Kariniemi ja ympäristöliike

5.6.1 Kariniemen ja luonnonsuojelijoitten tiet kohtaavat

Kariniemen luontoa koskevat tekstit muuttuvat vähitellen 1970-luvulla kriittisem-miksi. Nuortenkirjassa Tupsukorva (1974) esiintyy vahvaa puhetta luonnonsuojelusta ja ympäristön tilasta. Pari vuotta aikaisemmin ilmestynyt Pato (1972) oli jo nostanut esille metsien parturoinnin, jokien valjastuksen ja voimalaitosrakentamisen. Karinie-mi toi jo paljon tätä aikaisemKarinie-min viisikymmenluvulla esille Karinie-mielipiteensä KeKarinie-mijoen lohen kohtalosta. Hän yritti saada aiheeseen liittyvän jutun Ilmari Turjan Uuteen Ku-valehteen onnistumatta. Turja perustelee kirjeessään kieltäytymistään seuraavasti:

Voimaherrat suomensivat, että lohi oli jo sieltä häviämäisillään en-nen voimalaitoksia ja ettei siitä enää silloinkaan saanut pääelanto-aan … (Turja 29.7.53 Tre Yo: Caa 11)

Turja viittaa Kemijoen valtaväylän patoamisen 1940-luvulla aloittaneen Pohjolan Voiman ”herroihin”. Sodan jälkeen vallinneen energiapulan ratkaisuksi nähtiin voi-malaitosrakentaminen. Vuonna 1954 perustettiin valtiojohtoinen Kemijoki Oy jatka-maan työtä. Ensimmäinen Isohaaran pato katkaisi lohen nousun kutuvesilleen Kemi-joen latvoille. Muutaman vuoden kuluttua KemiKemi-joen lohi oli kuollut sukupuuttoon.

(Pokka 1994, 135.)

Muutenkin sodan jälkeen odotukset kohdistuivat Lappiin. Alue nähtiin raaka-ai-nevarastona ja jälleenrakentaminen sekä sotakorvausten maksaminen vaativat näitä resursseja: halpaa energiaa, malmeja ja puuta. Suuret savotat hakkasivat metsiä, voi-malaitoksia rakennettiin lisää ja valtion maita jaettiin asutustiloiksi. (Valkonen 2010, 40.) Ilmo Massa käyttää tästä kehitysvaiheesta nimitystä ”ekologinen kolonialismi”

viitaten siihen, että Lapin teollistamisen ja luonnonvarojen käytön suunnittelussa unohdettiin täysin ympäristönäkökohdat (Massa 1994, 205).

Niin sanotut kylmät tilat, joita jaettiin sodan käyneille miehille raivattaviksi, si-jaitsivat yleensä syrjäisillä alueilla valtion mailla. Tilakoko oli pieni ja maatalouden koneellistuessa tilanpito kävi monessa tapauksessa kannattamattomaksi. Tässä vai-heessa maaseudun työvoimatarve muuttui, ja alkoi muuttoliike, joka suuntautui pää-asiassa naapurimaahan Ruotsiin. Romaanissa Pato Kariniemi käyttää väkevää kieltä voimasanoja kaihtamatta viitaten Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamiseen.

Teoksen päähenkilöistä Ruotsiin lähtenyt Osmo Alaluusua purkaa mieltään:

..MINNE OVAT KAIKKI NUORET MIEHET KADONNEET ? Ja me sanomme sille että Ruotsiin. Kun joku tulee ja sanoo meille että te-hän tienaatte pirusti sanomme me niille että haistakaa vittu ja niin pitkä kuin haravanvarsi. Sillä saatanasti se kyttelee, kun miehelle tullaan sanomaan että tehän tienaatte pirusti. – Samaan aikaan kun omat perintömettät hakataan valtion toimesta ja luvalla ja tunnus-tuksella pölliksi ja sulliksi ja maa parturoidaan ja sijalle päästetään vesi. On se hullua. (Kariniemi 1972, 214.)

Lainaan vielä Parnassossa ollutta Martti Hasun arvostelua teoksesta Pato:

Lapin ekologian kannalta merkittävän Sompion alueen jääminen veden alle on saanut Annikki Kariniemen maljan vuotamaan ylitse.

