Eränkävijän elämyksiä

Kariniemen erätarinat ovat tulvillaan tunne-elämyksiä, esteettisiä tuokioita ja erilai-sia luontokokemukerilai-sia. Lapsuuden muistot kiinnittyvät vahvasti tiettyihin tuttuihin tuoksuihin. Edellisessä luvussa mainittu isän sarkatakin mukana kulkeva ruudinkäry liittyy metsästykseen yhtä hyvin kuin piipputupakan tuoksu, joka tuo mieleen kodin (LLjA, 92). ”Huurremetsoja”-novellissa istutaan tulilla, keitetään kahvia ja paistetaan makkaraa. Ilmassa leijailee piipputupakan tuoksu. (ME, 45.) Novellikokoelmassa Oi Juutua yön usvaan alkoi sekoittua iltanuotiosavun tervaksentuoksuinen lehahdus ja hetken kuluttua ilman täytti mieto sikaarin tuoksu (OJ, 156). Lukijan on helppo kuvi-tella istuvansa nuotion äärellä kaikkien näitten tuoksujen ympäröimänä.

Tulilla istuminen on varsinkin metsästykseen liittyvä vanha traditio. Sivosen (2011) haastattelema erämies piti tulilla oloa tärkeimpänä (Vrt. 2.2.6 ). Oi Juutua -kokoel-man viimeisessä kertomuksessa Annikki on Taiston kanssa Tornionjoella. Hän kuvaa tilanteen tiivistäen, että oli kevätkesä ja virrassa vettä enemmän kuin tarpeeksi. Ku-vauksen jatkuessa että kun yön usva alkoi liikehtiä rantamatalassa, voivat kalasta-jaystävät päätellä, että tuon hienompaa ilmaa kalan pyyntiin ei olekaan. Varsinkin kun tuohon yön usvaan alkoi myös rauhallisena sekoittua iltanuotiosavun tervaksentuok-suinen lehahdus. (OJ, 156.) Ympäristöesteetikon silmin kuvaus maalaa täydellisesti kalastajan unelmahetken omassa maisemassaan. Tunnelman ollessa täydellinen Ka-riniemi jatkaa lakonisesti:

Niin me keitimme kahvit, paistoimme makkarat, käärimme tavarat öljykankaaseen ja lähdimme joelle. Oli illan yhdeksäs hetki vielä.

(OJ, 156.)

Kyseessä on Jokelan tarkoittama syväesteettinen ilmaisu, jonka jokainen vastaavan tilanteen kokenut pystyy avaamaan ja tulkitsemaan. (Vrt. 2.2.5 )

Elävä tuli oli kaikesta päätellen Kariniemelle hyvin tärkeä ja toi mieleen muistoja.

Hänen valokuva-albumissaan on useita takan äärellä otettuja kuvia ja joitakin nuo-tiokuvia. Myös kirjassa Lohisiima ja silkkiliina on muutamia luontokuvia ja kolme kuvaa, jotka liittyvät tuleen. Ensimmäisessä kuvassa teksti kertoo: Erämaassa on yövyttävä laavulla, ja kuvassa on mukana ilmeisesti nuotiosta nousevaa savua. Toi-sessa kuvassa on sisällä eräkämpän näköisessä paikassa piisissä tuli ja kuvatekstin mukaan: takassa loimottaa iloinen valkea. Kolmannen kuvan nimenä on lyhyesti Muistatko. Kuvassa Annikki ja Oiva istuvat ilmeisesti Villa Willamon takan ääres-sä koiran kanssa. Voiko elävää tulta, nuotiotulia tai takassa loimottavaa tulta nähdä muistin paikkana? Kenties se tuo mieleen kaukaisten tapahtumien muistoja.

Itse metsästys tai kalastus nostattaa jahti-intoa tai pyyntihimoa, jota Kariniemi ku-vailee usein teksteissään.

Metsästys jatkuu, jahti-into on saanut meidät kaikki täysin lumoi-hinsa. huurre ja pakkanen tekee terää. Ilmassa soi laukausten äänet kuin päässä räjähtäen. Mutta mitä merkitsee siihen verrattuna, että

lintuja tulee. Ja sekään, että oikean käsivarteni olkaluu on melkein turra pyssyn iskemisestä. En osaa käsitellä asetta vielä niin kuin pi-täisi. (ME, 61.)

Kariniemen eräaiheisissa tarinoissa kuvataan toistuvasti, miten pyynti saa ihmisen otteeseensa. Hänellä on asialle monta nimeä: jahti-into, pyyntihimo, pyytöhimo ja ottikuume (OJ, 84). Kun se valtaa, maailma muuttuu ja pienet vaivat eivät saa pyytäjää luopumaan.

Pyytäjä pitää perässä vavan kipeästi tuettuna suolivyötään vasten.

Kärki osoittaa mustaa taivaskattoa. Se piirtyy kuin tumma piiska taivaan ja kuohujen välille, kuohujen, jotka nousevat kuin aavekau-histukset vaatimaan osuuttaan. Nekin. Niinkuin pyytäjäkin. Tuo ih-minen, jonka pyytöhimo on leimahtanut täyteen lieskaansa samassa hetkessä kuin rulla on kimakasti pärähtänyt soimaan halkaisten kir-kunallaan erämaan koskemattoman rauhan.

Kalalle, väkevälle inarilaiselle, tämä on taistelua elämästä ja kuole-masta. (LS, 227.)

