Kehitys luonnonsuojelijaksi

kymmenen vuotta

Muurolan ajan asunto, talo, jossa oli mansardikatto -

Trollbölen lasikuistinen kartano -

Juutuan kalakämppä -

Törmäsjärven sininen pirtti.

-

Kariniemelle tarjottiin Ylitorniolla viimeisiä vuosia viettäessään mahdollisuut-ta muutmahdollisuut-taa lämpimään asuntoon, mutmahdollisuut-ta hän kieltäytyi ja jäi Siniseen pirttiin. Ehkä luonnon läheisyys kuitenkin voitti tarjotut mukavuudet. (Vanhatalo: Pohjan Tornio 8.11.1990.) Mielenkiintoista on, että Kariniemen omaelämäkerroissa Villa Willamo ei esiinny ollenkaan. Halusiko kirjailija tarkoituksellisesti sivuuttaa tuon aikakauden?

Liittyikö siihen liian kipeitä muistoja vai halusiko hän jättää sen pois muista syistä?

Tämä päättely tukee ajatusta, että muutto Ylitornion Lähejängälle ja uusi aviomies merkitsivät irtiottoa entisestä, paikalleen juuttuneesta elämästä.

6.5.5 Kehitys luonnonsuojelijaksi Pitkä prosessi

Annikki Kariniemen luontosuhteen kehitys näyttää noudattavan monissa tutkimuk-sissa vahvistettua mallia: merkitykselliset aikuiset, jotka ovat luontoharrastajia, tuke-vat luonnolle myönteisen asenteen kehittymistä. Toisaalta lapsuudessa muodostunut empaattinen ja turvallinen suhde luontoon ennustaa myös aikuisuudessa toimimista luonnon hyväksi ja luontoa kunnioittaen. Tärkeältä näyttää henkilökohtainen ja suora kontakti luontoon jo varhaisessa lapsuudessa. Aikuisten antama malli toimia luon-nossa ja kohdella eläimiä ja kasveja eettisesti oikein tukee kasvua luonnon ystäväksi ja sitoutumiseen. Myös luonnon kohtaaminen esteettisenä ilmiönä tarvitsee malleja ja tukea. Tässä suhteessa varsinkin isän rooli näyttää olleen merkityksellinen.

Kariniemen kehitys ei nähdäkseni ollut ”hyppy laidasta laitaan” vaan pikemmin pitkä prosessi. Ensimmäiset merkit kriittisyydestä näkyvät jo 1950-luvun alussa, jol-loin kirjailija yrittää saada lohiaiheisen jutun Turjan Uuteen kuvalehteen onnistumat-ta kuitenkaan. Tämä kirje on mielestäni tärkeä johtolanka kirjailijan luontosuhdetonnistumat-ta ajatellen.

Varis (2003) on kiteyttänyt suomalaisen eräkirjallisuuden olemuksen toteamukseen, että pohjoinen tai Lappi edustaa vapauden ja sitoutumattomuuden teemoja. Jokainen erätarinan sankari halajaa enemmän tai vähemmän pohjoiseen kulttuuriin, kirjoittaa Varis. (Varis 2003, 396–397.) Lähes kaikki Kariniemen eränovellit sijoittuvat poh-joiseen kuten hänen romaaninsakin. Ne noudattavat muutoinkin kotimaisen

eräkir-jallisuuden tapaa kertoa metsästys- tai kalastustarina. Kariniemi käyttää hyväkseen myytillisiä aineksia ja romantiikkaa, mistä syystä hänet voi luokitella osittain viihde-kirjailijaksi. Toisaalta erätarinat tuovat esille myös erämaata kohtaavan muutoksen ja eettiset kysymykset. Ympäristömuutokset ja kulttuurin muuttuminen herättävät Kari-niemen pohtimaan kriittisesti luonnon ja ihmisen suhdetta.

Kariniemen eräaiheinen kirjallisuus paljastaa, että hän haluaa näitä ajatuksiaan jul-kisuuteen, ja siksi vähitellen sijoittaa kriittisiä näkemyksiä kirjoituksiinsa. Vuonna 1974 ilmestynyt Tupsukorva on sanomaltaan verrattavissa Yrjö Kokon Laulujoutse-neen. Ilves oli siihen aikaan lähes sukupuuton partaalla. Teoksessa Kariniemi ottaa myös kantaa muuttuneisiin metsästystapoihin. Lasten kirjaksi Tupsukorva sisältää paljon puhetta ympäristöongelmista, saasteista, Kemijoen kohtalosta ja jopa sinappi-kaasuista, joita käytettiin sodankäynnissä hyväksi. Kirjan voi nähdä myös kannanot-tona Vietnamin sotaan.