Hän julistaa tuomionsa presidentille, hallituksille, maaherroille, voi-malaitosyhtiöille, etelän tiedemiehille, kaikille päättäjille yhteisesti ja erikseen. Hän tähdentää voimakkaasti sitä, ettei kotiseudun me-netys ole rahalla korvattavissa, ruotsalainen elintaso ei pysty kor-vaamaan Lapin ihmiselle muuttoa omalta maalta, jos muuttoon on pakottamalla pakotettu. (Hasu 1973.)

Suomen luonnonsuojeluyhdistys oli perustettu vuonna 1938. Sen toiminta oli edel-leen harvinaisten lajien ja yksittäisten kohteitten suojeluun painottunutta. Ilmo Massa kuvaa sitä vaikutukseltaan marginaaliseksi ja pienen eliitin harrastukseksi (Massa 1994, 116). Kuusikymmenluvun radikalismi heijastui myös luonnonsuojelu-liikkeeseen ja voidaan puhua varsinaisen ympäristöliikkeen synnystä. Vuonna 1969 yhdistyksen nimi muuttui Suomen luonnonsuojeluliitoksi ja pian liike alkoi saada kansalaisliikkeen piirteitä. Ympäristöliikkeen taustalla olivat yhtä aikaa niin sanot-tu uusvasemmistolaisuus kuin nuorisoradikalismikin. (Massa 1994, 135.) Näkyvä suomalaisen ekologia- ja luonnonsuojelukeskustelun herättäjä oli kalastaja, fi losofi Pentti Linkola.

Annikki osallistuu julkiseen keskusteluun myös lehtikirjoituksin. Suomen Luonto julkaisee vuonna 1977 artikkelin Mitä teemme keloillemme. Siinä Annikki kirjoittaa muun muassa:

Pohjolan ikimetsää. Tonneittain.(Katso kuorma-auton takakilvestä!) Kaikkialle sivistyneeseen maailmaan, että Kehitysmaa – Suomi sai-si olla – ja saa olla, sanovat allekirjoittaneelle tietomiehet – ylpeä siitä, että edes jotakin kelpaa täältä Manhattanille. (Kariniemi: Suo-men Luonto 1977:6)

Kirjoitus kuvaa aikakauden ajattelua, jossa vastakkain ovat rikas etelä ja köyhä poh-joinen. Annikki arvostelee sitä, että arvokas kelopuu hakataan erämaisista metsistä ja alennetaan kaikenlaiseen vähäarvoiseen rakennuskäyttöön.

Ounasjoen valjastaminen on rikos ihmiskuntaa vastaan, on Annikin otsikkona kir-joituksessa, joka julkaistaan Suomen Luonnossa vuonna 1978 (78:37) ja Unohtakaa Kuusinkijoki ilmestyy vuonna 1982 samassa lehdessä. (Kariniemi: Suomen Luonto 1982:8).

Kariniemi lähti näkyvästi tukemaan lappilaisia luonnonsuojelijoita ja suurten joki-en valjastamisjoki-en vastustajia. Hän esiintyi juhlapuhujana Ounasjoki-liikkejoki-en järjestä-mässä tilaisuudessa. Esko-Juhani Tennilän vaalipäiväkirjassa (1983) Tätä koskea ei kahlita on maininta myös Kariniemestä:

Me olemme toimineet jo vuosien ajan Ounasjoen valjastamista vas-taan. Heti ensimmäisessä tilaisuudessa oli mukana myös kirjailija

Annikki Kariniemi, joka radioidussa puheessaan rökitti ja ruoti voi-malaitosherrat maan rakoon ja päätti puheensa sanoihin: ”Jumala meitä näiltä jokirosvoilta varjelkoon!” (Tennilä 1983, 38.)

