Ihminen ja luonto

Ihmiskeskeinen ja luontokeskeinen näkökulma

Jokaisella on oma henkilökohtainen suhteensa luontoon. Tämä suhde perustuu itse kunkin henkilökohtaisiin kokemuksiin luonnosta. Suhteen taustalla voi myös nähdä henkilön omaksuman ympäristöfi losofi sen lähtökohdan. Pietarinen (1992) lähestyy teemaa ympäristöetiikan näkökulmasta. Hänen mukaansa luontoa voidaan tarkas-tella kapeasti vain maisemana ja rakenteina. Laajemmin katsottuna luonto on elävä kokonaisuus, johon liittyvää ihmisen toiminnan oikeutusta on syytä pohtia. Milloin toiminta on oikeutettua ja millaiset normit sitä säätelevät? Miten nämä normit suh-tautuvat ihmisten välisiä suhteita sääteleviin? Pietarinen päätyy tässä pohdinnassaan kahteen asenneryhmään: antroposentrinen ja biosentrinen. (Pietarinen 1992, 33.) Antroposentrinen (ihmiskeskeinen) suuntaus sisältää puolestaan kolme kategoriaa:

utilismin, humanismin ja mystisismin.

Utilisti on hyötyajattelija, jolla on omasta mielestään rajaton oikeus käyttää luontoa hyväkseen ja alistaa se palvelijakseen sillä perusteella, että hän tuntee luonnonlait.

Pietarinen viittaa ajattelun ongelmakohtaan eli tiedeuskoon, joka antaa valheellisen kuvan ihmisen mahdollisuuksista hallita luontoa. (Pietarinen 1992, 34.)

Airaksinen (2009) pohtii luonnon ja ihmisen suhdetta todeten:

Luonto on raaka-ainevarasto, joka on annettu meille käytettäväksi ja hyödynnettäväksi. Eläimet tapetaan ja syödään, metsä hakataan ja kivet louhitaan malmiksi sulattoihin.

Luonto raaka-ainevarastona auttaa unohtamaan luonnon.

Jos ajattelee näin, luonnon hyväksikäyttö ei ole ongelma. Luonto on todellakin vain raaka-ainetta ja sellaisenaan kaiken kokemukselli-suuden ja elämyksellisyyden tuolla puolen. (Airaksinen 2009, 68.) Löyttyjärvi tarkastelee väitöskirjassaan (2011) ympäristöetiikan tarvetta ja toteaa antroposentrisestä ajattelusta, että se näkee luonnon arvot välillisinä. Luontoa tarvi-taan ja sen nähdään edistävän ihmisen hyvää. Se voidaan myös muuntaa rahallisiksi arvoiksi. Luonnon arvojen merkitys on kasvanut myös oikeuskäytännöissä. Löytty-järvi pohtiikin, miten biosentriset ja ekosentriset ainekset tulevat mahdollisesti näky-mään jatkossa oikeuden tulkinnoissa. (Löyttyjärvi 2011, 12.)

Humanisti näkee luonnon potentiaalina henkiselle kehitykselle. Luontoa halutaan suojella tuleville sukupolville. Tässä ajattelussa Pietarinen näkee heikkoutena ”ra-tionaalisen itsehillinnän” vaikeuden. Kuinka paljon ollaan valmiita vapaaehtoisesti luopumaan taloudellisesta edistyksestä? Humanismi korostaa kuitenkin ihmistä ar-vokkaimpana ja luottaa ihmisen sisäiseen kehitykseen sekä kulttuuriin moraalisena perustana. (Löyttyjärvi 2011, 12; Pietarinen 1992, 36–38.)

Mystisismin perusajatuksena on ihmisen ykseys luonnon kanssa. Luonto edustaa henki-syyttä ja jumalisuutta ja se halutaan siksi säilyttää alkuperäisenä. (Pietarinen 1992, 38.)

Biosentrinen (luonto- tai elämäkeskeinen) ajattelu pitää luontoa arvokkaana sinän-sä riippumatta hyödyistä. Biosentrisen ajattelun taustalla on Darwinin Lajien synty -teos vuodelta 1859, mikä mullisti luonnosta vallinneet käsitykset ja loi näin pohjan luontokeskeiselle etiikalle. (Löyttyjärvi 2011, 15; Pietarinen 1992, 39.) Vilkka (1998) pitää luonnon arvoja tärkeinä ja samalla myös ongelmallisina luontokeskeisen ja ih-miskeskeisen ympäristöfi losofi an erottajina. Kun puhutaan luonnon itseisarvosta, nousee kysymys, minkä luonnon ja mitä tarkoitetaan itseisarvolla. Vilkka pohtii tä-hän määrittelyyn sisältyvää vaikeutta silloin, kun eri tutkijoilla on erilaiset käsitykset luonnosta. (Vilkka 1998, 15–27.)

