Törmäsjärvi – Jumalan järvi

Useat Annikin sen aikaiset ystävät ihmettelivät pariskunnan suurta ikäeroa.

Mitä ne sitä ihmettelevät, kun menin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa kukaan ei sanonut mitään, eikös se ole sama, kertoo Aino Yliniemi haastatte-lussa Annikin todenneen. (Yliniemi 20.9.2000)

Kirjailija Pentti H. Tikkanen toimi tuohon aikaan Pohjoisten kirjailijoitten piirissä ja oli tutustunut Kariniemeen sitä kautta. Hän muistelee, miten ikäero ei haitannut ollenkaan, kun lähdettiin liikkeelle Taiston moottoripyörällä. Annikki istui sutturana takana. (Tikkanen 8.12.2005)

Annikista ja Taistosta tuli nopeasti oman aikansa julkkiksia. Tätä julkisuutta Ka-riniemi hyödynsi myymällä juttuja pariskunnan elämästä Hymy-lehdelle. Keltainen lehdistö oli tuolloin Suomessa uusi ilmiö, joten sillä oli suuri vaikutus lukijoihin. Tä-hän asiaan Annikki ja muutkin lappilaiset kulttuuri-ihmiset törmäsivät myöhemmin.

Varsinkin Timo K. Mukan, Kariniemen hyvän ystävän, saama kohtelu herätti suuttu-musta. Tämä käy ilmi Annikin arkistoon jääneistä julkaisemattomista kirjoituksista.

(SKS: 28764)

Julkisuus toi pariskunnalle runsaasti kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin kuten muun mu-assa Urho Kekkosen kutsumina linnan juhliin. Annikin kirjat myivät hyvin ja luo-misvire oli tuotannon laajuudesta päätellen hyvä. Parhaina vuosina teoksia ilmestyi kaksi, jopa kolmekin. Pariskunnalla meni taloudellisesti lujaa ja he matkustelivat ul-komailla.

Annikki Kariniemi ponnahti vuonna 1971 suomalaisten kirjanmyyntitilastojen kär-keen teoksella Veren kuva. Kirja kertoo Rovaniemen sota-ajan elämästä. Päärooleis-sa ovat Päärooleis-sakPäärooleis-salaiset sotilaat ja suomalaiset naiset ja näiden keskinäiset suhteet. Aihe herätti Rovaniemen pikkukaupungissa suuria tunteita ja uteliaisuutta. Kaupungilla

Kuva 9. Taisto Heikanmaa

käytiin vilkasta keskustelua siitä, kuka kukin romaanihenkilö on todellisuudessa.

Valtakunnan lehdistössä arvostelut riepottelevat teosta laidasta laitaan. Jossakin ar-vostelussa kirjaa pidetään raikkaana ja reipasotteisena ja toisessa irstas kirja joutaisi pornopakettiin. Kirjan julkaisija Otava osasi odottaa suurta kiinnostusta, mikä näkyy Hannu Mäkelän kirjeestä Annikille: Saa nähdä, mitä Rovaniemen matamit sanovat.

(Tre Yo: Caa 7)

Pitkään opettajana toiminut Kariniemi osoittautuu myös lahjakkaaksi lasten ja nuorten kirjailijaksi. Vuonna 1963 hänen kirjansa Pikka tulee toiselle sijalle Otavan nuorisoromaanikilpailussa ja osallistuu myös pohjoismaiseen kilpailuun. Annikille myönnetään Pohjoismainen nuorisokirjallisuuspalkinto samana vuonna. Pikka ilmes-tyy seuraavana vuonna 1964 norjankielisenä nimellä Marjas lykkedag, ja teosta kään-netään myös monille muille kielille.

