Radikalisoitumisen aika

Annikki Kariniemi oli kasvanut isänmaallisessa ja oikeistolaisessa kodissa. Hän ku-vaa kodin henkeä SKS:n arkistoon jääneessä kirjoituksessa:

Olin kasvanut hengessä, jossa ISÄNMAA kirjoitetaan näin isoilla kirjaimilla ja jossa elettiin henkeen ja vereen saakka saksalaisystä-vällisessä hengessä. (SKS: 28764)

Perheen vanhin tytär Viola oli ollut Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kansanedus-tajaehdokkaana. Isää Annikki kuvailee yltiöpäiseksi isänmaan ystäväksi ja aktivistik-si. (SKS:28764) Isänmaallinen innostus tarttui myös Annikkiin kolmekymmenluvul-la, jolloin hän liittyi IKL:n nuoriso-osastoon, Sinimustiin, jotka erottuivat joukosta pukeutumalla mustaan paitaan ja siniseen solmioon. Annikki osallistui Oulussa jär-jestetyille Karjalan kisa- ja heimojuhlille, ja oli mukana paraatissa marssimassa mies-ten joukossa ainoana naisena. Paitsi poliittista innostusta mukana voi myös olla tar-ve rikkoa rajoja. Annikki Kariniemi on lapsuuden muistelmissaan korostanut sitä, että oli poikatyttö ja halusi kapinoida tytöille asetettuja käyttäytymismalleja vastaan.

(Kontio 2005, 127–128.)

Kolmekymmenluvulla Kariniemi liittyi myös Lotta Svärd -järjestöön, kävi Mikke-lissä lotille järjestetyn sähköttäjäkurssin ja toimi myöhemmin rintamalla viestittäjä-lottana. Sodan aikaisissa päiväkirjoissa näkyy vankka usko saksalaisten voittoon ja puna-armeijan täydelliseen häviöön:

Onnelliset ovat sittenkin kaiken kauhun keskellä ne ihmiset, joiden on suotu elää ja nähdä tätä aikaa, kun Eurooppa nousee uudestaan elämään ja kaikki ”saastaiset koirat” on maahan nujerrettu kulti-neen ja alhaisine saaliinhimoikulti-neen! Varmasti silloin on alkanut uusi, kirkas ajanjakso koko maailmalle! Korkein sen suokoon! (SKS:

19.6.1941)

Niin romahtaa heidän voittoisa puna-armeijansa tämän uljaan rinta-man edessä, jonka muodostavat kaikki Euroopan elinvoimaisimmat maat. Mitäpä Englannista – sehän on vanha ja nyt kuolemaan tuo-mittu, sillä kaikki on uudeksi tullut! (SKS: 18.8.1941)

Annikki Kariniemen päiväkirjamerkinnät kuvaavat hyvin ajan henkeä ja toisaalta hä-nen omaa tyyliään, joka päätyy ajoittain raamatulliseen paatokseen. Sodan päätty-essä Annikki ja sisarensa Regina olivat yhtä mieltä siitä, että rauha oli häpeärauha.

Näin Kariniemi kirjoittaa SKS:n arkistoon jääneessä julkaisemattomassa kirjoituk-sessaan. (SKS: 28764)

Sodanjälkeiseltä ajalta ei ole merkkejä siitä, että Annikki kariniemi olisi ollut po-liittisesti aktiivinen. Jo Inarin ajoilta häntä oli jäänyt vaivaamaan ihmisten erilainen kohtelu metsästyslupia annettaessa. Tähän teemaan hän palaa vuonna 1969 Salakaato -romaanissa. Panu Rajalan haastattelussa hän kertoo kokeneensa vääryytenä sen, että kaatoluvat olivat kalliita ja toisaalta niitä saatiin herroja ”voitelemalla”. Salakaadon kirjoittaminen ajoittuu 1960-luvulle, jolloin maaseudun tekninen murros pakotti mo-net lähtemään Ruotsiin ja synnytti pienviljelijöille taloudellisia vaikeuksia. Salakaa-dot olivat yleisiä kaikkialla Lapissa eikä niitä pidetty välttämättä suurina rikoksina, jos metsästi omaan käyttöön. Hirvihän oli Luojan luomaa riistaa. (Rajala 19.5.1977)

Kuusikymmenluvulla Annikki Kariniemi muuttui everstinnasta sekatyömiehen vaimoksi. Hän oli syrjäkylien opettajana toki nähnyt köyhyyttä ja sen aiheuttamia on-gelmia. Avioliiton alkuaikoina pariskunnan taloudellinen tilanne oli ajoittain heikko.

