Eränkävijän luonto

Kariniemen eräkirjat paljastavat, että kirjailijalla on paljon jo lapsuudessa opittua tietoa kalastuksesta ja metsästyksestä. Erityisesti isän ja veljien harrastama metsästys oli perheelle tärkeää, mutta ottihan isä myös vanhimmat tyttäret mukaan kalaan.

Ja isä oli aina koonnut sen onkensa ja rullansa ja ynnä muunsa sekä ottanut isot siskot ja veljet mukaansa ja painunut Valajaskoskelle harreja pyytämään koko lapsikatraansa kanssa. Vain me pienimmät olimme jääneet kotiin äidin iloksi.

Niin että hyvin minä tiesin sen onkimisen. (LS, 16.)

Teoksessa Lohisiima ja silkkiliina (1954), jonka Annikki Kariniemi omistaa isälleen ja äidilleen kiitoksena siitä, että nämä opettivat hänet rakastamaan luontoa (LS, 14), on kuvaus metsästäjä-isästä:

Tyrolilaishattu, jossa metson sulka koreili saaliin merkkinä, oli pu-kattuna otsalta takaraivolle kepeän hauskasti, kotikutoinen sarka kylmää uhoavana, kosteanmakuisena, pyssy olan yli ja toisen olan yli heitettynä metsästystorvi, joskus Sveitsistä tuotu, metsäkauriin sarvesta koverrettu – joka muuten oli mieluisimpia asioita, mitä isäl-lä oli, tietysti näin lasten mielestä –, sekä kontti tai laukku seisäl-lässä.

Metsämiehen ympärillä hienoinen ruudinkäry, mutta metsänruskeis-sa silmissä syvien kulmien kätkössä äärettömän hyvän mielen hymy.

(LS, 9.)

Annikin toinen aviomies, eversti Oiva Willamo, oli myös innokas kalastaja ja met-sästäjä. Hänen kanssaan kirjailija kertomuksista päätellen kulki sekä metsällä että kalalla. Metsä elää -teos sisältää novellin ”Huurreriekkoja”, kertomuksen everstin ja rouvan metsästysretkestä paikallisen Sakri-oppaan kanssa (ME, 45-63). Kerto-muksen rouva saa tehtäväkseen aukoa linnut ja suolistaa ne; sitä ennen hän kokeilee ampumista miehen ohjeitten mukaan.

Rupean laittamaan ristikkoa sauvoistani asettuen kontalleni suksien päälle. Mies on sanonut, että on parempi aina ampua ylemmäs kuin alemmas – ja aina tuelta – jos ampuu alas eikä satu, lähtee lintu varmasti ja sitten myös kaikottaa toiset. (ME, 59.)

Metsästyksen tai kalastuksen onnistuminen vaatii tietoa eläinten käyttäytymisestä, olivatpa ne metsoja, hirviä, tammukoita tai mitä tahansa. Kariniemi tutustui Kuusa-mon Liikasenvaarassa Oulangan alueen eränkävijöihin ja kuunteli tarkasti näitten tarinoita ja pääsi kaikesta päätellen myös osallistumaan ainakin kalastukseen.

Niin nousi tammukka poikineen, iloisia, pieniä, täplikäskylkisiä vei-jareita – vikkeliä kuin kirppu. Eikäpä olekaan taittu turhaan sanoa:

hyvällä lapsella on monta nimeä. Sillä onko hauskempaa otusta ka-lojen parissa kuin juuri tuo samainen tammukka – ja nimet sitten:

purolohi, kulmakko, mullonen, tammakko, tammukka, forelli ja ho-relli. Jo vainkin nimiä. Kohta enemmän kuin Torpan Paavon koirilla.

(LS, 151.)

Annikin suuri kiinnostus kasvillisuuteen paljastuu Oulangan kuvauksesta:

Siellä jylhän kalliorotkon seinämässä rönsyilee rehevänä sinipunai-sena ryöppyilevä Thymus serpyllum, jonka raikas tuoksu sekoittuu väkevänä mustaherukkaan. Siellä – Oulangan maisemissa – tavoitat talvilehtisen pajun, jota kasvaa vain Oulangalla ja sitten Aasiassa.

Siellä monilukuiset heinäharvinaisuudet nostavat päätään juhannus-tuulen heilutettaviksi, sillä juuri juhannuskesän aikana tämä Oulan-gan laakso on parhaimmillaan. (LS,155.)

Kariniemen lajistoluettelot muistuttavat Henry David Thoreaun Walden – Elämää metsässä romaanin kuvauksia paikallisesta kasvillisuudesta ja eläimistöstä. Thoreau eli 1800-luvulla ja oli oman aikansa ympäristöajattelija amerikkalaisen romantiikan edustajana. Alkuperäinen teos ilmestyi vuonna 1852.

