Käsitys Lapista ja Lapin luonnosta –

Valkonen (2003) on teoksessaan Lapin luontopolitiikka tarkastellut niitä kuvauksia ja mielikuvia, joita lappilaiseen luontoon ja Lappiin on liitetty eri aikoina 1940-luvul-ta lähtien(Valkonen 2003, 82–99). Käyn seuraavassa läpi joi1940-luvul-takin Lappiin liitettyjä mielikuvia ja myyttejä eri tutkijoitten tarkastelemina. Toisaalta näkökulma on sosio-loginen ja toisaalta kirjallisuudentutkijan.

Lappi oli autio ja asumaton, sen ilmasto oli kylmä ja kulttuuri eksoottinen ja kieh-tova 1940–1950 -lukujen käsityksissä. Saamelaisväestö, josta silloin käytettiin ni-mitystä lappalaiset, olivat lappilainen erikoisuus, jota hyödynnettiin elokuvissa ja postikorteissa. Lappi oli eksoottista, villiä erämaata, jätkien ja kullankaivajien maata, johon liittyi vahva romantiikan leima. Tämä näkyi niin kirjallisuudessa kuin mat-kailun alkuaskelissakin. Lehtolan (1999) mukaan saamelaiskuva oli jo 1920–1930 -lukujen suomalaisessa kirjallisuudessa ollut stereotyyppinen (Lehtola 1999, 17).

Stereotypioissa saamelaiset nähtiin alkukantaisina ja kehittymättöminä. Toisaalta kuitenkin oli samanaikaisesti olemassa ihannekuva vapaasta ja rappeutumattomas-ta lappalaisesrappeutumattomas-ta, joka sopeutui hyvin elämään luonnossa. Käsityksien rappeutumattomas-tausrappeutumattomas-talla voi Lehtolan (1999) mielestä nähdä rotuopin ja sosiaalidarwinismin piirteitä. Ajatteluun sisältyy näkemys, että tässä tapauksessa kehittyneemmät kansat ovat edenneet maan-viljelyn tasolle ja syrjäyttäneet vähemmän kehittyneet. Vastaavanlaista ajattelua il-menee Harrisin (1985) mukaan eurooppalaisen kolonialismin takana. Katsottiin, että eurooppalaisen kulttuurin ylivoimaisuus legitimoi siirtomaitten alistamisen ”kehitty-mättöminä” alueina. (Harris 1985, 516; Lehtola 1999, 17–20.)

Saarinen (2011) on väitöskirjassaan Valkoisen peuran myyttinen Lappi analysoinut vuonna, 1952 valmistuneen elokuvan antamaa Lappi-kuvaa. Vaikka nykyaika on saa-punut alueelle, elokuvassa saamelaiset kuvataan vaeltavaa elämää viettävinä noma-deina. Myyttiseen saamelaiskuvaan sisältyvät noitanaiset ja valkoiset porot. Toisaalta perinneasut ja siistit tuvat välittävät kuvaa vauraudesta. Elokuvan Lappi ei ole köy-hä, tosin se ei vielä ole ”etelän sivistyksellisellä tasolla”, toteaa Saarinen. (Saarinen 2011, 162–164.)

Peräpohjola-käsite on Saarisen (2011) mukaan suhteellisen nuori tulokas eikä

”historiallinen” kuten sitä on erehdytty pitämään. Se on vasta 1800-luvun lopulla ilmestynyt viralliseen käyttöön ”Perä-Pohjolana” ja Saarinen näkee sen metsäteolli-suutta ja maanviljelystä palvelleena Lapin jakajana, jolloin samalla Saamenmaa on typistynyt ”varsinaiseksi Lapiksi”. Kariniemi käytti omissa teksteissään Peräpohjo-laa näin kirjoitettuna ja olen kuullut väitteitä, että termi on hänen keksimänsä (Ervasti 20.7.2002). Peräpohjolaa käytettiin Saarisen mukaan erottamaan Lapin kaksi osaa toisistaan: eteläinen metsäteollisuuden ja maanviljelyksen ja pohjoinen aito tunturien Lappi. Monet lappilaiset alkoivat katsoa itsensä peräpohjalaisiksi samaan aikaan kun heidän ajatuksissaan Lappi ja lappalaiset siirtyivät pohjoisen tuntureille. (Saarinen 2011, 215–219, 250–251.)