Taisto kulki armeijan käynnin jälkeen hätäaputöissä ja Annikin ainoa tulonlähde oli kirjoittaminen. Opettajalla oli vielä 1960-luvun alussa korkea status pienillä kylillä.

Tuon aseman menettäminen merkitsi myös sosiaalista notkahdusta, kun ei ollut enää everstinnakaan. Suuren muutoksen voi myös nähdä Kariniemen omana valintana:

hän halusi jättää hyvästit entiselle elämälleen ja asemalleen. Kysymys voi osittain olla myös kapinasta paikalleen pysähtynyttä elämäntapaa vastaan.

Kuvassa 10 Annikki Kariniemi esiintyy tilaisuudessa, joka on pidetty 9.11.1971. Va-lokuva on peräisin Lapin Kansan arkistosta. Ottaen huomioon ajankohdan Annikki on pukeutunut kesäisen kevyesti. Vaikutelmaa korostavat kukka hatussa ja moninker-taiset helmet kaulalla. Tarkempaa tietoa tilaisuuden luonteesta ei ole, mutta taustan rummut saattavat viitata iltamiin. Kariniemi vaikuttaa vapautuneelta ja aiheestaan innostuneelta.

Kuusi- ja seitsemänkymmenlukujen yhteiskunnalliset virtaukset kulkeutuivat myös Törmäsjärven lintukotoon. Annikki korostaa muistelmateoksessaan Ristisiipi pitäneensä itseään enempi kosmopoliittina, jonka juuret ovat syvällä täällä, näissä kivikoissa ja tantereissa, marastoissa ja kuolpunoilla (RS,73). Maailman tapahtu-mat koskettivat ja tästä on osoituksena Annikin Törmäsjärven vieraskirjaansa vuonna 1973 kirjoittama runo, joka on omistettu Pablo Nerudalle. Vieraskirjat olivat Anni-kille myös omien muistiinpanojen paikkoja. Hän saattoi vieraitten lähdettyä kirjoittaa omia kommenttejaan vierailusta tai piirtää kuvia lyijykynällä tai mustekynällä.

Varsinkin 1960-luvun lopussa ja 1970-luvulla käytiin keskustelua ”Lapin riistosta”.

Maassa harjoitettiin aluepolitiikkaa ja Lappi oli määritelty useilla määreillä: kehitys-alue, alituotantoalue tai nollavyöhyke. Tässä puheessa tarunhohtoisesta Lapista tuli köyhä ja pohjoinen pussinperä. Toisaalta Lapissa oli etelälle tärkeitä luonnonvaro-ja, joitten hyödyntämistä haluttiin kasvattaa. Valkonen on todennut, että lappilainen siirtomaapuhe synnytti toisaalta uhrin identiteetin. Kun alueen köyhyyttä verrattiin muihin alueisiin, lisättiin samalla tätä kautta oman surkeuden tunnetta. (Valkonen 2003, 93.)

Kuva 10. Annikki Kariniemi esiintyy.

Myös Annikki osallistuu tähän keskusteluun kirjoittaen 11.11.1967 Kansan Tahdossa muun muassa: Miksi meidän valtiomme ei järjestä pohjoisimmalle läänilleen saman-laisia työolosuhteita kuin muullekin Suomelle? Kirjoittaminen vasemmistolaiseen Kansan Tahtoon oli jo sinänsä Kariniemeltä osoitus rajojen rikkomisesta ja siitä, että hän halusi osallistua pohjoisen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vuonna 1972 ilmes-tyvä romaani Pato on voimakas kannanotto, josta Parnasson Martti Hasu toteaa, että Kariniemi ei ole tyytynyt pamfl ettiin, vaan on kirjoittanut protestinsa romaaniksi.