5.6.2 Kirjailijat ja taiteilijat luonnon puolesta

Kariniemi ei toki ollut ainoa ”huutavan ääni korvessa”. Kuusamossa koskisotaa käynyt Reino Rinne syytti Sillanpään (2006) mukaan jo vuonna 1973 pohjoisen kirjailijoita siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan Ounasjoen valjastusta ja Kemihaaran allasta. (Sillanpää 2006, 71) Rinne oli luonnonsuojeluvuonna 1970 kir-joittanut runokokoelman Anna minulle atomipommi, jossa kyselee valtion luonnon-suojeluvalvojalta runossa Luonnonsuojeluvuoden kysymykset, missä tämä oli silloin, kun Sompion ja Porttipahdan kohtalosta päätettiin viitaten Lokan ja Porttipahdan tekojärvien rakentamiseen. Rinne (1970) jatkaa kyselyä:

Tiedättekö että Lokan ja Porttipahdan tekojärvet ovat monipuolinen hirvittävä isku Lapin kasvoihin?

Koko elävän Lapin ja ihmisen vastainen sotatoimi.

(Rinne 1970, 22.)

Samaan kokoelmaan sisältyy myös runo Itse asiassa, joka arvostelee virallista luon-nonsuojelua siitä, että se tappaa suomalaisten luontaisen suojeluharrastuksen ylimal-kaisuudellaan. Rinne päättää kokoelman säkeisiin:

Luonto ei ole pyytänyt suojelustamme.

Meidän olisi taisteltava kaikin tavoin ja voimavaroin elämän suojelemiseksi.

(Rinne 1970, 63.)

Lapissa kulttuuriväestä myös Reidar Särestöniemi ja Elsa Montell-Saanio sekä Matti Saanio ottivat kukin omalla tavallaan kantaa ympäristön puolesta. Taiteilija Reidar Särestöniemi oli luonnon ystävä, joka suri jänkien ojittamista, koivikoitten myrkyttä-mistä, turvetuotannon aiheuttamia tuhoja linnustolla ja matelijoille sekä metsien hak-kuita. Hän kävi itse paikan päällä katsomassa Lokan tekojärven seurauksia ja maalasi aiheesta useita tauluja. Salo ja Hautala-Hirvioja (2012) mainitsevat esimerkkeinä teoksia: Koivujen hautausmaa 1976, Lapinkylä jää tekojärven alle 1973, Ekologinen hätä 1975. Viime mainittu taulu kuvaa hukkuvaa porotokkaa. (Aikio & Aikio 2005, 116; Salo & Hautala-Hirvioja 2012, 26–27.)

Elsa Montell-Saanio, tekstiilitaiteilija ja Särestöniemen ystävä, otti myös taiteel-laan kantaa Lokan altaan rakentamiseen ryijyllä Lokan susi (Salo & Hautala-Hirvioja 2012, 27). Suunnitelmat Ounasjoen valjastamisesta voimalaitoskäyttöön herättivät Reidar Särestöniemen kotona Särestössä, Ounasjoen varrella, suurta huolta. Joki oli Särestöniemille tärkeä kesällä veneväylänä ja talvella jäätienä. Toisaalta joki oli taitei-lijalle myös tärkeä osa elämää jäänlähtöineen ja kaloineen. Hän maalasi 1970-luvun alkupuolella teossarjan, jossa hän pyrki vaikuttamaan vapaan Ounasjoen puolesta.

(Salo & Hautala-Hirvioja 2012, 28–31.) Kun Kittilässä vuonna 1978 perustettiin Ou-nasjoki-toimikunta, Reidar Särestöniemi oli mukana kokouksessa. Hän toimi myös Ounasjoki-soudun suojelijana samana vuonna. (Laukkanen & Saarela & Aitamurto 1981, 76.)

Vuonna 1980 ilmestyneessä teoksessa Lähdön jäljet valokuvaaja Matti Saanio ja kirjailija Paavo Rintala yhdistävät voimansa ja ottavat kantaa luonnon puolesta voi-malaitosrakentamista vastaan. Rintalan tekstissä kuvataan, miten teknologia tekee sen mihin edes kapitalismi ei kyennyt. Rintala kirjoittaa: Minun Ithakani muuttuu. Sen joet vangitaan, valjastetaan energian tuottaja-orjiksi. Runomuotoinen teksti kertoo, miten luonnon muovaamat rantakalliot – kuin graniittiset äitihahmot – jäävät veden alle ja lasten leikit muuttuvat: Pojilla maansiirtokoneet kuin isillä. Saanion musta-valkoiset valokuvat kertovat maiseman ja ihmisen ympäristön suuresta muutoksesta.

