Radikalismin ajan luontoelämykset

Kariniemi kuvailee ikkunansa ääressä maiseman muuttumista: värit vaihtuvat, kas-villisuus elää luonnon kiertokulkua ja linnut omaa muuttoaikatauluaan. Luonnosta kertovat tuoksut tulvivat vastaan heti ulko-ovea avatessa.

Tuleentumiseen valmistautuvan viljan, kypsyvän ohran ja jo niitetyn heinän ja kukkivan perunamaan oman elävän helmoihinsa kokoavan maaemon tuoksu. Myös karjasuojien ja ulkorakennuksista vielä uhoa-vien kesän avointen, väljien ouhoa-vien maailmojen lemu. Ja miedon aa-mutuulten kantama lemu, joka kiirii saloilta ja aapasoilta, kairoilta ja koskemattomilta outamailta kertoen vielä vahvasta elämän mausta, marjoista ja sienistä huokuvasta, kalastusvesistä, linnustusmetsistä ja rikkaista muikkuapajista himmenevässä elokuun illassa. (RS, 14.) Alkukesän hetki saman ikkunan äärellä saa Kariniemen hehkuttamaan kasvun ja elämän iloa.

Sanoinkuvaamaton vehmaus tulvii sisälle iäkkäitten lasiruutujen ta-kaa ja koko pensasto ja aluskasvillisuus elää villiä riemua äärettö-mässä luomishurmassa. On totisesti jalon kiiman aika – tuota vanhaa upeaa sanaa käyttääkseni! Puissa on jo täysi lehti ja ensimmäiset kukkaset ovat avautuneet. (RS, 142.)

Tosin kesän tuloon liittyvät myös sääsket, mäkärät ja paarmat, mikä saa kirjailijan pohtimaan luonnon ystävän mielenvikaisuutta, hänessä elävää vihan pahkaa, kun joutuu näitten pienten vihollisten kohteeksi (RS, 142–143).

Kirjailijan muistelmissa Trollbölen kaudelta kertautuvat vanhat tutut tuoksut:

Maa tuoksui mereltä ja auringolta ja vaahteroilta ja lehmuksilta ja Hisingerin koulun luona lemahteli vastaan vahva pihkan haju, kou-lua kun ympäröi ikivanha männikkö (RS, 28–29).

Käydessämme vieraittemme kanssa ulkona vilvoittelemassa loistivat kiiltomadot polun reunalla kuin pienet kirkkaat tähdet ja syysruu-sut tuoksuivat yhdessä jasmiinien kanssa väkevänä kuin konsanaan etelän yössä. Mereltä toi iltatuuli yli kaislarantojen oman suurille vesille kuuluvan ominaishajunsa, joka tuoksahti lauhkeilta Itämeren tuulilta. (RS, 31–32.)

Ristisiipi sisältää runsaasti kuvauksia pihan lintujen äänimaailmasta ja metsien ja soitten ääniä, mutta aina välillä kirjailija palaa muistelemaan Trollbölen iltojen lintu-ja, kehrääjää ja kuhankeittäjää:

Kun ilta alkaa hämärtää, on laskeuduttava laaksoon. Saa kuulla kehrääjän äänen ja kuhankeittäjän tuutulaulun. Siellä Trollbölessä, Suomenlahden rannikkoseuduilla. (RS, 124.)

Talvinen pihapiiri on hiljainen. Ankarimman pakkasen aikaan pihapihlajien oksis-toon on kokoontunut ”tiaisia ja pakkastiaisia sekä tikkatillereitä” suojaa etsimään.

Osa tiaisista on kuitenkin menettänyt henkensä ja kirjailija tuo ne sisälle toivoen niiden vielä virkoavan.

Mutta eivät ne heränneet. Pihapiiri on muuttunut hiljaisemmaksi.

Mutta harakkapesue on onneksi tallella. Tinttejä kaipaan. Minä olen pannut ne nukkekaappiin. Lasioven taakse. Niin kuin kääpiöt panivat Lumikin.(RS, 68.)

Kariniemi inhimillistää kotipihansa eläimiä jopa antamalla niille nimiä. Harakka-Maija on ystävä, jonka kanssa kirjailija käy keskusteluja ja jolle opetetaan uusia tai-toja.

Mutta voi näitä harakoita, pihalintujani, virkeimpiäni. Ne ne vasta mestareita ovat. Tässäkin murheessani kun istun ja käväisen veran-nanportailla hengittämässä pakkasta (sillä on aivan oma tuoksunsa) lehahtaa jostakin Harakka-Maija pyörähtelemään ja haastelemaan.