Hallinnollisella tasolla Lapin läänin rajausta käsiteltiin pitkään 1900-luvun alkupuo-lella. Tornionlaakso ja Kemijokisuun kunnat olisivat halunneet pysyä Oulun läänissä, johon ne olivat kuuluneet. Lapin läänin sinetöi laki Oulun läänin jakamisesta 10.7.1936 ja Lapin lääninhallitus aloitti vuoden 1938 alussa. (Heikkola 1982, 140–141.)

Massa (1982) on kuvannut 1930-lukua lappilaisen talonpoikaiskulttuurin kukoistus-ajaksi. Meijeritoiminta oli käynnistetty ja metsistä puu kulki sahateollisuuden käyt-töön sekä kotitarvepuuksi. (Massa 1982, 73.) Jo ennen sotia Lappi nähtiin etelän sil-missä mahdollisuuksien maana, sil-missä oli metsien vihreää kultaa ja kahlitsematonta vesivoimaa suurissa jokiuomissa ja koskissa. Kaiken kaikkiaan Lappia pidettiin ensi sijassa passiivisena raaka-ainevarantona, jota ”etelän” piti ryhtyä kehittämään. (Val-konen 2003, 103.)

Toisen maailmansodan jälkeen Lapin luonto otettiin sananmukaisesti käyttöön. Ke-mijoen valjastus alkoi ja suuret savotat kaatoivat lappilaista metsää. Sotakorvaukset piti maksaa ja siihen tarvittiin energiaa, raaka-aineita ja työtä. Tekniikan kehittymi-sen myötä 1960-luvulla maatalous- ja metsätyöt koneellistuivat. Moottorisaha korva-si justeerit ja metsätraktori hevosen. Myös maanviljelyn puolella koneet korvakorva-sivat ihmis- ja hevostyön. Tämä kehitys merkitsi yhä tehokkaampaa viljelyä ja puunkor-juuta. Toisaalta maaseutu ei pystynyt enää tarjoamaan töitä entiseen tapaan, minkä seurauksena syntyi muuttoliike varsinkin nuorten parissa kaupunkeihin. Vuosikym-menen lopussa muuttoaalto suuntautui erityisesti Ruotsiin. (Valkonen 2003, 19-20.)

Lehtola toteaa 1950–1960 -luvuilla Lapin kirjallisuuden parissa tapahtuneen vasta-reaktion, joka merkitsi Lapissa syntyneiden ja kasvaneiden kirjailijoiden siirtymistä kuvaamaan Lapin arkea vanhan romantisoidun Lappi-idyllin sijasta. Samaan aikaan myös saamelaiset kuten Nils-Aslak Valkeapää ja Kirsti Paltto nostivat saamelaisen kirjallisuuden näkyville. (Lehtola 1997, 244.) Sota ja jälleenrakennusaika muuttivat lappilaista identiteettiä, jolle alkoi olla ominaista alemmuudentunne suhteessa muu-hun Suomeen. Lehtola tiivistää kehityksen:

Eksoottinen Lappi vaihtui karuksi, hyväksikäytetyksi kehitysalueek-si; mielikuvituksen maa muuttui ahdistavaksi arkipäiväksi. (Lehtola 1997, 245.)

Keskustelu Lapista sai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa aivan uusia sävyjä. Lapin tarunhohtoisuus oli häipymässä ja sen tilalle syntyi puhe kehitysalueesta, alituotanto-alueesta ja nollavyöhykkeestä. Toisaalta Lapissa nousi arvostelu siirtomaa-ajattelusta ja ”Lapin riistosta”. Arvosteltiin sitä, että Lapin rikkaudet valuvat ”etelän” hyväksi ja maakunnasta tulee pelkkä raaka-aineen tuottaja. Tätä ajattelua peilaa hyvin Timo K. Mukan kirjoitus Lapin Sanomissa 28.5.1967, jossa Lappia kuvataan muun muassa seuraavasti:

Lappi on nykyisin, kuten ennenkin, matkailijoitten kaukainen mää-ränpää, Pohjoinen Hysteria, Ultima Thule, passiivisen vastaanot-tamisen maa, etelän ylijäämän kaatopaikka ja tulevaisuudessa to-dennäköisimmin suuri pohjoinen luonnonpuisto, reservaatti, jossa asuvat aidot ihmiset joikuja veisaten ja Pyhätunturin ja Sammaltun-turin mastoista hengenravintoa imien.

