Mikrohistoriallinen lähestymistapa

Mikrohistoriallinen näkökulma otettiin sosiologiassa käyttöön 1950- 1960- luvuilla.

Siihen asti sosiologia oli tutkinut pääasiassa makrotason ilmiöitä mutta nyt huomio kiinnittyi ihmisten arkiseen elämään, tapoihin ja käytäntöihin. Makrotason

histori-an tutkimuksessa oli kirjoitettu merkkihenkilöitten ja valtaa pitävien historiaa. Mik-rohistoriallinen tarkastelu antoi uutta ennen näkemätöntä tietoa arjen tapahtumista ja yhteiskunnan näkymättömistä rakenteista. Tutkimuksen kohteiksi haettiin nyt pieniä merkityksettömiltä näyttäviä yksityiskohtia. Poikkeukselliset yksilöt ja epätavanomai-set tapahtumat ovat mikrohistorian kannalta kiinnostavia. (Peltonen 1999, 52–63.)

Matti Peltonen esittelee teoksessaan Mikrohistoriasta (1999) alan edustajina muun muassa Carlo Ginzburgin, Pierre Noran ja Michel de Certeaun. Italialaisia historian-tutkijoita edustava Ginzburg tutkii erityisesti henkilöitten maailmankuvaa, kansan-kulttuuria ja kulttuurisia ristiriitoja. Hänen työvälineitään ovat pienet merkit, oireet, jäljet ja vihjeet, joita seuraamalla paljastuu uusia asiayhteyksiä ja ennen näkemättö-miä tietoja todellisuudesta asioitten taustalla.

Keskeisenä ajatuksena Ginzburgilla on se, että ilmiöt ovat osia suuremmasta ko-konaisuudesta, josta päästään selville seuraamalla näitä johtolankoja. Ginzburg ei ole kiinnostunut valtaeliitin tutkimisesta vaan hakee epätavallisia tapahtumia ja on kiinnostunut populaarikulttuurista. Ginzburgin tavoite on löytää teleskooppinen nä-kökulma, jossa voi samaan aikaan tarkastella ilmiöitä sekä läheltä että kaukaa ja näin yhdistää mikrotason ja makrotason eli saada kokonaiskuvan yksityiskohtaisen tar-kastelun rinnalle. (Peltonen 1999, 54–55, 105.)

Annikki Kariniemellä oli harvinaisen laaja kirjeenvaihto, josta osaa säilytetään Tampereella Yliopiston kirjastossa. Kysymyksessä on kirjailijalle saapuneitten kir-jeitten kokoelma aina lapsuudesta 1970-luvulle asti. Kirjeistä olen löytänyt vihjeitä ja johtolankoja, joihin liittyvää tietoa en usko muuten olevan saatavissa.

Toinen tunnettu mikrohistorioitsija ranskalainen Pierre Nora on tutkinut muistin historiaa. Hän on luonut käsitteet muistin paikka ja muistin miljöö. Alun perin Nora tarkoittaa muistin paikoilla vain kapeasti patsaita ja muistomerkkejä, mutta hän laa-jentaa myöhemmin teoriaansa koskemaan myös tiettyjä ympäristöjä. Muistin paikat ovat sinänsä pieniä, mutta ne viittaavat esimerkiksi historiallisesti suuriin tapahtu-miin. (Nora 1989, 7–12.) Suomessa Ulla-Maija Peltonen (2003) on tutkinut vuoden 1918 sisällissotaan liittyviä muistin maisemia. Häntä kiinnostavat paikkoihin sisäl-tyvät kulttuuriset viestit ja merkitykset. Peltonen toteaa, että kerronta ei välttämättä tarkennu historialliseen aikaan tai tapahtumaan, vaan paikkaan, jolle se antaa tietyn merkityksen. (Peltonen 2003, 188–190.)

Noran tarkoittamat muistin paikat voi toisinaan tavoittaa vain keinotekoisesti kir-joista, museoista, arkistoista, hautausmailta, vanhoista valokuvista ja muista doku-menteista. Niihin voi liittyä suullinen perinne, joka kertoo vaikkapa vanhoista po-luista ja kulkureiteistä, joita ei enää käytetä. Miten tapahtumat muistetaan, miten ne kuvataan ja kuinka moniäänistä kuvaus on, antaa uutta tietoa tutkijalle. Muistin paikka voi olla myös symbolinen kuten ranskalaisten trikolori- lippu tai meillä sini-valkoinen väriyhdistelmä, joka mielletään isänmaalliseksi. Muistin historia liittyy läheisesti kansallisiin vaiheisiin, traditioihin, symboleihin, mutta myös erottaviin ja-kolinjoihin. (Nora 1989, 18–19; Peltonen 1999, 96–97.)