Pietarinen (1992)erottaa luontokeskeisessä ajattelussa kaksi kategoriaa: sentientis-mi ja vitalissentientis-mi.

Sentientismi viittaa sanaan sentiens (= tuntea). Ajattelu lähtee siitä, että tuntevat (sentientit) organismit ovat moraalisesti merkittäviä. Tämän lähtökohdan mukaan eläimillä on oikeus tulla kohdelluiksi moraalisten velvollisuuksien mukaisesti. Esi-merkiksi kotieläinten pitää saada lajinmukaista huolenpitoa ja hoitoa.

Vitalismi puolestaan antaa kaikille eläville olennoille yhtäläisen itseisarvon, jolloin elämästä tulee perustava arvo. Suomessa Pentti Linkola on Pietarisen mukaan lähellä vitalismia ajattelussaan. (Pietarinen 1992, 42–43.)

Linkolan ajattelua kuvaa seuraava lainaus teoksesta Johdatus 1990-luvun

Kyseenalaistan, täysin, ihmisen aseman muun elämän yläpuolella.

En väsy muistuttamasta humanistisen maailmankuvan kapeudesta.

Tiedän ja näen, että länsimaiseen kulttuuriin on ihmisen itsekorotus syöpynyt hyvin syvälle, tähän meidän kristillis-humanistiseen, joissa-kin kulttuuripiireissä kristillis-humanistis-sosialistiseen kulttuuriim-me. Monet, ehkä useimmat ammattibiologitkin ovat tässä paineessa ajattelutavaltaan pesunkestäviä humanisteja. Hekin näkevät paljon vaivaa todistellakseen erilaisin kriteerein ihmisen sekä ainutlaatui-suutta että ylemmyyttä muihin eliöihin nähden. (Linkola 1989,161.) Myös Vilkka (1998) pohtii Linkolan sijoittumista ympäristöfi losofi an kentässä. Hän pitää Linkolaa edelläkävijänä, jonka luonnonsuojelu on elämänsuojelua ja maapallon pelastamista sitä uhkaavalta tuholta. Vilkka huomauttaa, että Linkolan luontokeskei-syys on kuitenkin vahvasti maustettu ihmiskeskeisyydellä. (Vilkka 1998, 57–59.)

Vilkka (1998) ottaa käyttöön luontoasenteitten kolmijaon:

tuotantokeskeisyys -

ihmiskeskeisyys -

luontokeskeisyys (Vilkka 1998, 41.) -

Tuotantokeskeisessä ajattelussa luonto nähdään ensi sijassa ihmistä hyödyttävänä raaka-ainevarastona. Ihminen hallitsee luontoa tekniikan avulla aiheuttaen samalla luonnon köyhtymistä, lajien sukupuuttoon kuolemista ja globaaleja muutoksia. Tämä näkemys vastaa Pietarisen edellä esiteltyä utilismia. (Vilkka 1998, 41.)

Ihmiskeskeinen malli puolestaan korostaa luonnon monia merkityksiä ja arvoja.

Humanistinen näkemys pitää luontoa tärkeänä henkiselle ja älylliselle kehitykselle.

Kasvatuksessa korostetaan eettisyyttä, mikä merkitsee toisten ihmisten huomioon ot-tamista niin kehitysmaitten kuin tulevien sukupolvien osalta. Luontoa ei kuitenkaan kohdella hyvin sen itsensä vaan toisten ihmisten takia. (Vilkka 1998, 41–42.)

Luontokeskeisyyden määrittely eroaa selvästi Pietarisen esittämästä. Vilkka näkee sekä utilismin että humanismin luontoa köyhdyttävinä asenteina. Hänen mielestään luontokeskeisyydessä ei ole kysymys pelkästään ”paluusta luontoon”, vaan olen-naista on eettisyys suhteessa luontoon sen itsensä vuoksi. Vilkka jakaa luontokeskei-syyden edelleen kolmeen ryhmään: - zoosentrismi eli eläinkeskeisyys, biosentrismi eli elämäkeskeisyys ja fysiosentrismi eli ekosysteemikeskeisyys. (Vilkka 1998, 43.) Ensimmäisessä ryhmässä etiikan lähtökohtana on eläinten kunnioittaminen ja niiden arvottaminen tuntevina ja tietoisina olentoina. Ajattelu on siis hyvin lähellä Pietarisen edellä mainittua sentientismiä. Biosentrismin ollessa kyseessä Vilkka laajentaa elä-män kunnioituksen koskemaan kaikkia elollisia, kasveja ja eläimiä. Ajattelu lähestyy Pietarisen vitalismia. Kolmas ryhmä, fysiosentrismi, ulottaa eettisen huomioinnin holistisesti sekä elottomaan että elolliseen luontoon. (Vilkka 1998, 44–46.)