Nuorten kirjoja syntyy lisää 1970-luvulla: Maanpakolaisen poika 1972, Tupsukor-va 1974 ja Pikku Jounin tarina 1976. Tupsukorva esiintyy jo 1962 ilmestyneessä novellikokoelmassa Laulu lohesta ja auringosta lyhyehkönä kuvauksena ilveksestä ja vanhasta metsämiehestä Morris-Heikistä sekä näitten välisestä kilpailusta, joka lo-pulta päättyy molempien hengissä säilymiseen. Novellissa Annikki kirjoittaa Morris-Heikin mietteisiin arvostelua joen patoamista vastaan:

Nythän nuo puhuvat että saaminen loppuu, rakentavat sulun joki-suulle. Ei, hosmestarit eivät siihen hommaan menisi, eivät ikänään, mutta insinöörit jotka haluavat kaiken paremmin rakentaa kuin Ju-mala. On niitä niitäkin joskus tänne eksynyt, ja mukavia miehiä – eipä sillä. Mutta että sulun jokisuulle, niin siinä on jo mukavuus kau-kana. Mistäs silloin punainen kala otetaan insinöörienkään pöytään, hä? (Kariniemi 1962, 170.)

Nuorille kirjoitettu Tupsukorva (1974) nostaa selvästi esille luonnonsuojeluteeman.

Kirjan päähenkilö on ilvestyttö, joka katselee ihmisten maailman luonnon ja tässä ta-pauksessa eläinten näkökulmasta. Ilvestyttö asustelee Kemijoen latvoilla mutta kuu-lee Korppi- Kallelta kuvauksen, millaista on elämä alajuoksulla:

Siellä kaukana täältä puhtaasta Keminkairasta, siellä minne vieritti suvi virtaa ja virta laski mereen oli kaupunki nimeltä Kemi, missä oli paljon, paljon kaksijalkaisia, ja joskus oli savua ja savunhärmää niin että oli tukahduttaa pään ja keuhkot ja sydämen. Ja sitä tuli semmoisista ryökäleistä jotka olivat kuin pitkät mustat kuuset mutta tuhatta kertaa pitemmät.

Saastaa, saastetta joka panee rahan äänellä, tiedottivat kaksijal--

kaiset toisilleen iloisesti raakkuen ja lisäsivät että siitä saa sen-tään leipää. (Kariniemi 1974, 76–77.)

Kariniemen teksti väkevöityy vielä kirjan loppua kohti. Valppaan muuttohaukan viestit kaksijalkaisten maailmasta kertovat nuorille lukijoille reaalisen elämän tapah-tumista tuolloin:

Mikä kuolema!

Vainajia, vainajia, vainajia? Kalvenneita luita, verisiä höyheniä, kuolleitten ruotoja kaikkialla siellä missä kulki ihminen. Ja savua, saastaa, suolaisia vesiä virtaamassa ihmissilmästä siellä missä ih-minen muka itki murheitaan – saatettuaan sitä ennen koko maail-mankaikkeuden tuhon partaalle.

Muuttohaukka oli tiennyt kertoa sinappikaasusta, lievimmästä, joka siis itketti. (Kariniemi 1974, 105.)

Sinappikaasu on selvä vihjaus Vietnamin sotaan (1964–1975), joka oli käynnissä kir-jan syntyaikoina ja päättyi 30.4.1975.

Tupsukorva on tarina nuoren ilvestytön unelmista, jotka jäävät toteutumatta. Sa-malla kirja kuvaa metsästyskulttuurin muutosta. Morris-Heikki edustaa vanhan ajan sadonkorjaajaa, joka metsästää tarpeeseen, mutta samalla antaa naapuruston eläimil-le rauhan. Kirjan nuori metsästäjä edustaa uutta polvea, urheilumetsästystä, jossa ki-vääri ja pedon ampuminen on tärkeää. Suhtautuminen tapettuun eläimeen on kylmä, laskelmoiva ja välineellinen.

Kun tuli se päivän iltayö, jolloin kaikki tulet taivaalla ennustivat pa-lavissaan uuden ihanan aamun koittoa, nylki kaksijalkainen Tupsu-korvan ihanaa papurikkoturkkia ja mietti mitä hänelle annettaisiin palkinnoksi siitä että oli tavoittanut pedon. Hän myy nahkan, saa siitä hyvän hinnan, sillä nahka oli todellinen papurikko.