Etelän suihin on viety metsät, lohet, kaamos ja ruska, ja vesivoima valaisee enemmän etelää kuin pohjoista. (Timo K. Mukka: Kulttuu-ripoliittinen murhenäytelmä Lapissa. Lapin Sanomat 24.5.1967)

Valkosen mukaan Lapissa rakennettiin uhrin identiteettiä ja korostettiin alueen surke-utta muihin alueisiin verrattuna (Valkonen 2003, 93).

Saamelaisten kulttuurinen herääminen tapahtui varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla.

Oma lippu ja kansallislaulu nostivat yhteiskunnallista tietoisuutta. ”Lappalainen”

sana korvautui sanalla ”saamelainen” ja saamelaisalueesta alettiin käyttää ilmausta Saamenmaa (Sapmi). Valtakunnan tasolla sana ”lappalainen” esiintyy yllättävän pit-kään. Esimerkiksi vuonna 1971 tarkistettu Reino Kalliolan Kotimaa-oppikirja käyt-tää edelleen sanaa. Lappalaiset ovat vähitellen väistyneet suomalaisten uudisraivaa-jien tieltä, kerrotaan teoksessa, jota suositellaan muun muassa lukioiden käyttöön.

(Kalliola 1971, 139.)

Saamelaisia yli rajojen yhdisti näyttävästi liike, joka nousi vastustamaan Alta-joen valjastusta (1979–1981). (Lehtola 1999, 21–22.) Vuonna 1979 ilmestyneessä Lapin lukukirjassa on Valkeapään pieni runo, joka kuvaa hyvin aikaansa:

Oletko kuullut / miten Elle-täti sanoo/ eihän saamelainen mitään osaa/ Mutta älä välitä siitä/ hän on viisikymmentä vuotta/ joutunut opettelemaan sitä/ Ajattele enemminkin/ kuka häntä on opettanut.

(Valkeapää 1969, 134.)

Energiakriisi vuonna 1973 käynnisti keskustelun Lapin suurten jokien valjasta-misesta. Toisaalta esitettiin vaatimuksia jäljellä olevien koskien suojelusta. Kuusa-mossa oli jo parikymmentä vuotta käyty niin sanottua koskisotaa, jonka näkyväksi hahmoksi oli noussut kirjailija ja lehtimies Reino Rinne (1913–2002). Vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan En ole vaiennut hän kirjoittaa aiheesta vaatien koskisodan päättämistä ja Kitkajoen laakson kansallispuiston perustamista. Rinne vetoaa tekstis-sään koko Suomen kansaan:

Suomen kansan – ei ainoastaan luonnonsuojeluväen vaan todella kansan – tulisi huolehtia siitä että ainoatakaan tähän päivään asti vapaana säilynyttä maisemiemme koskea ei enää padottaisi. Ovat-han ne sekä vapauden että elämän ja jatkuvuuden symboleja. (Rinne 1976, 74.)

Reino Rinteen roolia pohjoisessa ympäristökeskustelussa tutkinut Sillanpää kysyy pelastiko Rinne Kuusamon kosket. Rinne kuten monet muutkin kannatti aluksi val-jastamista mutta muutti vuonna 1959 mielensä ja nousi näkyväksi koskien puolus-tajaksi. Sillanpää arvelee, että tähän vaikuttivat sekä vesistörakentamisen haitoista tullut tieto että voimayhtiöiden piittaamaton asenne korvausten maksamiseen raken-nettujen alueitten asukkaille. (Sillanpää 2006, 62.)

