Ympäristöestetiikan ikkuna: ympäristön kauneus

Käsitteenä ympäristöestetiikka on suhteellisen nuori, mutta sen juuret ulottuvat pit-källe historiaan. Perinteisesti estetiikka on liitetty taiteen fi losofi aan, kauneuden fi lo-sofi aan ja kriittisyyden fi losofi aan; viimeksi mainittu tarkoittaa kuvausten, tulkinnan ja arvotuksen tutkimista. Alun perin estetiikan käsite on viitannut aistimiseen ja edel-leenkin aistimukset ja kokemukset ovat keskeisiä estetiikassa. Kun kyse on ympä-ristöestetiikasta, ympäristö tai luonto on arvottamisen kohteena. (Sepänmaa 1986, 2;

Suomela & Tani 2004, 49–50.)

Ympäristöestetiikan taustoilta voi löytää Rousseaun (1712–1778) esittämän sivilisaa-tiokritiikin, jonka vastapainoksi hän nosti ”Äiti Luonnon” ja maalaiselämän. (Väyry-nen 2006, 272.) Sivilisaatiokritiikki arvosteli pyrkimyksiä luonnon alistamiseen palve-lemaan ihmistä. Toisaalta näkemykseen liittyi käsitys alkuperäiskansojen harmonisesta luontosuhteesta. Kant (1724–1804) varhaisromantiikan edustajana määritteli luonnon kauneuden subjektiiviseksi elämykseksi vailla päämäärähakuisuutta. Hänelle kaune-us oli mielihyvän lähde, joka viehättää ilman henkilön sitoutumista tai osallistumista.

”Ylevä” on Kantin luoma käsite, jolla hän määrittelee villiä luontoa, kallioita, ukkospil-viä ja muita ilmiöitä, joissa luonto näyttää mahtinsa. (Väyrynen 2006, 261–265.)

Yhdysvalloissa romantiikan aikakausi synnytti luonnonsuojeluaatteen, jonka edus-tajia olivat Emerson (1803–1882) sekä Thoreau (1817–1862). Molemmat painottivat teoksissaan alkuperäisen, villin luonnon suojelua. Thoreau muistuttaa kirjassaan Käve-lemisen taito (1862) villieläimistä ja ihmisestä: Villieläinten suojelemiseksi niille on va-rattava metsää asuin- ja turvapaikaksi. Samoin on ihmisen laita. (Thoreau 2008, 45.)

Väyrynen toteaa, että romantiikan kauden jälkeen luonto ja sen kokeminen pala-sivat vasta 1960-luvulla ympäristöliikkeen mukana estetiikan kohteiksi, jolloin

voi-daan puhua ympäristöestetiikasta (Väyrynen 2006, 254). Sepänmaa on kehitellyt sekä teoreettista mallia ympäristön kauneudelle että soveltavan estetiikan suuntaviivoja.

Hän käyttää uusia termejä ekosivistys ja ekokritiikki, joista ensimmäinen on hänen mukaansa ”kulttuurin mitta” ja jälkimmäinen ympäristöasioihin keskittynyttä kult-tuurikritiikkiä. (Sepänmaa 2007, 52.)

Sepänmaan väitöskirja The Beauty of Environment (1986) pohtii ympäristöestetii-kan peruskäsitteitä kuten ympäristö, luonto, maisema ja näkymä. Hän korostaa, että taideteos vaatii aina kontekstin ja yhtä hyvin ympäristö täydentyy tietyllä konteks-tilla. (Sepänmaa 1986, 19.) Maiseman tarkastelu on Sepänmaan mukaan aina sosi-aalinen aktiviteetti. Näkymät ovat julkisia, muistettavia ja sosiaalisesti tunnistettuja maiseman paikkoja. Lapsuuden maisema on tietynlainen malli sille, miten maiseman hahmottaa ja mitä siltä odottaa. Myös tapa, jolla taideteoksia arvioidaan, vaikuttaa siihen, miten nähdään ja kuvataan nähty. Sepänmaa käyttää termiä kesyttää, mikä tarkoittaa sitä, että uusissa tilanteissa ihminen muuttaa maiseman käsitteellisesti hal-littavakseen ja tutuksi, ”kesyksi”. (Sepänmaa 1986; 45–51.)

