Kirjailijakoti Villa Willamo

Vuonna 1950 Kariniemi-Willamo osti Rovaniemeltä Kemi Oy:ltä maapalan Salmi-järven rannalta. Paikalle rakennettiin hirsinen talo, joka tänään tunnetaan Villa Wil-lamona. (Nykyinen omistaja on Kemijoki Oy.) Pariskunta siirtyi Rovaniemelle Anni-kin saatua keskuskoululta viransijaisuuden lukukaudeksi 1952–53. Kaiken kaikkiaan näitä sijaisuuksia riittää Rovaniemellä vuosiksi 1954–1958.

Rovaniemellä oli perustettu vuonna 1947 Taideseura Seitapiiri, jonka ensimmäise-nä puheenjohtajana toimi Lapin kansan päätoimittaja, kirjailija Reino Rinne. Hän tuli myöhemmin tunnetuksi Kuusamon koskien puolustajana toimiessaan Kuusamossa vuonna 1950 perustetun Koillissanomien päätoimittajana (Leskelä 1989, 169). Sei-tapiiri keräsi yhteen kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja muuta kulttuuriväkeä. Annikin kodista tuli 1950-luvulla seuran suosima kokoontumispaikka, missä esitettiin näy-telmiä ja lausuttiin runoja. Tampereella säilytettävän Kariniemen arkiston kirjeitten perusteella Annikki Kariniemi-Willamo oli hyvin keskeinen henkilö Seitapiirin toi-minnassa. Rovaniemen vuosien varrella hän lähetti runsaasti matineakutsuja ja kävi kirjeenvaihtoa monien tunnettujen suomalaisten kirjailijoitten kanssa.

Kariniemi-Willamo tapasi noina vuosina Frans Emil Sillanpään, Ilmari Kiannon ja Aale Tynnin. Muun muassa heidän nimensä löytyvät Villa Willamon vieraskirjasta.

Matineakutsuja Annikki välitti arkistotietojen mukaan Oiva Paloheimolle, Artturi Lei-noselle, Eila Pennaselle, Yrjö Kokolle ja Sakari Pälsille, jotka sitten vierailivat Seita-piirin järjestämissä tilaisuuksissa.(Tre yo: Caa13.) Tapaamiset tunnettujen kirjailijoiden kanssa olivat tärkeitä alkavan uran kannalta. Villa Willamon aikana solmitut yhteydet saattoivat kestää vuosikausia.

Kariniemi-Willamolla oli 1950- ja 1960-lukujen aikana jonkin verran kirjeenvaih-toa kirjailija Ilmari Kiannon kanssa. Iki-Kiannon lähettämät viestit olivat hyvin per-soonallisia, vaikeasti luettavalla käsialalla kirjoitettuja postikortteja, joitten viesti

alkoi säännöllisesti puhuttelulla Rakas Willikko. (TreYo: Caa 5)

Kiannon tyttären Raija-Liisa Kiannon toimittamassa teoksessa Ilmari Kiannon avoimet kirjeet (2011) on useita viittauksia kirjailija Annikki Kariniemi-Willamoon.

Kirjeissä Kalevan lukijoille vilahtaa maininta Lapin Villikosta jo 7.8.1957 ja pari vuotta myöhemmin Kiannon 85-vuotisjuhlien jatkuessa Helsingissä kansallispäiväl-lisinä vieraitten joukossa on myös Lapin keisarikruunu kirjailija Annikki Willamo, joka piti Kiannon kuvauksen mukaan pontevan puheen. Ilmari Kianto kertoo tutustu-neensa Kariniemi-Willamon Metsä elää -teokseen, jota hän ylistää erinomaiseksi ja kirjan tekijää Jumalan armoitetuksi pohjoissuomalaiseksi kirjailijaksi. (Kianto 2011, 99; 157–158.)

Eräs Kalevan lukijoille tarkoitetuista avoimista kirjeistä on omistettu kokonaan Kariniemi-Willamolle. Helsingissä 17.3.1960 kirjoitetussa tekstissä Kianto kertoo lukeneensa romaanin Morgam, punaisen kullan maa. Hänen mielestään teos on ai-nutlaatuinen: voimakas ja luonnon lumoissa syntynyt. Hän pohtii myös, ettei teosta luulisi naiskirjailijan tekemäksi. Sinä osaat taiteilijana kuvata ihmisen herkimmät, arkaluontoisimmatkin suhteet ympäristöönsä, kirjoittaa Kianto ja jatkaa välillä hy-länneensä kirjan iljettävyyden takia. Tällä hän tarkoittaa parittelukohtausta, jonka hän sitten sivuuttaa ja antaa anteeksi. Kiannolle ominaiset lempinimittelyt saavat uusia muotoja: Lapin tunturien temppelityttö ja rakas tunturirunoilija.