Ounasjoki-liike käynnistyi Kittilässä vuonna 1978 Ounasjoki-toimikunnan perus-tamisella. Kemijoen latvoille itäkairaan suunniteltiin samoihin aikoihin Kemihaaran allasta. Kaavailtua tekojärveä pienennettiin vastustuksen seurauksena Vuotoksen al-taaksi. Keväällä 1980 aloitti toimintansa Vuotos-toimikunta. (Suopajärvi 2001, 78–79.) Ensimmäiset lappilaiset ympäristöliikkeet olivat heränneet ja pysäyttivät suunnitellut hankkeet 1980-luvun alussa. Samaan aikaan Lapissa oli myös jokien valjastuksen

kan-nattajia, jotka arvostelivat ”etelävetoista” ympäristöliikettä siitä, että se unohtaa ihmi-set. (Laukkanen & Saarela & Aitamurto 1981, 7, 36; Valkonen 2003, 141.)

Engels (2010) arvioi politisoituneen ympäristöliikkeen olevan tärkein uusi sosi-aalinen liike 1970-luvun jälkeen. Aikaisemmin ympäristökysymykset olivat olleet vain teknisten asiantuntijoitten asioita poliittisen areenan ulkopuolella. Samalla myös luonnonsuojeluliike muuttui poliittisemmaksi. Grewe (2010) kiinnittää vastaavasti huomiota siihen, että 1970- luvulla metsä ei enää ollutkaan metsäalan monopoli vaan siitä tuli ympäristöliikkeen mielenkiinnon kohde. Näin kävi myös Lapissa. Luon-nonsuojelijat nostivat esille metsäasiat 1980- luvulla. Nyt suojelun perusteina olivat luonnon arktisuus ja siitä johtuva kasvillisuuden herkkyys.(Engels 2010, 124–125;

Grewe 2010, 54; Valkonen 2010, 141.)

Valkonen (2003) päätyy siihen, että luonto saa erilaisia ulottuvuuksia: se on kansallis-valtiollinen hyödynnettävä luonto, matkailullinen tuotteistettava luonto, luonnonarvoja sisältävä arvokas luonto ja lopulta myös globaali kansainvälisesti merkittävä luonto.

Luonnolle annetaan erilaisia merkityksiä. Se nähdään toisaalta paikallisena luontona, jonka vastakohtana on yleinen, abstrakti, luonto. Valkonen (2003) käyttää käsitettä luontopuhe, joka on lappilaisten ympäristökokemuksistaan rakentama narratiivi eli kertomus. Hän erottaa sosiokulttuurisen ihmisen itse kokeman luonnon eri asiaksi kuin hallinnon kielen luoma kansallinen ja kansainvälinen luonto. (Valkonen 2003, 139.)

Autto, Karjalainen ja Syrjälä (2008) arvioivat artikkelissaan Raattaman, kulttuu-risesti Saamen ja Suomen rajalla asuvien, kyläläisten luontosuhdetta, että se on toi-minnallinen olematta kuitenkaan pelkästään taloudellinen. Luonnossa liikkuminen on aina tarkoituksellista ja toiminnallista. Luonnon käyttö liittyy mielekkääseen elä-mään. Kirjoittajat viittaavat myös Ingoldin toteamukseen, ettei pelkästään syntype-räisyys merkitse automaattisesti läheistä suhdetta etniseen kulttuuriin eikä paikkaan.

(Autto & Karjalainen & Syrjälä 2008, 199.)

Sosiologian tutkijat näyttävät olevan suhteellisen yksimielisiä siitä, että lappilainen perinteinen luontosuhde on laadultaan sekä aineellinen että henkinen ja asenteeltaan sekä hyödyntävä että suojeleva. (Autto & Karjalainen & Syrjälä 2008, 199; Kettunen 2003, 38.)

Yhteenvetona voi todeta, että lappilaiset luontosuhteet ovat erilaiset riippuen ihmi-sen kokemuspiiristä, historiasta, yhteiskunnallisesta tilanteesta, kulttuurista ja omista intresseistä. Luontosuhde ei ole paikalleen pysähtynyt vaan pikemminkin voi puhua prosessista.