Radikalisoituminen jatkuu pitkin 1970-lukua. Kirjailija kantaa huolta lähijärvestä, linnuista, kelopuista, soitten ojittamisesta ja metsien avohakkuista. Lapissa syntynyt Ounasjoki-liike saa kirjailijasta osallistujan, joka ei tyydy vain kirjoittamaan lehtiin, vaan lähtee mukaan yleisötapahtuman puhujaksi ja soudun suojelijaksi. Tässä vai-heessa Kariniemen ja luonnonsuojelijoitten tiet kohtaavat. Myöhemmin Annikki Ka-riniemi osallistuu vuonna 1982 Vuotos-soutuun toimien sen suojelijana.

Kariniemi ei tyydy vain luonnonsuojelupuheeseen vaan ottaa myös yhteiskunnalli-sesti kantaa pakkomuutto – puheellaan, missä hän arvostelee maankäyttöä, maaseu-tupolitiikkaa ja vesistörakentamista. Hän puolustaa puheissaan vanhaa Lappia ja Pe-räpohjolaa ja katoamisuhan alla olevaa kulttuuria. Ihmiset, jotka joutuvat jättämään kotinsa altaan alle, saavat Kariniemen sympatiat puolelleen.

Annikki Kariniemi näyttää samaistuneen heräämässä olevaan radikaaliin ympäris-töliikkeeseen. Voi myös päätellä, että Kariniemen kohdalla tapahtui luontoon sitou-tuminen. Hän halusi itse toimia luonnon hyväksi oman näkemyksensä mukaisesti.

Hänellä on ollut vahva sisäinen locus of control eli usko siihen, että pystyy vaikut-tamaan asioihin (Kolmuss & Agyeman 2010, 255–256).

Identiteetti

Aikaisemmin on jo käynyt ilmi Kariniemen kahden kulttuurin, saamelaisen ja suo-malaisen, rajalle sijoittuva identiteetti. Hän korostaa yhtä aikaa kahta aluetta: Lappia ja Peräpohjolaa. Annikki Kariniemi käytti saamelaisia asuja olematta saamelainen.

Hänen suhteensa saamelaisuuteen on kunnioittava, jopa romanttissävyinenkin, kun hän kirjoittaa Taivaan isän asettaneen saamelaisheimot, yhden maailman vanhimmis-ta kulttuuriyhteisöistä, tänne arktisille alueille vanhimmis-tasapainotvanhimmis-tajaksi ihmisten välisissä suhteissa. (RS, 42–43). Hän viittaa Ikosen haastattelussa saamelaisiin geeneihinsä:

Lapin sielu on minua lähellä (Ikonen 10.6.1970). Myöhemmin hän kuitenkin kiistää olevansa Lapin kirjailija todeten, että loppujen lopuksi ollaan samoja suomalaisia kirjailijoita ja liitytään eurooppalaiseen kirjallisuuteen. Tässä voi nähdä Kariniemen ajattelun kosmopoliittisuuden kaipuun. (Ikonen 10.6.1970.)

Kariniemi joutui monessa suhteessa neuvottelemaan identiteettiään elämänsä var-rella. Sosiaalinen nousu everstinnaksi oli suuri muutos ”kaulusköyhälistön” parissa kasvaneelle. Vastaavasti Willamosta eroamisen jälkeen siirtyminen sekatyömiehen

vaimoksi merkitsi sosiaalisen aseman laskua. Pienen kylän asukkaana kirjailija jou-tui taas identiteettipaineisiin. Varsinkin 1970-luvulla Kariniemi julistaujou-tui teksteissään luonnonsuojelijaksi. Hän kirjoitti muun muassa ympäristöaiheisia artikkeleita Suomen Luonto -lehteen. Luonnonsuojelijan identiteetti oli Törmäsjärven kylässä kummajainen mutta sen voi ajatella taanneen hänelle työskentelyrauhan. Ikosen haastattelussa vuon-na 1970 Kariniemi toteaa seurustelevansa hyvin vähän muitten ihmisten kanssa ja hän kuvailee elämäänsä omassa norsunluutornissa olemiseen. Toisaalta kirjailijan työ vaati yksin olemista, syventymistä ja asioitten tutkimista. (Ikonen 10.6.1970.)

Kariniemen identiteetti oli ristiriitainen, mikä lienee tyypillistä luovalle ihmiselle.