Ulla-Maija Peltonen kiinnittää huomiota siihen, että paikallishistoria juurtuu paik-koihin ja maisemaan. Tietyt muistot ja mielikuvat kiinnittyvät osaksi maisemaa.

(Peltonen 2003, 190–191.) Tässä tutkimuksessa en ole kiinnostunut monumenteista vaan pikemminkin luonnon kohteista, joille ihminen antaa merkityksiä. Kariniemen

kalaretkillä oli paikkoja, joita ei ole karttaan merkitty, ja joilla kuitenkin on tietty merkitys. Esiaikaiset kalakentät, ongintapaikat ja muut ihmisten arkiseen elämään liittyneet paikat näen Noran muistin paikkoina. Paikkoihin on liittynyt tiettyjä rituaa-leja kuten Nora edellyttää (Peltonen 2003, 188.)

Autti (2010) on käyttänyt tutkimuksessaan mikrohistoriallista näkökulmaa mak-rohistoriallisen rinnalla. Hän toteaa, että nämä kaksi tasoa yhdistämällä pystyy pa-remmin tarkastelemaan yksilön ja yhteisön vuorovaikutusta. Hänen mielestään mik-roskooppisella tarkastelulla voi paremmin paljastaa ennen näkemättömiä ilmiöitä.

Mutta näitten yksityiskohtien, joita hän kutsuu säröiksi, katkoksiksi ja fragmenteiksi, liittäminen osaksi kokonaisuutta vaatii erityistä herkkyyttä. (Autti 2010, 40.)

Kun tutkija etsii mikrohistoriallisia johtolankoja tai vihjeitä, hänen oma henkilö-historiansa vaikuttaa siihen, mitkä yksityiskohdat hän havaitsee ja millaisen mer-kityksen hän niille antaa. Toisin sanoen tutkijan subjektiivisuus ja oma näkökulma painottuvat esimerkiksi sen mukaan, millaisia tietoja hänellä itsellään on tutkittavasta aikakaudesta ja mikä häntä erityisesti kiinnostaa. (Autti 2010, 79.)

Autti käyttää esimerkkinä albumeissa säilytettäviä valokuvia. Ne ovat menneisyy-den palasia ja sopivat siksi hyvin mikrohistoriallisen tutkimuksen lähteiksi. Ne te-kevät menneisyyden näkyväksi. Kuvien sisältämät yksityiskohdat voivat olla johto-lankoja, jotka kertovat kyseisen aikakauden ideaaleista, arvostuksista ja tavoitteista.

Auttin mukaan valokuvassa on yhtä aikaa näkyvää ja näkymätöntä, todenkaltaista ja representaatiota. (Autti 2010, 240–241.)

Olen saanut käyttööni Annikki Kariniemen albumikokoelman. Vaikka kuvista osa on aikojen kuluessa kadonnut, kaikesta näkee, että valokuvat ovat olleet hänelle tär-keitä. Ne on järjestetty alun perin aihepiireittäin ja niihin on saatettu liittää omia teks-tejä tai runonpätkiä. Kuvista voi löytää nuoren Annikin ideaaleja milloin vakavana runotyttönä, milloin reippaana poikatyttönä tai romanttisena nuorena naisena.

Kolmas edellä mainituista mikrohistorioitsijoista ranskalainen Certeau tutki 1960- ja 1970-luvuilla arkipäivän ilmiöitä ja kansankulttuurin historiaa. Hänen mukaansa historiankirjoitus on käytännön toimintaa tietyssä ympäristössä tai miljöössä, mikä puolestaan ohjaa kirjoittajan ajattelua. Certeau piti rajailmiöitä, tabuja, omaksuttuja tapoja, torjuttuja ilmiöitä ja marginaaleja kiinnostavina. (Peltonen 1999, 114–119.)

Teoksessa Att skriva historia (1978) Certeau huomauttaa, että jokainen historian-tutkija on kytköksissä yhteiskuntaan, talouteen, politiikkaan ja kulttuuriin. Hänen näkökulmansa on rajoitettu ja siksi niin sanotut historialliset faktat ovat aina valin-toja. Historioitsija muokkaa uudelleen aineellista historiaa ja samalla myös suhdetta luontoon. Certeau käyttää termejä luonnon sosialisaatio, naturalisaatio tai materiali-sointi. Tässä yhteydessä luonnosta tulee hyödyke. Metsä arvioidaan taloudellisesta näkökulmasta, vuori nähdään esteettisenä maisemana ja kirkko museona. (Le Goff

& Nora 1978, 27–42.)