Vuonna 2012 ilmestyneessä artikkelissaan Sepänmaa pohtii edelleen kauneuden ole-musta. Hän toteaa sen ilmenevän ympäristössä ekosysteemien häiriöttömänä toimintana ja muistuttavan tieteellisten teorioitten tai matematiikan kauneutta. Tämän kauneuden ymmärtäminen vaatii systeemin kokonaisuuden ymmärtämistä ja sen sääntöjen tunte-mista. (Sepänmaa 2012, 144.) Jo Kant oli aikoinaan määritellyt matemaattisen ylevän, jollaiseksi hän kuvaa esimerkiksi äärettömän tähtitaivaan. Toinen ylevä oli dynaaminen eli jo edellä mainittu luonto hurrikaaneineen ja vesiputouksineen, vuoristoineen ja uk-kospilvineen. (Väyrynen 2006, 264.)

Sepänmaa (1986) on käyttänyt analyysissään esimerkkinä Reino Kalliolan tuotan-toa. Tässä tapauksessa muuttujat ovat luonnon ilmiöitä. Kirjailija tekee tietyt valinnat, hän valitsee kohteet ja kehykset, ja pyrkii ymmärrettävyyteen omassa tulkinnassaan.

Sepänmaa korostaa, että naturalisti (tässä tapauksessa Kalliola) on mielipiteen muo-dostaja, joka määrittelee tietyt rajat ja standardit. Hän vaikuttaa työllään asenteisiin, arvoihin ja myös toimintaan. (Sepänmaa 1986, 89–90.)

Kalliola on mielenkiintoinen esimerkki sikäli, että näen yhtymäkohtia hänen tuotan-tonsa ja Annikki Kariniemen varhaistuotannon välillä. Vaikka Kalliola on maantie-teilijä ja biologi, hänen kuvauksensa saa maalailevia, esteettisiä piirteitä hänen jat-kaessaan Topeliuksen Maamme - kirjan rivejä omin sanoin tai kuvatessaan Suomen maantieteellistä jakoa teoksessaan Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa:

Arktista talvipimeyttä lieventävät myös kuun kelmeä valo, revontulten loimutus ja lumen kajo. Mutta masentavan suureksi jää sittenkin pime-yden valta, ja kaivaten tähyää lappalainen silloin eteläistä taivasta.

(Kalliola 1951, 21.)

Suomi on siis ilmastollisesti ikuinen taistelutanner. Täällä kaikki il-mojen toisilleen vihamieliset haltiat kohtaavat toisensa: kuumaluon-teinen Etelä ja jääkylmä Pohjoinen; mantereinen, kesäkuuma Itä ja merellinen Länsi, kesävilpas, talvileuto. (Kalliola 1951, 35.)

Kalliolan edellä lainattu teos Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa (1951) edus-taa ajan kuvaa, tapaa tehdä kuvitettuja kirjoja ja kuvata luontoa ja sen ilmiöitä. Näen teoksessa sukulaisuutta ja samanlaisia pyrkimyksiä kuin Annikki Kariniemen Lohi-siima ja silkkiliina – novellikokoelmassa tai Yrjö Kokon luontoaiheisissa kirjoissa.

Teoksissa luonto on tärkeässä roolissa ja valokuvat samoin kuin kuvatekstit korosta-vat kerronnan estetiikkaa.