Hän antaa pään täytettäväksi.

Saa siitäkin hinnan.

Vielä on kylmää, hän voi kuljettaa suolet tutkijoille, kukaties hän saa siitä kunniamaininnan. (Kariniemi 1974, 107.)

Kirjan arvostelussa Uudessa Suomessa 6.10.1975 Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa:

Kariniemen kirja on myös kuuluva puheenvuoro luonnon puolesta suurinta petoa, ihmistä vastaan. Jos kirjan ”metsästäjien” omantun-non kolkutukset – (Ei, ihminen ei saanut kiintyä Jumalan luomiin, muihin kuin samankaltaisiinsa. Toisiin ihmisiin.) – saavat vihdoin kaikki nämä pikkulukijat aikanaan heittämään aseensa nurkkaan, niin kenties heidänkin lapsensa saattavat nähdä näitä sukupuuttoon kuolemassa olevia eläinlajeja. (Kärkkäinen 6.10.1975)

Kariniemen Tupsukorva on nuorten kirja, jossa ei kaunistella eikä kierrellä. Elämän kiertokulku on välttämätön: jänis syö viljaa, ilves jänistä, isommat pedot ilveksiä.

Myös kiima-aika on osa vuoden kiertoa. Ilvestyttö juoksee kevättalven yössä kohti Naltiotunturilla odottavaa Ilvespoikaa. Kirjailija eläytyy nuoren ilveksen tuntoihin tavalla, mikä ei siihen aikaan ollut nuorten kirjoissa yleistä.

Tupsukorvan esikuvina ovat saattaneet toimia kirjailija A.E. Järvisen kertomus-kokoelmat vuodelta 1934: Salojen suuria ja pieniä (1934a) sekä Salojen valtias –

Kertomus karhusta ja ihmisistä (1934b). Näissä tarinoissa kuvataan ahman, ketun, metsopojan, hanhen ja karhun elämää niiden piileskellessä salon siimeksessä ja väl-tellessä ihmisten pyydyksiä ja aseita. Kaikissa Järvisen tarinoissa päähenkilönä on pakeneva eläin. Toiset niistä joutuvat saaliiksi kuten metsopoika Ansakaula kerto-muksessa ”Salojen suuria ja pieniä”.

Ansakaula on pudonnut lumelle. Siinä hän makaa. siivet hervottomi-na riippuen, kimalteleville kiteille puhervottomi-naista hurmetta valuen. (Järvi-nen 1934a, 97.)

Saman kokoelman viimeinen kertomus päättyy Orvon, hanhen, nousuun siivilleen muitten hanhien parveen ja huutoon, jolla se hyvästelee synnyinsalonsa (Järvinen 1934a, 145).

Sepelikaula on Salojen valtias -pienoisromaanin päähenkilö. Se on karhu, joka on-nistuu monien vaiheitten kautta välttämään saaliiksi päätymisen ja asettuu lopulta talvipesäänsä siinä tarkoituksessa, ettei nouse ennen kuin keväällä (Järvinen 1934b, 222).

Varis (2003) nimeää Aarne Erkki Järvisen kotimaisen eräkirjallisuuden klassikoksi.

Hän pitää Järvistä moni-ilmeisenä ja sikäli harvinaisena, että hän käytti hyväkseen eläinten näkökulmaa ja toisekseen kommentoi vesistöjen rakentamista, missä suh-teessa hän erottui aikalaisistaan. (Varis 2003, 139) Järvinen oli tullut Lappiin met-sänhoitajaksi ja hänen tehtäväkseen tuli suunnitella avohakkuita niihin erämaihin, joitten katoamisesta hän kantoi huolta. Uotila-Laine viittaa tähän ristiriitatilanteeseen kirjailijan työssä. Järvinen ei hyväksynyt vesistöjen valjastamista ja tekojärvien ra-kentamista, toteaa eräkirjailijateoksen kirjoittaja. (Uotila-Laine 2002, 42.)