Certeau toteaa, etteivät historian tutkijat enää tavoittele ” globaalin historian pa-ratiisia”, vaan toimivat marginaalissa kuin ”maankiertäjät”. Hän pitää tärkeänä tut-kimuksen suuntaamista noituuteen, hulluuteen, juhliin, kansankirjallisuuteen ja ta-lonpoikien unohdettuun maailmaan. Enää ei etsitä ajan henkeä (Zeitgeist). Certeau korostaa, että historia on aina kaksimerkityksinen: menneisyydelle annettu tila rajaa samalla myös tulevaisuudelle jätetyn paikan. (Le Goff & Nora 1978, 50–57.)

Olen valinnut mikrohistoriallisen lähestymistavan monestakin syystä.

Kirjailija Annikki Kariniemi on poikkeuksellinen ikäluokkansa edustaja elämäntari-nansa kautta. Hän kuului marginaaliin edustamalla Lapin ensimmäisiä naiskirjailijoi-ta. Samalla hän oli koko valtakunnan ensimmäinen naispuolinen eräkirjailija. Hänen identiteettinsä oli kahden kulttuurin rajalla, missä yhdistyvät saamelaiset ja suomalaiset juuret (Kontio 1999, 160). Certeaun (1978) ajattelussa hän edustaa tiettyä rajailmiötä kahden kulttuurin välissä. Lehtola (1997) näkee Kariniemen tuotannon linkkinä vanhan ja uuden Lapin kirjallisuuden välillä. Tässä murroksessa alettiin kuvata Lappia arki-päiväisenä ja todellisena. Hän mainitsee Mukan ja Kariniemen esimerkkeinä tavasta yhdistää vanha mytologia ja mystiikka uusiin teemoihin. (Lehtola 1997, 244.)

Kariniemi on jäänyt kirjallisuuden historiassa marginaaliin osittain maantieteelli-sistäkin syistä. Hän edustaa valtakunnan tasolla periferian kirjailijoita. Riitta Kon-tio viittaa myös Annikki Kariniemen elämän karnevalistisiin piirteisiin, joilla hän herätti kyllä huomiota, mutta menetti samanaikaisesti uskottavuuttaan kirjailijana.

(Kontio 2010, 133.)

Kirjailija halusi myös osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän kirjoitti leh-tiartikkeleita, joissa arvosteli esimerkiksi metsien käsittelyä ja vesivoimarakentami-sen seurausilmiöitä. Hänen aikanaan ei ollut Lapissa tavallista, että naiset osallistui-vat julkiseen keskusteluun. Hän oli tässäkin suhteessa poikkeus säännöstä. Hannele Pokka viittaa kirjassaan Kemijoki – minun jokeni ”karvalakkimiesten aikaan” (Pokka 1994, 162).

Käytän tarkastelussani hyväksi Ginzburgin ajatuksia johtolangoista. Haen näitä ko-konaisuuden sirpaleita niin kirjailijan omasta kirjallisesta tuotannosta kuin hänen kir-jeenvaihdostaan, aikalaisten kertomuksista ja arkistoissa säilyneistä kirjoituksista sekä vanhoista valokuvista. Pyrin luomaan yhtä aikaa kuvan makrotason historiasta, siitä, mitä ajassa tapahtui, ja samalla tarkastelemaan Kariniemen elämää mikrotasolla. Näin uskon tavoittavani holistisemman näkemyksen aiheestani. Noran ajatukset muistin paikoista ja miljöistä puolestaan liittävät kirjailijan omaan mielen maisemaansa.

Keskitalo-Foley (2008) kirjoittaa empaattisesta lukutavasta, mihin hän sisällyttää emotionaalisesti kosketetuksi tulemisen yhtä aikaa erillisyyden säilyttämisen kanssa sekä yhteisyyden kokemisen kuitenkin niin, että kunnioittava etäisyys säilyy. Tutkija on koko ajan kiinnostunut tapahtumien merkityksistä eikä niinkään siitä, missä tai milloin ne tapahtuivat. (Keskitalo-Foley 2008, 56, 63.)

Mikrohistoriallisen näkökulman tueksi valitsen narratiivisen tutkimusmenetelmän.