Metsästyksen ja kalastuksen toinen puoli – eläimen tappaminen – herättää kirjailijas-sa monenlaisia tunteita. Lohisiima ja silkkiliina – kokoelmaskirjailijas-sa on muistelus , joskirjailijas-sa hän on mukana tammukkapurolla kahdeksantoistavuotiaana.

Minulle annetaan käteen onkivapa, jossa ei ole sen kummempi sii-mahoito kuin ahvenongessa. Mutta koukkumalli on vähän toista:

siellä pikkuinen yöperhonen tuskissaan käpristelee ja kääntyilee.

Voi pahasta, mihin on joutunut. Aivanpa inhottaa ja vistottaa tämä eläinrääkkäys, mutta minkäs mahdat. Jos kalamieheksi meinaat, niin niele inhosi ja ole niin kuin miehet, niin etteivät vain pojat pääse sanomaan.

– Tytöt! Pyh! Ne ovat semmoisia, eihän ne osaa matoakaan kouk-kuun panna, saati sitten perhoa… (LS, 46.)

Teoksen Lohisiima ja silkkiliina eräkertomusten joukossa on kaksi kuvausta (LS, 114–122; 123–130) joissa on mukana kenraalieversti Dietl. Tämä tunnettiin Lapissa innokkaana metsästäjänä ja kalastajana. Aivan jälkimmäisen novellin ”Valajaskos-ken valtiasta pyytämässä” lopussa on kuvaus saaliiksi saadusta lohesta. (Tähän ai-kaan Valajaskoski oli vielä luonnontilainen koski.)

Jalon kalan, jonka mustalle ja hopealle paistavat mahtavat kyljet vä-risivät jo kuoleman kouristuksessa. Pian heleä veri punasi sen voi-makkaan niskan.

Ystävät, tätä minä en unohda – minulla ei koskaan ole ollut tällaista -

päivää. Petri heil!

Ja kenraalieversti nosti kätensä kunniantekoon kuningaskalalle, -

joka hänen jaloissaan makasi jo täysin voipuneena, eikä elämän kipenekään enää värähdyttänyt sen uljasta olemusta. (LS, 130.) Nykypäivän lukijaa voi kuvaus kummastuttaa, kun muistetaan, että Dietliä on kuvailtu fanaattiseksi natsiksi. Mitä kirjailija tarinassaan kertoo? Onko mukana huumoria, ironiaa vai ihailua?

Saaliseläinten kunnioitus ja eräänlainen ihailu on kuulunut vanhaan perinteiseen metsästyskulttuuriin. Myös Kariniemen kertomuksista kuten edellä olleesta lohen kuvauksestakin tämä tulee näkyviin. Oulangan hirvet kävelevät juhlallisina polun yli:

Miten merkillisesti hätkäyttääkään sisintä tuo näky. Ne katoavat iän vanhojen kuusien holvistoon. Juhlalliset, ylevät eläimet, joitten karva läikkyi ihmeellisen pehmeänä. (LS, 151.)

Kalastukseen ja metsästykseen liittyy voimakkaasti kokemus luonnon olosuhteista, sateesta, pakkasesta tai päivänpaisteesta. Kariniemen esteettisesti hieno kuvaus jään alta pyynnistä kertomuksessa ”Sateenkaarilohia” kokoelmassa Laulu lohesta ja au-ringosta (LLjA) saa lukijankin hytisemään mielessään.

Harmaassa kaamosaamussa sateenkaarilohien kyljet ovat täynnä outoa väriloistoa. On kuin niiden väreissä olisi kipene fosforin hoh-toa mukana. Ja siikojen hopeakyljet häilyvät. Mutta tuo väriloisto on vain hetkisen ajan, sillä pakkanen tarttuu kalojen viimeiseen elä-mäntanssiin siinä lumenhilseisellä jäälakeudella. Vain vähän aikaa, ja ne ovat jo kuurassa yltä päältä.

Värit ovat lakanneet hehkumasta. Jää peittää ne. (LLjA, 213–214.) Edellä olevasta katkelmasta voi lukea kirjailijan myötäelämistä ja suruakin kalojen kuolemantanssin äärellä. Kalojen kauneus katoaa kuoleman kangistaessa ne jäälle.

Kariniemen eräelämyksiin sisältyy vahvoja luontoon liittyviä tunteita. Kalastus voi muuttaa maailman hetkessä. Saaliiksi saatu ihmeellinen ahven saa vanhat ikkunat rannoilla välkkymään kirkkaana ja kivillä on tavallista enemmän tiiroja rohkaise-massa poikasiaan lentoon. Soutu on iloista ja vene kulkee kauniisti. Näin tapahtuu novellikokoelman Oi Juutua -kertomuksessa. (OJ, 84–85.)

Saman novellikokoelman erään kertomuksen Kariniemi aloittaa: Olin lähtenyt kat-somaan että onko jo aika, ja samalla kuuntelemaan mitä sanoo virta joka on ystäväni (OJ, 137). Oi Juutua on Kariniemen eräkirjojen joukossa pitkälle hiottu ja esteettises-ti nauesteettises-tittava teos. Varsinkin kirjan ensimmäinen kertomus on eräänlainen oodi joelle, auringolle ja lohelle. Kun aurinko laski hän ohjasi minut yökalaan ja saatoimme nähdä kuinka tähdet heijastuivat syvyyksistä, sillä oli jo syksy.

Juutua merkitsee ykseyttä myös luonnon kanssa, yksinkertaista elämää ja lohestuk-sen hurmaa.

Sillä joki on kuin runo.

Sille, joka Juutualle on eksynyt, se on sitä aina.

Se on hyvin ihana runo, tai sitten joiku joka alkaa korkealta.

(OJ, 10–11.)