Saksalaissuhteita

Suomi oli jo syksyllä 1940 sallinut saksalaisten kauttakulun Jäämerelle (Alftan 2005, 18). Saksa toimitti myös sotamateriaalia ja vahvisti huoltotukikohtia. Saksalaisia joukkoja oli jo kesäkuussa 1941 Rovaniemellä kuhisemalla kuten Erkki Saraste (2002) muistelee:

Kesäkuun alkupuolella 1941 Rovaniemen tienoo jo kuhisi saksalais-joukoista. Maantieltä kantautui sotilaskolonnien jyry, parakkeja al-koi nousta, sotilasleirejä syntyi.

Saksalaisia majoitettiin kouluihinkin, Keskuskansakoulusta tuli heidän pääesikuntansa. Kauppalan asukkaat joutuivat tekemään tuttavuutta paitsi aseveljien myös pitkäkorvaisten muulien kanssa.

Näitä kantojuhtia, aasioriin ja hevostamman risteytymiä, kengitet-tiin Keskuskansakoulun pihalla ja niitä sijoitetkengitet-tiin pitkin kauppalan ympäristöä. Maalaistalojen talleissa ne jyrsivät ikävissään pilttui-den seiniä. Omalaatuinen alppiosasto muulikaravaaneineen odotti marssikäskyä Suomen Lappiin. (Saraste 2002, 70.)

Sodan alkuvaiheessa saksalaisten joukkojen komentajana toimi von Falkenhorst.

Konrad Knabe on kirjoittanut 17.6.1941 havainnoistaan Rovaniemellä:

Emme olleet osanneet odottaa Rovaniemeltä paljoakaan. Kaupunki sijaitsi kahdeksan kilometriä napapiiriltä etelään ja oli 6500 asuk-kaineen Pohjois-Suomen suurin asutuskeskus. Kuitenkin tämä kau-punki järjesti meille yllätyksiä enemmän kuin moni muu. Siisteillä kaduilla käveli viehättäviä nuoria tyttöjä kukkasin koristelluissa ol-kihatuissaan, ilmavissa kesämekoissa ja aistikkaissa korkkikengissä.

(Knabe 1995, 240.)

Kesällä 1941 Annikki toimi sähköttäjänä Karjalan mailla. Päiväkirjassaan 15.7.41 hän miettii: jokohan syreenit siellä pohjoisessa kukkivat, entä valkoiset ruusut ja kor-keat ukonkannukat.. (SKS: 28765)

Noin kuukautta aikaisemmin Suomessa oli järjestetty ylimääräiset kertaushar-joitukset ja 22.6.41 Hitler ilmoitti suomalaisten aseveljien osallistumisesta sotaan, minkä Neuvostoliitto tulkitsi ryhtymiseksi Saksan liittolaiseksi ja aloitti puolestaan sotatoimet. Saksalaiset osallistuivat Pohjois-Suomen puolustukseen välillä Kuusa-mo–Petsamo. Joulukuussa perustettiin Rovaniemelle Yhteysesikunta Roi (YhtERoi), jonka päälliköksi nimitettiin eversti Oiva Willamo. Tammikuussa 1942 otti kenraali-eversti Eduard Dietl komentoonsa saksalaisjoukot ja asettui asumaan Rovaniemelle.

(Heikkola 1982, 159.)

Dietlin adjutantti Kurt Herrmann (1995) muistelee, miten he kääntyivät heti Willa-mon puoleen. Olihan tämä palvellut 27. jääkäripataljoonassa ja hallitsi saksankielen.

Asunto-ongelma ratkaistiin niin, että Dietl sai rajavartioston kasarmialueelle oman hirsitalon, jossa hän asusti ilman vartiomiestä kuin erämetsällä. ( Herrmann 1995, 244.) Aikaisemmin johtajat olivat vaatineet hotellitason asumista. Kuvassa 6 Dietl istuu takkatulen ääressä. Missä kuva on otettu, ei ole tiedossa. Myöskään kuvaajasta ei ole tietoa. Dietl esiintyy myös monissa Annikki Kariniemen arkiston valokuvissa muun muassa seuraamassa Ounasvaaran kisoja Willamon ja Annikin kanssa.

