Kriittisyyden merkkejä ilmassa

Luonnonsuojelun historian tärkeitä etappeja Suomessa on ollut herääminen eläinten olosuhteita parantamaan. Ajattelu syntyi jo 1800-luvulla, jolloin kiinnitettiin huomio-ta kotieläinten kohteluun ja ensimmäiset eläinten suojelulle omishuomio-tautuneet yhdistyk-set perustettiin. Kariniemen eräkirjallisuudesta voi löytää eläinrääkkäystä pohtivia piirteitä. Tammukanpyyntiretkellä Kivaloilla Annikki kuvaa, miten häntä vistottaa pikkuisen yöperhosen käpristely koukussa (LS, 46). Kalastuksen kiihko vie kuitenkin mennessään ja suhtautuminen kalaan muuttuu kamppailuksi, jota Kariniemi kuvaa novellissa Se iso kojamo:

Niin on tässä jälleen, toisen on voitettava, toisen hävittävä. Kalan tai ihmisen. Mutta vielä on voimia molemmilla. Kamppailu kannattaa loppuun saakka, siis siksi, kunnes toinen tai toinen on hävinnyt. Mut-ta niin oli sille kerralle säädetty, että nyt hävisi ihminen.

Kuitenkin se oli ruhtinaallinen häviäminen. Sillä kala oli varmasti suurin inarilainen, mitä koskaan on saatu, sitten niitten päivien, jol-loin vielä Jäämeri ulotti vetensä näihin seutuihin saakka. (LS, 228-229.)

Tässä kalastuskuvauksessa kala voittaa kamppailun kuten joissakin muissakin no-velleissa.

Lohisiima ja silkkiliina -teoksen samannimisessä novellissa Annikki kuvaa Kuu-samon ajan kalanpyyntiä, jolloin hän haavin puuttuessa heittää silkkihuivinsa kalan ympärille ja nostaa sen veneeseen. Eikä minulla ole puukkoa, minkä pistäisin voiton merkiksi niskan päälle – poloiselle. Olen onnetonkin samalla. Kauhealta tuntuu lyö-dä sitä äyskärillä päähän – äyskäri on ainoa, jolla sen voi tehlyö-dä. Minä kipristelen ja mietin. Mutta kun se piehtaroi siinä tukehtumistuskissaan, niin sittenkin täytyy niin tehdä. (LS, 75-76.)

Vastaavanlainen tilanne tulee vastaan Paadarilla taimenen pyynnissä:

Anteeksi! silitän kuin kerran pikku-siskoni saamansa ahvenen pin-taa. ”Anteeksi – vielä kerran”…

Eikäpä sitten muuta kuin puukko niskaan. Muutama elämänväräh-dys vielä, ja Paadarin taimen on lähtenyt onnellisemmille kalavesille - (LS, 202.)

Metsä elää -kokoelman novellissa ”Huurremetsoja” kirjailija kuvaa metsästyksen he-rättämiä ensituntemuksia. ”Minun osakseni on tullut hoitaa ”vasen sivusta”. Mies on keskellä, ja Sakri siitä oikealla. – Todellakin ollaan kuin ampumaradalla. Sitten tulee paha mieli: tämähän on kuin teurastusta eikä mitään muuta. Karaisen kuitenkin luon-toni ajattelemalla: valitkaa linnut taivaalta … ja tässä sitä ollaan. (ME, 59–60.)

Kariniemen teoksissa toistuu usein teemana vanhan katoavan Lapin ja Peräpohjo-lan puolustaminen. ”Huurremetsoja”-novellin alussa kolmikko hiihtää Pomokairas-sa, Sodankylän ja Kittilän välimaastossa. Siinä kairassa on lintua, on silloinkin kun

se muualta on kadonnut tietymättömiin. Mutta sekin on muuttumassa. Tukkikuormat vyöryvät sieltä etelää kohti. Ja moottorisaha puree vanhaa aarnihonkaa. (ME, 45.)

Edellisessä katkelmassa on viittaus sodan jälkeiseen suurten savottojen aikaan, jolloin metsiä kaadettiin jälleenrakennuksen tarpeisiin ja sotakorvausten maksuun.

Samoihin aikoihin aloitettiin Kemijoen patoaminen voimalaitoskäyttöön. Tähän Ka-riniemi ottaa kantaa voimakkaasti:

Nyt asuu hiljaisuus joessa.

Kosket sammuvat.

Niiden laulu lakkaa, eikä lohi nouse enää. (LLjA, 8.)

Mutta kosket sammuvat. Ne sammuvat kuin valot toinen toisensa jäl-keen, Uudet valot syttyvät tilalle. Häikäisevät neonlamput palavat joentöyräitten äärillä, siellä missä kerran lohi leikki hiesikkopouka-massa. Ja jatkoi matkaansa eteenpäin, ylöspäin. (LLjA, 10.)

Ihmeellinen on ollut virta.

Ja lohi.

Ja aurinko, joka on antanut elämän lohelle ja virralle. Mutta lohi la-kastuu, sammuvat virta ja koski. Laulu lohesta ja auringosta katoaa.

Jää vain laulu auringosta. (LLjA, 12.)

Laulu lohesta ja auringosta ilmestyi vuonna 1962. Kemijoen lohi oli ennättänyt jo kuolla sukupuuttoon. Voimalaitosrakentaminen oli käynnissä Lapissa. Neonlamput kuvastavat uutta aikaa, ehkä tässä on myös viittaus kaupunkeihin, joissa neonlamp-puja käytettiin mainosvaloina.