Romaanin huippuna Kianto pitää kuvausta laulun Maa on niin kaunis vaikutuk-sesta kullankaivajiin. Laulun maininta tässä yhteydessä on sikäli mielenkiintoista, että juuri tämä laulu on ystävien mukaan ollut kautta elämän Annikki Kariniemen lempilaulu, joka on laulettu yhteisesti juhlien päättyessä, olipa sitten kesä tai talvi.

(Kianto 2011, 180–181.)

Kuva 8 on todennäköisesti otettu Villa Willamon takan ääressä. Takan lähellä oli Timo Vuolion kertoman mukaan valaan nikama istuimena ja Willamolla oli tapana arvuutella vierailta, mistä oli kysymys. (Vuolio 15.3.2005) Takkatuli, nuotio ja yleensä elävä tuli esiintyy Kariniemen muisteluissa tärkeänä tekijänä. Monet Kariniemen albumin valo-kuvista on otettu tulen ääressä.

Oiva Willamo toimi Villa Willamon ”talonmiehenä”, pilkkoi polttopuut ja lapioi lumia

Kuva 8. Annikki ja Oiva tulen ääressä.

talvella. Timo Vuolio muistelee vierailleensa tuohon aikaan usein Willamoitten luona.

Oivalla oli tapana teetättää sukulaispojalla töitä, välillä piti kantaa polttopuuta sisälle taloon ja välillä avata maantielle johtavaa polkua lumesta. Hän kertoo, ettei koskaan nähnyt Annikin kirjoittavan, ja päättelee, että tämän täytyi työskennellä öisin kirjoitus-koneensa ääressä. (Vuolio 15.3.2005)

Erno Paasilinna vieraili keväällä 1958 Villa Willamossa haastattelemassa kirjailija Annikki Kariniemeä. Hän kuvailee tilannetta poikkeavaksi. Annikki istui koko ajan nurkassa puhumattomana ja arkana kuin koulutyttö. Sen sijaan eversti hallitsi vierai-lua. Hän oli pieni, nariseva ukko, sojotteli piipullaan minua kohti, leuassa muutaman päivän sänki, kädessä iso mustunut vanha kuksa, josta hän joi kahvia ja söi ruokan-sakin. Willamo istui edellä mainitulla valaan selkänikamalla ja tenttasi haastattelijaa.

Varsinainen kirjailijahaastattelu tehtiin saunan pukuhuoneessa, johon Annikki joh-datti Paasilinnan tämän lähtiessä. (Paasilinna 1996, 156–157.)

Koulutyön ohessa Annikki jatkoi kirjoittamista. Tampereella yliopiston kirjastossa arkistossa säilössä oleva kirjeenvaihto kertoo, että 1950-luvulla Kariniemen kerto-muksia julkaistaan ainakin Suomen Kuvalehdessä, Viikkosanomissa ja Kotiliedessä.

Tosin samaan aikaan myös palautettiin ”aineistoja”, jotka eivät lehtiä kiinnostaneet.

Vuonna 1954 Kariniemi ponnahti suuren yleisön tietoisuuteen ensimmäisenä suo-malaisena naispuolisena eräkirjailijana teoksella Lohisiima ja silkkiliina. Kirja saa ihmettelevän kiittelevän vastaanoton. Lapin Kansan nimimerkki Argus kirjoittaa 9.12.1954:

Moni erämies saattaa ennakkoluulolla suhtautua kirjaan juuri sen feminiinisen kirjoittajan vuoksi. Heille on sanottava, että ohi tämä everstinna ajelee varsin monesta miespuolisesta eräkirjailijasta.

Myös Ilmari Kianto on lukenut kirjan ja ylistää sitä myöhemmin kirjeessään Kalevan lukijoille 17.6.1962. Hän on hurmaantunut ja jatkaa, että jos Juhani Aho eläisi, hän var-maan heittäisi kitsautensa ja matkustaisi sinne, missä tuo Annikki onkii lohia. (Kianto 2011, 250.)