Hän halusi kuitenkin ennen kaikkea olla lappilainen. Armi Harju kirjoittaa Lapin Kansassa 24.7.83: Annikki Kariniemi on elänyt Lappia. Annikki Kariniemelle lappi-laisuus on elämäntapa, maailmankatsomus.

Lappi ja luonto olivat kirjailija Annikki Kariniemelle oman identiteetin kivijalkoja.

Työni nimessä esiintyvä lainaus ”Mie elän tätä Lappia” on eräässä radiohaastattelus-sa kuulemani lause. Hän vierasti kuitenkin nimitystä provinssikirjailija ja kirjailijana halusi olla yhtä aikaa paikallinen ja kosmopoliitti. (Ikonen 10.6.1970)

Luontopolku

Polku on kulunut metafora, mutta siitä huolimatta visualisoin Kariniemen luonto-suhteen poronpolkuna, joka nousee tunturiin. Se lähtee tunturin juurelta pienten pol-kujen muodostamana urana ja saa pian rinnalleen paljon pieniä mutkittelevia jälkiä, jotka kiviä ja karikoita väistellen vähitellen nousevat ylöspäin kohti lakea. Polut ovat erilaisia, toiset ikään kuin seisahtavat välillä tarkistamaan suuntaa ja keräämään voi-mia, toiset jatkavat määrätietoisesti ylöspäin. Polulla kulkijan on otettava huomioon ympäristö ja siinä tapahtuvat muutokset. Hänen on sopeuduttava sumuun, yllättäviin sadekuuroihin ja muihin ulkoisiin ilmiöihin.

Näen luontosuhteen kehittymisen tällaisten pienten osasten muodostamana koko-naisuutena. Välillä on pysähdyttävä etsimään lisää tietoa, jotta ymmärtäisi luonnon ilmiöitä ja niiden välisiä riippuvuussuhteita. Toisinaan on hyvä istua kivelle vain kuuntelemaan linnunlaulua, tuulen suhinaa tai tunturipuroa. Maiseman ihailu antaa esteettisiä elämyksiä ja uusia voimia sekä vie ajatukset arjesta. Joskus on hyvä py-sähtyä miettimään omia arvoja, miten käyttäytymiseni vaikuttaa luontoon. Voinko kenties tehdä jotakin sittenkin toisin?

Käytän kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhteen kuvaamisessa nimitystä luon-topolku, vaikka tiedän, että sanalla on jo olemassa arkinen merkitys. Jokaisella ihmi-sellä on luontopolkunsa, jonka lähtökohdat ovat niin geneettisissä ominaisuuksissa kuin lapsuuden ympäristössä. Kaikki polut ”vievät” tunturille, eivät kuitenkaan sa-manlaisina eivätkä samaan pisteeseen. Luontopolku on aina ainutkertainen, elinikäi-nen prosessi, johon osallistuvat oman oppimisen ulottuvuudet, sosiaalielinikäi-nen ympäristö, luonto, kulttuuri ja yhteiskunta.

Annikki Kariniemen luontopolku on narratiivinen. Kuvaukseen sisältyy niin fak-taa kuin fi ktiotakin. Tarinat on kerrottu tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa noudattaen sillä hetkellä vallitsevia tapoja kertoa kertomuksia. Myös haastattelut on tehty tietyssä tilanteessa, mikä vaikuttaa niiden sisältöön, jopa haas-tattelijan persoonalla on vaikutusta.

Taulukkoon 2 olen tiivistänyt kirjailija Annikki Kariniemen luontosuhde – narratiivin hänen omien tekstiensä pohjalta.

Taulukko 2.

Valokuvien kertomaa

Olen valinnut tekstieni tueksi valokuvia Annikki Kariniemi-kirjallisuusseuran arkis-tosta. Kuvat ovat peräisin Kariniemen albumeista, Lapin Kansan arkistosta tai yksi-tyisiltä henkilöiltä. Kuvien avulla pyrin antamaan monipuolisen kuvan Kariniemen persoonasta ja erityisesti hänen suhteestaan luontoon. Tämän teoksen kansikuvassa käytän hyväksi Marja Vuorelaisen valokuvaa, joka todennäköisesti on otettu 1950-lu-vulla Lohisiima ja silkkiliina -teoksen kuvitusta varten. Uskon, että kuva on ollut Annikki Kariniemelle merkityksellinen, koska hän on liittänyt sen myös Suomen kir-jailijaliiton jäsenkorttiin.