Sillä on aina selitettävää, ja mikä merkillisintä, se on oppinut vihel-tämään. Keneltäpäs muulta kuin mammalta. Kun kutsutaan sessuja sisälle syömään tai nukkumaan, niin vihelletään ja lujaa. Ei pillillä, mutta ihan niin kuin tytönhupakkona niin että metsä kaikuu ja rai-kuu. (RS, 68–69.)

Eläimet eivät ole pelkästään mielenkiinnon kohteita vaan seuralaisia ja ystäviä, jot-ka ovat hänen omiaan. Minun pihalintujani ja harakoitani, kuten kirjailija korostaa.

Eläinten kuolemantapaukset ovat hänelle suuria menetyksiä ja surun aiheita. Ristisii-pi sisältää Ristisii-pitkän kuvauksen Ahkun lähdöstä (RS, 47–50). Ahku oli porokoira, ”viisas kuin itse ihminen”.

Kun se tuli ja pani päänsä ihmisen polvelle ja katsoi silmiin kuin sa-noakseen että sinä olet minun emoni pidä minusta huolta, sitä oikein kavahti. – Miksi? Kysyä sitä, kun ei muutenkaan kaikkea ymmärrä niin kuin pitäisi ja niin kuin olisi pitänyt ymmärtää. Sitä jää niin pal-jon ihmiselämän tienvarteen semmoista, mitä ei ymmärrä koskaan tai minkä vasta kauan jälkeenpäin tulee ymmärtämään. (RS, 48.)

Talven pakkaset saavat Kariniemen kirjoittamaan. Milloin pakkanen seisoo puutto-malla tundralla kuin vihainen sonni (RS, 63), milloin koetaan oikea pystypakkanen (RS, 71) ja toisinaan kylmyys on hyytävä (RS, 81) Kariniemi kokee kirjaimellisesti talven ankaruuden omassa talossaan.

Joskus välituvassa jossa nukun on seitsemän astetta lämpöä, toisi-naan vähän enemmän. Mutta haluan olla se Lumikenttien tytär, ihan loppuun asti. (RS, 65.)

Edellä oleva Lumikenttien tytär viittaa ilmeisesti Jack Londonin romanttiseen seik-kailukirjaan. Kirjailija luo ulkoisille koville olosuhteille, pakkaselle ja kylmälle asun-nolle, näin romanttisen kehyksen. Haastatteluissa monet ovat ohi mennen mainin-neet, että Kariniemi oli innokas uimari, joka ei pelännyt kylmääkään vettä. Sisko Ylimartimo (o.s. Ikonen) muistelee, miten nuorena opiskelijana kävi Kariniemeä haastattelemassa. Kirjailija keksi yhtäkkiä, että nyt mennään joelle uimaan. Hetken päästä pulikoi purossa kaksi eevanasuista naista: kypsä kirjailija ja ujo kirjallisuu-denopiskelija. (Ylimartimo 2000, 11.)

Aino Lehtola puolestaan muistelee Vuotoksen juhannussoutua vuonna 1982:

Ja Annikki oli suojelija, joka sitten juhlavasti törmällä seisten lähetti soudun liikkeelle. Ja uida roikaisi silloin aaamutuimaan väylässä, joka Kemijoeksi oli aika kaponen kun latvuksilla oltiin. (Lehtola 12.2.2013)

Ristisiipi kertoo, että pakkasen keskelläkin kirjailija nauttii luonnon tarjoamasta elä-myksestä:

Olen avojaloin liikkeellä, aamutakissani ja yömyssyssäni ja jalka-pohjat uhoavat jäisen portaikon ihanaa viileyttä. Varpaat kipriste-levät niin kuin lapsena ja ihoni joka on kananlihalla rävähtää heh-kumaan, kun otan kämmeniini nietosten harjalta jäähileistä lunta ja hieron paljasta alastomuuttani. Jo vuosien ajan olen ollut hassuna tämmöiseen pakkaslumeen ja siinä herkutteluun, hereästi. (RS, 71.) Myös kesän kuvauksista löytyy jalkojen kautta koettua primitiivistä nautintoa.

Minä kahlaan verkolle. Ei kalaa, ei siksi että silmään. Mutta vesi on lämmintä kuin maito. Oikeastaan on aika metkaa kulkea kahlaamal-la kakahlaamal-lastamassa. Koen siinä muutamankahlaamal-laista primitiivistä riemua niin kuin alkuasukasnainen. (RS, 177.)