korkealla. Ja ihmiset vihaavat niitä. Ei ole kuin pari vuotta siitä kun yhdentoista kuikan parvi ammuttiin niin että vain sa-nanviejä lähti matkalennolle ja huhuili surkeasti. Se oli parin vuoden takaista elokuuta, sen loppupuolta.

Mutta viime keväänä ilmestyi uusi pesue kuin ihmeen kautta. Ja nyt sitten on lähtöviivalla pian parikymmentä yksilöä ehkä. Kalastajat niitä vihaavat. Väittävät että kuikka on ahne kalanpoikasille. Taitaa niin ollakin, mutta eihän tarvitsisi kaikkia ampua. Olisi hyvä jättää kuitenkin siemen. (RS, 168.)

Kariniemi seuraa lintujen vaiheita ja kokee suurta huolta epäillessään kuulleensa lau-kauksia järven takaa (RS, 184). Ympäristössä asuvat eivät kaikki ymmärrä kirjailijan ajattelua.

Kuulen usein sanottavan, kun valitan noitten muuttolintujen hävit-tämistä, että saman se vain saman tekkee yksille linnuille, nehän syövät meijän kaloja. Tai hiirille tai sammoilla, niitähän tulee aina lisää, mitäpä niistä sen kummemmin suojelemaan ja televisiossahan niitä näkee aivan tarpeeksi, kaiken maailman petoja ja ötököitä ja niitten pornoiluakin näytetään niin että sillä se on valmis tämä maa-ilman aika, turha sitä on surra. Pääasia että sikiöt oppivat lukemaan ja laskemaan, ei se tämä ihmisen elämä sen kummempaa ole.

Kasper ei oppinut mitään, osoitti kerran Topeliuksen sormi.

-

Mutta oppipa kun luonnollisella tavalla osoitettiin se, mikä on arvo-kasta tässä elämässä.

Elämän säilyttäminen.(RS, 185.)

Edellä on viittaus ”satusetä” Sakari Topeliukseen, jolla oli suuri vaikutus suomalais-ten suhtautumiseen luontoon, ei pelkästään lintujen ystävänä, vaan myös satukirjojen kautta. Topeliuksen saduissa kerrottiin opettavaisia tarinoita ja annettiin näin moraa-likasvatusta.

Kariniemi kertoo, miten hän kerran esitti Pohjolan Sanomissa vetoomuksen: SUO-JELKAAMME TÖRMÄSJÄRVEÄ. Kylän iäkkäässä kalavartijassa vetoomus ei he-rättänyt vastakaikua. Annikki siirtyy käyttämään peräpohjolan murretta kuvaillessaan keskusteluaan miehen kanssa.

Silloin sama äiji murahteli että mitenkäs sitä kalajärviä suojelhan ku ei muitakhan suojella, ihmiset kituvat ja syövät pakettipeltoja! Niin vain. Mutta selitin että onhan se ikävä että kun tämä järvemme on niin kuin helmi täällä, niin kaiken maailman voimakasmoottoriset veneet tulevat jas menevät hullunvauhtia ja mustat naftaklöntit ajau-tuvat sieltä niitten paskareijistä hienolle kultahiekalle, jota ennen on pidetty pyhänä hiekkana ja käytetty terveyslääkkeenä piimän kanssa niin jopahan pitää rahan takia kaikki hyväksyä.

– Niin, Soo on niin että rahatta ei kukhan pärjää, pijättä uskoa sen vaikka hyvällä asialla oletteki. Ei täällä mikhän puhthana säily. Sanoi ja lähetti vanhan kulteen lahjaksi. (RS, 169.)

Kariniemi on keskustelussa kiteyttänyt luonnonsuojelukeskustelun, jota Lapissa käydään tänäkin päivänä. Vanhan miehen toteamus, että kirjailija on hyvällä asialla, kertoo siitä, että luonto koetaan tärkeäksi, mutta kuitenkin ajatellaan sen olevan jo jollain tavalla menetetty eikä asialle voi tehdä mitään. Narratiivi sijoittuu aikaan, jolloin muuttoliike Lapista Ruotsiin oli alkanut ja sodan jälkeen raivattuja peltoja alettiin paketoida.

Kariniemi osallistuu 1970-luvulla virinneeseen yhteiskunnalliseen keskusteluun Lapin riistosta, johon etelän katsotaan olevan syypää:

Kenen on syy?

Eihän ole mistään Suomen laeista luettavissa että maamme

köyhim-pien alueiden asukkaiden on lähdettävä omilta synnyinsijoiltaan sik-si, että rikas Etelä saisi sähköä millä mällätä – keittää, paistaa, hit-sata, hashit-sata, laakeroida, että olisi TV:t ynnä kasetit ynnä levyraadit ynnä Miettusten pyykit ynnä kaikki muu. Mitäpä siinä sitten yksi ja toinen Lapin kylä merkitsee? (RS, 144–145.)