Dietl osallistui Rovaniemen elämään ja kohosi legendaariseen asemaan. Saraste (2002) kuvailee hänen olemustaan:

Kuva 6. Kenraalieversti E. Dietl takkatulen ääressä

Dietlin hieman huonoryhtinen olemus, luisevat, ahavoittuneet kas-vot, länkisääret, uteliaasti kiertyilevä kaula ja eloisat silmät tulivat kaikille rovaniemeläisille tutuiksi. Hänet nähtiin usein kävelemässä jalkaisin kauppalan keskustassa, Koskikadulla, tai kunnioittamassa läsnäolollaan sodanaikaisia juhlatilaisuuksia.” (Saraste 2002, 94.) Dietl ja Willamo ystävystyivät ja heillä oli jatkuvasti yhteisiä saunailtoja vastomisineen adjutanttien kauhistukseksi. Meno oli vastenmielistä ja käsittämätöntä saksalaisille:

Emme mielellämme täyttäneet kenraalin toivomusta, että hänen pa-lattuaan lumesta kieriskelemästä pehmittäisimme hänet saunassa koivuvitsoilla, sillä meitä ei erikoisemmin miellyttänyt ajatus, että kenraalimme raskaan työpäivän päätyttyä pitäisi vielä pieksää. Niin-pä täytyikin eversti Willamon suorittaa tämä ystävän teko, ja vuoro-tellen nämä aseveljet läiskivät toisiaan, kunnes he uskomattomasti virkistyneinä iltaryypyn ääressä ryhtyivät keskustelemaan päivän tapahtumista ja tulevaisuuden ongelmista. (Herrmann 1995, 246.) Annikki oli palannut Rovaniemelle työskentelemään virallisesti Yhteysesikunta Roin kanslistina ja käytännössä Willamon yksityissihteerinä. Myös Kariniemen perhe ystävystyi Dietlin kanssa, äiti osallistui kahvikutsuihin ja Regina saksankielentai-toisena toimi tulkkina. Willamon ja Dietlin saunailloista tuli viikottainen perinne.

(SKS:28764)

Yhteysesikunta Roi oli sodan hermokeskus Lapissa. Sekä saksalaisilla että suo-malaisilla oli yhteyshenkilöverkosto, joka raportoi jatkuvasti maakunnan mielialoja.

Raportit tulivat Willamolle, joka puolestaan laati yhteenvedot Mikkelin päämajalle samoin kuin Berliiniin. Annikki työskenteli Oivan henkilökohtaisena sihteerinä ja ilmeisesti kirjoitti puhtaaksi paperit.

Alftanin toimittama teos Aseveljet, saksalais-suomalainen aseveljeys (2005) esitte-lee näytteitä raporteista, joissa muun muassa käsiteltiin arkaa aihetta eli suomalaisten naisten suhteita aseveljiin.

Eräästä naisesta on tehty valitus, koska hän oli seurustellut saksa-laisten sotilaiden kanssa. Hänet toimitettiin pois. Tutkimuksessa kävi ilmi, että lentokentällä olevat naiset ovat viettäneet huonoa elämää juopottelemalla ja seurustelemalla läheisesti saksalaisten kanssa.

(4.2.1944) (Alftan 2005, 242.)

On todennäköistä, että Annikki Kariniemi hyödynsi 1970-luvun sotateemaa käsitte-levissä teoksissaan myös näitten raporttien antamaa tietoa.

Saksalaisia oli Rovaniemellä lähes yhtä paljon kuin suomalaisia eli noin kuusituhat-ta. Oli luonnollista, että kaikenlaisia suhteita syntyi, varsinkin kun aseveljillä oli varaa maksaa parempia palkkoja, samoin heillä oli hyvät ruokavarastot, alkoholia ja tupak-kaa. Dietlin johtama 20. vuoristoarmeija lainasi suomalaisille kalustoa ja lääkäreitään, järjesti lapsille joulujuhlia ja köyhille lapsille aterioita. (Alftan 2005, 37–45.)