Valokuvassa korostuu kirjailijan yhteys luontoon. Runsaaseen kasvillisuuteen kau-niisti siivilöityvä valo nostaa anorakkiasuisen ja saapasjalkaisen kulkijan esille ja samalla aikaa osaksi kokonaisuutta. Nuori kirjailija on tämän kuvan kautta ilmeisesti halunnut korostaa luontosuhdettaan, mikä ei välttämättä ole ollut tyypillistä 1950-lu-vun kirjailijoiden parissa.

Annikki Kariniemestä on säilynyt runsaasti kuvia sanomalehtien arkistoissa. Tämä selittyy sillä, että hän oli paljon julkisuudessa. Kuvassa 1 lapinasuinen kirjailija on kuvattu Törmäsjärvellä 70-vuotispäivillään vuonna 1983. Kuvan on ottanut Lapin Kansan kuvaaja Heikki Rissanen. Asuun kuuluvat lapinlakki, saamelaisen naisen mekko, saappaat ja aurinkolasit. Kirjailijan rintamusta koristaa rivi kunniamerkkejä.

Kariniemi yhdisteli asusteita hyvin vapaasti. Kymmenen vuotta aikaisemmin otetus-sa ”Hattu-Annikki” -kuvasotetus-sa (Liite 1) Annikki poseeraa Taisto Heikanmaan kans-sa Sinisen pirtin portailla pukeutuneena ulkomailta ostettuun yöpaitaan, joka toimi 60-vuotisjuhlan asuna. Valkoiseen lierihattuun ja aurinkolaseihin sonnustautunut kir-jailija on avojaloin.

Kontio (1995) kuvailee nuoren Annikin roolirajojen rikkomista pukeutumisessa.

Toisaalta hän pukeutui tietoisesti miesten vaatteisiin ja toisaalla hän rakasti naisellisia

”hepeneitä”. (Kontio 1995, 134.) Kaikesta päätellen hatut kuuluivat pitkään Annikki Kuva 12. Annikki Kariniemi

metsässä.

Kariniemen ulkoiseen olemukseen. Niin kuva 10 kuin varsinaiset liitesivun (Liite 1) hattukuvat kertovat hänen rakkaudestaan hattuihin. Monesti leveän lierin päällä oli vielä kukkia tai hedelmäasetelma. Hatut olivat osa hänen julkisuuskuvaansa siinä kuin lapinlakkikin.

Sisko Ylimartimon vuonna 1970 ottamassa kuvassa (Liite 1) Annikki Kariniemi is-tuu omassa satumaailmassaan Törmäsjärvellä. Pöydällä oleva kotitonttu tuo mieleen saksalaiset puutarhatontut ja kirjailijan takana on luonnonmateriaaleista koottu ”ym-päristötaideteos”. Valokuva vahvistaa Kariniemen kertomusta siitä, että hän haluaa antaa luonnon elää omaa elämäänsä eikä lähde siksi raivaamaan talon ympäristöä.

Kelopatsas liittää kuvan henkilön taustalla avautuvaan luontoon. Jopa hatun värimaa-ilma näyttää sulautuvan ympäristöön.

Koirat olivat Kariniemelle tärkeitä. Tämä näkyy arkistojen kuvamateriaalista. Ku-vassa 4 nuori Annikki esittelee koiraa kuvaajalle ja kuKu-vassa 7 ilmeisesti pyykkejä ripustamassa ollut opettaja keskustelee koiran kanssa. Kuin salaa on koira päässyt mukaan myös riippukeinukuvaan. (Liite 1)

Annikki Kariniemen muotokuvat kertovat oman tarinansa pikisilmäisen rusetti-pään (Kuva 2) kehkeytymisestä nuoreksi itsetietoiseksi naiseksi (Kuva 4). Kuvas-sa 5b on mukana nuoren opettajan tiukkaa jakausta ja toiKuvas-saalta romantiikan nälkää.

Kuvassa 8 eletään eräromantiikkaa takkatulen äärellä kotona. Asetelma näyttää siltä, että miestään huomattavasti nuorempi vaimo on kuunteluoppilaana Oiva Willamon tarinoidessa. Kuvassa 10 vapautunut ja rehevä kirjailija on vauhdissa esiintymisla-valla. Kirjailijatapaamisen (Kuva 11) Annikki Kariniemi antaa vaikutelman seuran keskipisteenä olosta nauttivasta taiteilijasta, joka haluaa korostaa pukeutumisellaan saamelaisia juuriaan.