Viittaus Miettusten pyykkeihin on ilmeisesti tarkoitettu maaherra Martti Miettuselle, joka oli samaan aikaan sekä maaherra että Kemijoki Oy:n hallintoneuvoston puheen-johtaja, missä ominaisuudessa piti Ounasjoen jättämistä luonnontilaan taloudellisesti kohtuuttomana sekä Lapille että voimayhtiölle. (Laukkanen & Saarela & Aitamurto 1981, 53–54).

Ristisiipi-teoksen edetessä loppua kohti kirjailijan sävy kovenee. Metsänhakkuut ja ojitukset sekä vesistöjen patoamissuunnitelmat päätyvät kirjailijan kritiikin koh-teiksi.

Entä nyt? Kaivosojat ovat tehneet tehtävänsä, nuo mustat soita halkovat viemärin-tapaiset ojapahaset, jotka työntyivät kuin Pariisin kloaakit halki puhtaitten erämai-tten ja tekivät tehtävänsä. (RS, 186.) Lainauksessa Kariniemi viittaa varsinkin länti-sessä Lapissa tehtyihin laajoihin ojituksiin, jolloin samalla menetettiin alueen hillaa tuottavia soita. Kariniemi arvostelee myös Itä-Lapin Vuotos-suunnitelmia perustellen kantaansa paikallisilla elinkeinoilla:

Eivätkä nämä aapasuot täällä ole mitään joutomaata. Kuluneitten kymmenien vuosien aikana ne ovat tuottaneet hillaa enemmän kuin täällä länsirajalla vuosiin. Miljoonissa lasketaan ne tulot mitä nyky-vuosina on täällä itäkairassa saatu marjoista ja poroista. (RS, 154.) Puhe joutomaasta viittaa eräiden poliitikkojen arvioon, että Vuotoksen alue on ”rääsik-köä”, soita ja hakattuja metsiä. Kariniemi huomauttaa, että metsät on hakkautettu so-tavelkojen maksuun, ja että metsä kasvaa uudelleen kuten aina ennenkin on kasvanut.

(RS 154–156.)

Kariniemi vierailee Vuotoksen alueella, mihin Kemijoki Oy suunnittelee tekojär-veä vesivarastoksi.

Ja Kemijoki on todella leipäjoki. Ei soisi sen rantaniittyjen, vehmait-ten, kasvuvoimaisten luonnonketojen jäävän syltämetristen vesien alle, silloin kun ihminen tarvitsee lisää työtä ja toimintaa oman elin-tasonsa nostamiseksi, ja kylät kokevat ikään kuin uuden herätyksen aikaa nyt kun on nähty mitä Ruotsi on pystynyt antamaan.

Niin monille on tullut kotiseutuikävä. Eikä ole ihme, kun katselee tätä maisemaa.(RS, 154–155.)

Ei tämän päivän nuori suomalainen enää suunnittele peltojen pa-ketoimista ja metsien hapattamista vesistöjen alle, vaan suoraa toi-mintaa auran kurkeen käyden ja peltojen raivausta ja metsien hoitoa sillä tavalla että maa elättää viljelijänsä (RS, 156–157).

Kariniemi perustelee kantaansa maan järkevämmällä käytöllä ja kotiseudun menet-tämisen uhalla, mutta vetoaa myös vanhan Lapin säilytmenet-tämisen puolesta, ettei kävisi kuten on käynyt Sompion kylälle, joka jäi Lokan altaan alle (RS, 147).

Ristisiipi päättyy tulevaisuuden näkymiin, joista voi nähdä piirteitä jo Annikin aikana keskusteluun nousseen kasvihuoneilmiön pelätyistä seurauksista. Varsinai-sesti huoli ilmaston lämpenemisen mukana tulevista muutoksista oli herännyt tie-demiespiireissä jo varhain 1900-luvun alkupuolella. Rachel Carson kiinnittää asiaan huomiota vuonna 1961 ilmestyneessä teoksessaan The sea around us (ruotsinnettu-na Havet). Kirjassa kerrotaan muutoksista eläin- ja kasvilajistossa sekä jäätiköitten uhkaavasta sulamisesta. (Carson 1964, 184–189.) Annikki Kariniemi pohtii erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja ja uhkia:

Ehkäpä jonakin päivänä ihanassa tulevaisuudessa kasvaa vielä ihan trooppinen metsä tässä törmäsläisten paljakoitten liepeillä ja Metsä-hallitus voi huudahtaa riemukkaasti: me sen teimme! Kun vain kaik-kialla pohjoisessa tapahtuisi sama ihme, ettemme jäisi kuin nallit kalliolle katselemaan kuinka vedet virtaavat yli kaiken kauniin syn-nyinseutumme niin kuin vedenpaisumuksen aikaan, eikä meillä olisi enää arkkiakaan mihin mennä. Ja kuitenkin… (RS, 187.)