Sepänmaa (1986) käsittelee teoksessaan myös taiteen henkilökuvausta ja pohtii do-kumentaarisen aineiston ja fi ktion eroa. Taideteoksen henkilö on hänen mukaansa aina roolihahmo. Sepänmaa (1987) korostaa, että kaunokirjalliset teokset ovat kirjailijan roolitoiminnan tulosta. Ne on rakentanut taiteilija, joka toimii ammattiroolissaan. Kun teos tulee julkisuuteen, se irtoaa tekijänsä kontrollista ja siitä tulee taideteos, joka al-kaa elää omaa elämäänsä. (Sepänmaa 1987, 11.) Kirjailijakuvantutkija voi rakentaa persoonan esimerkiksi kirjailijan teosten pohjalta, mutta kyseessä on kuitenkin luotu ja kuvitteellinen hahmo. Kirjailijalla voi olla aivan erilainen käsitys teoksistaan kuin tutkijalla. Kirjailijakuvan hahmottaminen vaatii teosten huolellista lukemista, tulkintaa ja yhtäläisyyksien sekä erojen etsintää. Tutkimus ei ole mekaanista toimintaa vaan sitä voi verrata muotokuvamaalarin työhön, jolloin taiteilija tulkitsee kohdettaan nostaen esille oleellisia piirteitä kuvattavasta. (Sepänmaa 1987, 16–17.)

Ympäristöestetiikan voi nähdä yhteydessä ympäristökokemuksen psykologiaan mutta myös sen sosiologiaan, toteaa Jokela (1995). Hänen mukaansa käsitys ympä-ristöstä syntyy kokemusten kautta eikä perustu niinkään kohteen fyysisiin ominai-suuksiin. Sekä taide että ympäristö vaativat aktiivista osallistuvaa kokemusten hakua.

Ympäristön käyttöön liittyvissä ristiriitatilanteissa Jokela näkee pohjimmaltaan ole-van kysymys erilaisista esteettisistä arvoista. Esteettinen ei yleensä riitä ympäristön-suojelun argumentiksi, vaan tarvitaan kovia mitattavia luonnontieteellisiä perusteita.

Jokela viittaa esteettisen ilmaisun vaikeuteen tarkoittaen sitä, että esteettisyys il-maistaan usein verhotusti. Ei puhuta paikasta ihanana, kauniina tai nautittavana vaan käytetään kiertoilmaisua. Jokela käyttää nimitystä syväesteettinen ilmaisu, joka jää tulkitsijan avattavaksi ja tulkittavaksi. (Jokela 1995, 31–32.)

Klassisen ympäristösuhteen tilalle on estetiikkaan tullut näkemys kulttuurisidon-naisesta ja kasvatuksen kautta syntyneestä ympäristösuhteesta. Tähän näkemykseen sisältyy mahdollisuus syventää arvotietoisuutta kasvatuksen keinoin. Esteettiset ko-kemukset ovat aktiivisia prosesseja, jotka jättävät jälkensä ja vaikuttavat myös myö-hempiin kokemuksiin. Jokela viittaa luontokokemuksiin, joissa ihminen on aistit avoinna vastaanottamaan tietoa harmonisesti. Meillä lienee tähän oma traditiomme juuri perinteiden mm. metsästyksen ja kalastuksen sekä kesämökkikulttuurimme kaut-ta. Joillakin on vielä aikaa katsella aina läsnä olevaa, mutta alati muuttuvaa jokea.

(Jokela 1995, 32.) Kirjailija Annikki Kariniemen erätarinoissa esteettiset kokemuk-set liittyvät ympäröivään luontoon, sen havainnointiin ja ihmisen omaan toimintaan luonnossa. Erätarinat ovat kulttuurisidonnaisia ja siirtävät traditioita myös eteenpäin.

Variksen mukaan eräkirjallisuus noudattaa tiettyä genreä, johon kuuluvat muun mu-assa aihepiiri, tietty saalistustapahtuma, tunnelma, pelkistetty toiminta, tyyli, arvot ja asenteet. Myös Kariniemen erätarinat noudattavat tämän genren muotoja ja estetiik-kaa. (Varis 2003, 311, 315–317.)