Ei ihme, että Dietlistä tuli ”legendaarinen ja tarunhohtoinen” kuten Alftan (2005,30) häntä kuvailee. Hänestä tuli suosittu Rovaniemellä ja hänet nähtiin monissa juhlissa ja Ounasvaaran talvikisoissa Annikki Kariniemen ja Oiva Willamon seurassa. Willa-mo oli kisojen alkuunpanijoita ja Annikki seisoi hänen rinnallaan katsoWilla-mossa Willa-monet vuodet. Yhteisellä vapaa-ajan vietolla Dietlin kanssa saattoi olla jopa vaikutusta ra-porttiin, jonka kapteeni Saarmaa on antanut Willamolle:

Hitler Jugendin uusi kasvatusohjelma Suomesta saatujen kokemusten perusteella sisältää mm.

metsässä liikkumista, hiipimistä -

leiriytymistä, nuotion, rakovalkean ym. leiritulien tekoa -

jälkien ja latujen lukemista -

metsämajojen rakentamista.

- (Alftan 2005, 85.)

Tämän uuden kasvatusohjelman tavoitteena oli se, että nuoriso oppii elämään ja toi-mimaan metsässä. Monien raporttien antama kuva saksalaisten selviytymisestä poh-joisen metsän keskellä on vähemmän mairitteleva ainakin sodan alkuvaiheessa.

Työskentely Yhteysesikunnassa merkitsi sitä, että Annikki oli hyvin perillä, mitä sotarintamalla tapahtui niin pohjoisessa kuin Euroopassakin. Hän vieraili sodan ai-kana Berliinissä ja tapasi korkea-arvoisia upseereita myös Rovaniemellä toimiessaan lukuisten juhlien ja kutsujen emäntänä.

Kenraalieversti Dietl kuoli lento-onnettomuudessa Itävallassa 23.6.1944. Hänen jälkeensä päälliköksi tuli Lothar Rendulic (Alftan 2005, 32). Saraste kuvailee Ren-dulicin liikkumista Rovaniemellä esimerkkinä sotapäälliköiden erilaisista luonteista:

Dietl käveli yksin Pohjanhoviin vievää Koskikatua tarkkaillen kiin-nostuneena ympäristöään, kuin haluten välillä poiketa tutustumaan kadun varrella sijaitsevien talojen ja mökkien elämään. Tuntui kuin hän olisi tuntenut kaipuuta tavanomaista siviilielämää kohtaan. Ren-dulic asteli samaa reittiä määrätietoisin askelin aseistettujen varti-joiden saattamana, tuimasti eteenpäin katsoen. (Saraste 2002, 112.) Syksyllä 1944 tehdyn aselevon jälkeen Yhteysesikunta Roi lopetettiin 14.9.1944.

Tässä vaiheessa Willamolle tarjottiin mahdollisuutta lähteä Saksaan Wehrmachtin palvelukseen. Hän kuitenkin kieltäytyi luultavasti osittain Annikin toivomuksesta.

Näin on arvellut kirjailija Pentti H. Tikkanen, Annikin pitkäaikainen ystävä (Tikka-nen 8.12.2005).

Annikki palasi 1970-luvulla saksalaisajan kokemuksiin kirjoittaessaan myyntiti-lastojen kärkeen pomppaavan teoksen Veren kuva ja myöhemmin kaksi muuta tätä aikakautta käsittelevää kirjaa. Hän oli näkijä ja kokija, joka miettii muistelmaromaa-ni Ristisiiven sivulla, miksi kukaan ei ole kysellyt minulta mitään. Joistakin asioista ehkä tiedän enemmän kuin muut. Joskus tekisi mieleni kertoa, siksi ettei totuus unoh-tuisi. (RS, 110.)