Annikki Kariniemi oli kuunnellut tarkoin erämiesten juttuja ollessaan opettajana syrjäkylillä ja olihan hänellä jo kotoa kokemuksia ja tarinoita eräelämästä. Eversti Willamo oli innokas metsästäjä ja kalastaja, ja hän otti vaimonsa mukaan sekä lin-tumetsälle että kalastamaan. Juutuan mökki oli Annikin kertomuksista päätellen tär-keä paikka kummallekin. Eräkirjoja ilmestyi vuosien varrella lisää; niihin voi lukea novellikokoelmat Metsä elää (1958), Laulu lohesta ja auringosta (1962), Oi Juutua (1975) sekä romaanin Salakaato (1967).

ERÄ FENNICA (1991) määrittelee eräkirjan kuvaukseksi metsästys- ja kalastus-retkistä. Teoksen mukaan kyseessä on erämiehen metsästyskertomus toiselle erämie-helle (Hyytinen & Kettunen, 1991, 5 ). Kirja kuvailee Kariniemen eräkirjoja val-loittaviksi tarinoiksi, joita sävyttää elämänmyönteinen huumori ja Lapin luonnon ja ihmisen aito ymmärrys. (Hyytinen & Kettunen 1991, 86.) Määrittelystä paljastuu asenne, että eräkirjallisuus on edelleenkin miesten maailmaa, mitä vasten tarkastel-tuna Annikki Kariniemi on ollut hyvin poikkeuksellinen kirjailija omana aikanaan.

Markku Varis (2003) toteaa suomalaisen eräkirjallisuuden tutkimuksessaan Ikävä

erätön ilta, että naiskirjailijoiden erätarinat ovat harvinaisuuksia ja että puhdasta erä-kirjallisuutta edustavat tässä suhteessa vain Annikki Kariniemi ja Aini Tahvanainen.

(Varis 2003, 227.)

Annikki Kariniemi-Willamo kävi vuosien 1955–60 välillä kirjeenvaihtoa kirjailija Paavo Rintalan kanssa. Viipurissa syntynyt ja Oulussa varttunut Rintala tuli vuonna 1958 tunnetuksi teoksestaan Pojat, jossa hän kuvaa sota-aikaa oululaisten poikien silmin katsottuna (Niemi 2001, 189). Vuonna 1955 Rintala antaa palautetta Karinie-mi-Willamon vasta ilmestyneestä romaanista Murros kiittäen sitä syksyn parhaaksi kirjaksi (Tre yo: Caa10). Rintalan sota-aiheisista teoksista vuonna 1963 julkaistu Sis-siluutnantti on saattanut antaa Kariniemelle sykäyksen sota-ajan käsittelyyn 1970-lu-vulla.

Vuonna 1960 Rintala arvioi edellisenä vuonna ilmestynyttä romaania Morgam, punaisen kullan maa. Hän pitää sen repliikkejä ja miljöökuvausta hyvänä mainiten vielä, että ihmiset napsahtavat hyvin paikoilleen. Hän toivoo kuitenkin, että Annikki saisi tekstiinsä juonen. Rintalan kirjeissä on myös yhteiskunnallista kritiikkiä: hän kirjoittaa Lapin poliittisesta maantieteestä, taloudellisesta alikehittyneisyydestä ja voimalaitosinsinööreistä, jotka ovat hävittäneet Kemijoen kalan ja hukuttavat koko Sompion veden alle. (TreYo: Caa 10)

Kaikesta päätellen Paavo Rintala arvosti Kariniemeä kirjailijana ja kannusti tätä kirjoittamisessa. Vuonna 1956 hän kaipailee Lappiin liittyvää romaania, jonka voisi fi lmata elokuvaksi, ja esittää Annikkia elokuvan käsikirjoittajaksi. Hän kertoo myös esitelleensä Aarne Tarkakselle Poro-Kristiinaa tässä tarkoituksessa. (TreYo: Caa 10)

Annikki Kariniemen arkistossa säilynyt kirjeenvaihto kertoo työstä, jonka kirjailija joutui tekemään päästäkseen julkisuuteen. Toisaalta hän oli kuitenkin suosittu kerto-musten kirjoittaja, jolta monet pienetkin lehdet pyysivät erityisesti joulunumeroihin sopivia tekstejä.

Villa Willamo oli Annikin omistuksessa vuoteen 1961, jolloin hän myi sen Kemijo-ki Oy:lle. Tässä vaiheessa AnnikKemijo-ki oli löytänyt uuden nuoren rakkauden Ylitorniolta.

Willamo siirtyi sukulaistensa luo Helsinkiin.