Etupihallani kasvoi mansikkaa, karhunvatukkaa, havukasveja, mäki-kuismaa, kultapiiskua, karhutammea ja hietakirsikkaa, mustikkaa ja mukulapapua kirjoittaa Thoreau metsämökkinsä ympäristöstä (Tho-reau 2010, 129).

Luettelot kertovat kirjailijan laajasta kasvituntemuksesta, mutta toisaalta ne voi nähdä tietynlaisena villiyden ylistyksenä. Thoreau oli oman aikansa villin luonnon puolustaja, ehkä Kariniemellä on samansuuntainen pyrkimys korostaessaan luonnon lajirikkautta.

Novellikokoelmassa Oi Juutua (1975) kuvataan vanhojen kalastajien antamia neu-voja:

Sinun pitää katsella taivaan värejä ja pilviä, niitten kulkua, perhoja, jotka seikkailevat pienessä virrassa ja joitten väri miellyttää kalaa (OJ, 13).

Ohjeet jatkuvat neuvoilla, millainen viehe pitäisi valita: Vilkun tai uistimen? Tai ehkä devonin tai sviipin, ehkä sen jonkun joka eniten kiehtoo mieltäsi. Kuitenkin olisi kai syytä katsoa nimenomaan sitä mikä eniten kiehtoo taimenen mieltä. (OJ, 13.)

Novelleissa kuvataan kalastuksen yksityiskohtia, miten vapaa pidetään, milloin sii-maa löysätään ja miten kalaa väsytetään ja lopulta nostetaan haavin avulla vedestä.

Kaiken takana kuuluu Oiva Willamon komento: Kärki pystyyn! Kärki pystyyn! (OJ, 14.) Teoksen Oi Juutua loppupuolella on kertomus Annikin ja Taiston kalaretkes-tä Tornionjoella. Kariniemi käytkalaretkes-tää soutajastaan paikalliseen tapaan nimeä Kallen Taisto. Soutaja kehottaa panemaan uuden Woitto-uistimen, johon Annikki vastaa ajatelleensa Ansaa, mutta antaa sitten periksi. Pariskunta käy pitkän neuvottelun kul-loisestakin vieheestä, mutta Annikki saa lopulta tahtonsa läpi. Kuvaus pariskunnan neuvottelusta muistuttaa kalanpyyntiä, jossa töitä tehdään väsyttämällä, löysäämällä siimaa ja taas välillä kiristämällä. (OJ, 156–160.)

Myyttisen maailman ja vanhojen tarinoitten tuntemus paistaa läpi Kariniemen erä-kirjoista. Metsän kuningas Tapio antaa saalista sylin täydeltä (ME, 63.) ja isän kerto-ma satu kuvaa lohta, joka haluaa nähdä auringon ja siksi hyppää niin korkealle. Lohi-kuningas synnyttää hypätessään sateenkaaren värit vedestä ja auringosta juuri silloin, kun hyppy on korkeimmillaan. (LLjA, 7.) Myös vanhat uskomukset metsästyksen ennusmerkeistä on tallennettu Kariniemen kerrontaan. Eräs niistä on pohjoinen us-komus hauen tuomasta huonosta kalaonnesta.

Kolme oikein railakasta sylkyä hauen pään menoksi. Sillä ei ole hyvä merkki, että hauki on heti tulollaan. Niin kuin ei sekään, että ensim-mäinen kala pääsee – silloin pääsee kohta kaikki. Mutta hauki on vielä pahempaa. Se on kuin punainen vaate härälle! Parempi olisi, että pääsisi! Pilaa vieheet tälle päivälle, niin ettei tule mitään – ei siksi, että silmään. Ja jos jotain tuleekin, niin ikävyyttä ja kiusaa ja kaikkea joutavaa. (LS, 197.)

Oi Juutua sisältää novellin Ukonsaaresta, Inarinjärven saaresta, johon liittyy usko-muksia sen salaperäisestä mahdista. Kariniemi kuvailee saarta vanhana uhripaikkana, jonka käytöstä ei ole vielä kauankaan:

Sieltä saattaa laihanpuoleinen kulkija tavoittaa luolasta poronsarvia ja kalanselkäruotoja, kuin äsken heitettyjä, jotta jumala, saarella se-lällisellä asuva, olisi pyytömiehelle laupias ja antanut hyvän saaliin.

(OJ, 30.)

Hyvän kalansaaliin selityksenä voi myös olla kalakaisa, siellä jään alla luuhottava iloinen haltijavaimo, joka jään alla pistelee kaloja pilkkeihin, kertoo Kariniemi erääs-sä Oi Juutua –teoksen novellissa (OJ, 61). Kariniemi ammentaa vanhoista myyteistä, mutta luo myös koko ajan uusia kertomuksia ja satuja.