Terlinden (2007) vertailee tutkimuksessaan Människa – moral – miljö suomalaisen ympäristöajattelun eri suuntauksia. Hän nimeää Georg Henrik von Wrightin humanis-min edustajaksi, Pentti Linkolan näkökulmaa hän pitää biologisena ja Leena Vilkan kohdalla hän käyttää nimitystä ympäristöfi losofi nen perspektiivi. Näiden lisäksi hän esittelee myös teologisen näkökulman ja toteaa, että kaikki nämä ajattelut pyrkivät löytämään ratkaisuja ympäristöongelmiin ja ovat yksimielisiä siitä, että niitä ei voida ratkaista pelkästään tekniikan avulla. (Terlinden 2007, 215–217.)

Luonnon monet merkitykset

Luontoa voi tarkastella myös niitten merkitysten kautta, joita ihminen antaa luonnol-le. Matthiess (2004) viittaa väitöskirjassaan Ulrich Kattmannin typologiaan luonnon erilaisista merkityksistä ihmiselle. Tämän typologian mukaan luonto voi ilmetä ihmi-selle monessa mielessä:

Tarpeet tyydyttävä luonto, joka antaa ihmiselle erilaisia resursseja -

kuten ravinnon, vaatteet, raaka-aineet jne.

Rakastettu luonto sisältää ihmisen sosiaalisen suhteen luontoon, -

luontoharrastuksen, luonnonkunnioituksen ja kumppanuuden.

Kunnioitettu luonto viittaa luonnonuskontoihin ja kunnioituksen -

luontoa kohtaan ja ”ekologiseen uskontoon”.

Koettu luonto koostuu luonnon tarjoamista tunnetason elämyksistä.

-

Luonto voi olla yhtä aikaakin uhkaava ja lumoava. Se herättää em-patiaa, pelkoja, ihastusta ja kammoa.

Hallittu luonto nähdään kohteena, jota voi luonnonlakien tuntemuk--

sen ja tekniikan avulla hallita ja hyödyntää. Tämä näkökulma nou-see selvästi esille ekologisissa kriiseissä.

Uhattu luonto näyttää ihmisen luonnon vastustajana ja uhkana. Ot--

sonikato, kasvihuoneilmiö, lajien kuoleminen sukupuuttoon ja muut globaalit ongelmat liittyvät tähän näkökulmaan.

Eletty luonto näkee ihmisen luonnon kohtaajana ja osana luontoa.

-

Ihminen ja luonto ovat toisiinsa kietoutuneina yhtä ainoaa kokonai-suutta. (Matthiess 2004, 52–54.)

Kattmannin typologia ei sulje pois luonnon erilaisia merkityksiä vaan ne voivat esiin-tyä samanaikaisesti tilanteesta riippuen. Kalastaja nauttii luonnon rauhasta, lepää, virkistyy ja hyödyntää luonnonantimia. Luonto voi toimia näkökulmasta riippuen virkistyskohteena, eläinten kotina, piilopaikkana, maisemana ja ravinnon antajana.

Haila (2003) toteaa, että jokaisella on oma historiallisesti ja kulttuurisesti syntynyt käsitys luonnosta. Ihminen on laji muitten joukossa ja luonnosta riippuvainen. Haila tiivistää luonnon merkityksen: Luonto on pakko tunnustaa inhimillisen olemassaolon perustaksi. (Haila & Lähde 2003, 15.)

Olen käynyt läpi ympäristöetiikan piiriin kuuluvia käsitteitä, jotta pystyn analysoi-maan Annikki Kariniemen eettisiä näkemyksiä tässä valossa. Miten hänen eettinen ajattelunsa muuttui elämän varrella vai muuttuiko se mitenkään? Kariniemeä kos-kevissa muistelmissa hänen suhdettaan eläimiin kuvataan erityisen hyväksi – voiko hänen ajattelustaan löytää sukulaisuutta Vilkan kanssa?