(Hasu 1973)

Kuusikymmenlukulaisuus näkyy romaanissa. Pato (1972) käsittelee teemoinaan Ruotsiin muuttoa, jokien valjastamista ja patojen rakentamista. Radikalisoituminen ja kriittisyys näkyvät kirjailijan käyttämässä väkevässä tekstissä.

Emminä kestä tätä, minä näännyn kun näen tuon moottorisahan rintaman. Ne halakasee juuria ja vetävät ne maasta niin kuin teu-raseläimestä vedetään suolet ja kuule minä näen veren, se pursuaa sieltä, tämä on teurastusta ja joki on ihan veressä mutta kuka tekee makkarat, sano saatana se, voimayhtiö, voimayhtiö, voimayhtiö se-päs soi somasti, kaiku huuattaa sitä tunturista toiseen, kato se kumi-see piru. Joki on veressä. (Kariniemi 1972, 211.)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta löysin nuorisoseuraväelle tarkoitetun puheen luonnoksen. Tekstissä mainitaan, että kolmekymmentä vuotta sitten päättyi sota, mikä merkinnee sitä, että puhe on vuodelta 1975. Puhe on sikäli mielenkiintoi-nen, että Kariniemi ottaa esille atomivoimalat pohjoisen vesistörakentamisen vaihto-ehtona:

Mutta nyt on hälytettävä koko maakunta taistelemaan, ja vielä tuo Oulun puoli sen puolesta että pohjoisen vedet on jo rauhoitettava, kynnet irti Simojoesta, Ounasjoesta, Tornionjoesta, kynnet irti Lui-ron kylä veden alle suunnitelmasta, kynnet irti Tenojoesta ja Juutuas-ta, LätäsenosJuutuas-ta, ihanasta Kuusinkijoesta tuolla kaukana Koilliskai-rassa. Atomivoimalat alkavat nousta jo kuin sienet sateella, ottakoot sitten siitä lisän sähkönsä, mutta annettakoon olla jo pohjoisen rau-hassa. (SKS: 28764)

On mielenkiintoista huomata, että Kuusamossa Reino Rinne oli viitannut ydinvoi-man käyttöön kolumnissaan jo syksyllä 1959. Ajatuksena oli, että koskien korvaa-mattomat kulttuuriarvot voidaan säilyttää atomivoimaan siirtymällä. Kuten Sillanpää toteaa, usko atomivoimaan ja tekniikan kehitykseen oli naiivin optimistinen. Alustava sopimus ydinvoimalan tilaamisesta Neuvostoliitosta tehtiin vuonna 1969 eli maassa oltiin periaatteessa siirtymässä ydinvoiman aikakauteen Kariniemen edellä olevan puheen aikoihin. (Sillanpää 2006, 64.)

Kariniemi pohtii omaa radikalismiaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistos-sa säilyneessä kirjoituksesarkistos-sa:

Joo. Minä olen radikaali, mutta politiikassa sitoutumaton siinä mie-lessä että tahdon säilyttää vapauden arvostella kaikkien puolueit-temme työtä. Radikaali on hyvä olla: se voi sanoa mitä ajattelee ja tehdä minkä katsoo tarpeelliseksi. (SKS: 28764)

Annikki Kariniemen poliittisesta kehityksestä on sanottu, että se kulki äärioikeistosta äärivasemmistoon. Minkään puolueen jäsen hän ilmeisesti ei myöhemmin elämäs-sään ollut, mutta tiedetään, että 1980-luvun alussa SKDL:n hajaantumisen vaiheessa hän asettui tukemaan Esko-Juhani Tennilää, jota ei asetettu ehdolle eduskuntavaaleis-sa oman puolueeneduskuntavaaleis-sa listoille. (Vuolio 15.3.2005)