Valokuvaajan oma teksti on karuudessaan koskettava: Koskikallio viimeistä kertaa näkyvissä. Taivalkoski 1975. Teksti liittyy kuvaan, jossa Rintalan runon mukaisesti naisen vartaloa muistuttava veden sileäksi hioma rantakallio lepää kosken rannalla.

(Saanio 1980, 52–53.)

Löyttyjärvi (2011) laskee suomalaisen ja pohjoisen ympäristöliikkeen ensimmäi-seen aaltoon Ounasjoen lisäksi Koijärven, Lappajärven ja Altajoen kamppailut. Näis-tä Koijärvi-liike nousi tiedotusvälineitten ansiosta julkisuuteen ja vihreän liikkeen symboliksi. Lappajärvi-liike jäi paikallisten isäntien protestiksi. Myös Norjan Altajo-en valjastussuunnitelmat herättivät vastustusta pohjoisessa. Muun muassa Reino Rin-ne ja Reidar Särestöniemi lähettivät Altajoen ympäristöaktiiveille yhteisen sähkeen, jossa kannustivat näitä ”maisemamurhaajia” vastaan. (Salo & Hautala-Hirvioja 2012, 32.) Alta-liike hävisi kamppailun 1981 ja pato rakennettiin. (Löyttyjärvi 2011, 158.)

Osana Kemijoen valjastamista suunniteltiin itäiselle haaralla Kemihaaran allasta.

Vastustuksen herättyä hanke pieneni Vuotos-altaaksi, joka sijoittuu pääosin Pelko-senniemen alueelle. Kariniemi vieraili myös Vuotos-alueella ja antoi tukensa altaan vastustajille. Hän oli mukana vuoden 1982 soudussa toimien sen suojelijana. Vuonna 1983 Ounasjoki rauhoitettiin lailla ja Vuotoksen altaan suunnittelu pysähtyi halli-tuksen iltakoulun päätöksellä. Vuonna 1992 Vuotos-hanke lähti uudelleen liikkeelle, mutta kaatui Vaasan hovioikeuden päätöksellä vuonna 2002. Jo aikaisemmin mainittu Koijärven kiista, jossa kysymys oli lintujärven suojelemisesta, uutisoitiin näyttävästi valtakunnan tasolla ja sen vauhdittamana lähti Lapista niin sanottu karvalakkilähe-tystö peräämään hallitukselta korvauksia menetetystä Kemijoen lohesta. Lähekarvalakkilähe-tystö oli miesvoittoinen, mikä siihen aikaan oli Lapille ominaista. (Pokka 1994, 162.) Voi pohtia, olisiko Annikki Kariniemi saanut paremmin äänensä kuuluville miehenä.

Kariniemen viimeinen luonnonsuojelu-aiheinen lehtikirjoitus oli ilmeisesti Poh-jolan Sanomissa 23.10.1984 julkaistu mielipide pohjoisen metsien avohakkuista.

Kyseessä on Tsarmitunturin alue, ”Tsarminkaira”, joka sittemmin vuonna 1991 sai virallisen erämaan statuksen. (Valkonen, 2008, 245–264.)

Me syntyperäiset Lapin ihmiset tiedämme jos ketkä kuinka hitaasti täällä metsä jaksaa kasvaa. Semmoisillakin äärialueilla kuin mitä Tsharmintunturin maasto on säälimättä annettu raskaitten metsäkoneitten jyystää maastoa. (Pohjolan Sanomat 23.10.1984) Näin kirjoitti Annikki Luonnon katastrofaalinen tilanne – otsikolla juuri ennen kuolemaansa.

Kuvassa 11 Annikki Kariniemi lapinlakissaan keskustelee kirjailija Pentti H. Tik-kasen kanssa. Lapin Sanomien (16.3.1962) mukaan Pohjoiset kirjailijat oli perustet-tu Rovaniemellä ja seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi oli valitperustet-tu kirjailija A.E.

Järvinen. Pentti H. Tikkanen toimi pitkään Pohjoisten kirjailijoitten puheenjohtajana.

Seura päätettiin lopettaa vuonna 1987.