Lohen kohtalosta kerrotaan edellä lyyrisemmin kuin vuonna 1954 ilmestyneessä Lohisiima ja silkkiliina -teoksen ”Kemijoen lohen murhenäytelmä”-novellissa, jossa kirjailijan teksti syyttää nykyaikaa ja Vihaista miestä, padonrakentajaa.

On tullut jälleen Vihainen mies näihin maisemiin. Ja se on paljon vihaisempi kuin tuo entinen.

On pistänyt padon, sellaisen, jota ei ole ennen nähty näissä kairois-sa vaikka paljon patoja onkin nähty, jokisuuhun. Jopa vielä sellaisen padon, ettei siitä ole reikää minkään vertaa – ei siksi, että silmään!

Niissä entisissä patolaeissa luki ankarat pykälät siitä, minkä verran on reikää jätettävä kalan vapaasti kulkea. Näissä nykyisissä laeissa ei kai ole sellaisia kohtia! Se kun on tämä nykyaika sellaista kuin on.

(LS, 134-135.)

Kertomus jatkuu kuvauksella lohista, jotka pyrkiessään latvavesille kutupaikoil-leen törmäävät betonimuuriin ja uittoränniä avattaessa joutuvat puitten ruhjomiksi.

Kariniemi kuvailee lohia kalastajien näkökulmasta. Heidän kannaltaan katsottuna kalat ovat käyttökelvottomia ravinnoksi:

- On taivaaseen saakka ulottuva vääryys tehty jo yksistään luonto-kappaleita vastaan. Ette tiedä, miltä tuntuu saada näitä raajarikkoja pyydyksistä! Yhdeltä on murskana puolistiehen pää, se on sokea, se on kauan sitten iskenyt päänsä betonia vasten, että kaikki on mennyt sekaisin, ja se on vain jatkanut syöksymistään siksi kunnes tajutto-muus on tullut. Entäpä toinen, tukki on sen raadellut niin pahoin, että osa selkärankaa näkyy kyljestä, ja kuitenkin se vielä elää. Kol-mannen kohdalla on suomupeite jo saanut vaurion, siinä on kai sie-ni, joka tekee työtään. (LS, 135–136.)

Edellä tulee näkyviin myös eläinrääkkäystä vastustava kirjailija, joka saa lukijansa eläytymään lohien kovaan kohtaloon. Pohjalla on kuitenkin kritiikki voimalaitosten rakentajia kohtaan.

Metsästys ja kalastus tuovat mukanaan kiihkon, saaliinhimon ja myös ahneuden.

(LLjA, 25) ”Juutua” -novellissa kuvataan pyyntikulttuurin muutosta, mikä liittyy sil-tojen ja teitten rakentamisen mukanaan tuomaan muutokseen ja sota-ajan seuraukse-na räjähdysaineitten käyttöön:

Mutta on tullut sota. Ovat tulleet silta-arkut ja sivistys.Joella kai ei enää ole, mitä antaa.

Säikkyyhän se ihminenkin, korvessa elänyt, rotyylin paukausta, sati sitten hääriemuaan viettämään lähtenyt kala. Kun ei tiedä, minne päänsä pistää. Tai ehkä on jo niin viisas, että jättää myöhemmälle nousunsa. Sitten kun ei lakipykälien mukaan saa kalastaa. Ajatte-lee:

Tottapa ovat jo menneet kaverit. Häipyneet ja kaikonneet louepai--

koiltaan ja valkamiltaan, niin että uskaltaa tässä äijäkin lähteä omiin kilmoihinsa… (LS, 101-102.)

Matkailun mukana tulee Juutualle miestä kuin meren mutaa, Kariniemi kuvailee kalas-tusta.

Nyt kalastetaan Juutualla hirvittävällä voimalla. Yksi nykii siellä, toinen täällä, siimat menevät ristiin ja uistimet takertuvat toisiinsa.

Kirvataan. Sekä kyräillään toisiaan, että saako ja kuinka paljon. Ol-laan jopa päällekantamassa toistensa kalan saaliisiin nähden. Kun on joku hoksannut panna siltapilarin tiimoille taimenverkon ja siitä kalan nostanut, jo on kohta poliisi niskassa – ystävät ovat pitäneet huolen ilmiannosta. Kuitenkin siltapilarin läheisyyskään ei ole mi-kään paha paikka. Onpahan laillinen kalastusvesi siinä kuin muu-allakin.

Merkillistä, miten kulttuuri saa outoja muotoja siellä, missä se on kiilautumassa koskemattoman erämaan keskelle. (LS, 108.)

Kirjailija näkee matkailun mukana tulevan kulttuurimuutoksen uhkana koskemat-tomalle luonnolle ja erämaalle. Toisaalta uhka kohdistuu myös kalastuskulttuuriin, vanhoihin perinteisiin tapoihin ja sopimuksiin kalapaikoista sekä kalastustavoista.

Novellikokoelma Oi Juutua sisältää vain vähän viittauksia ympäristöhuoleen. Kir-jan ensimmäisessä novellissa on lause, jossa todetaan Juutuan puhtaus: Eikä yhtään öljyläikkää levity myrkkyverkkona tuhoamaan elämän jatkumista (OJ, 11). Kokoel-man viimeisessä novellissa Kariniemi tarkastelee maailmaa vanhan miehen silmin.

Miehellä on upseeritausta ja hän tuo mieleen Oiva Willamon. Hänen pohdintoihinsa Kariniemi on sijoittanut ympäristöfi losofi aansa:

Luonto tulisi aina olemaan puhdas, neitseellinen. Ihmisen on pak-ko, kiireisenkin ihmisen, joskus pysähdyttävä tarkkaamaan luontoa, imemään siitä voimaa, rikastumaan, täyttymään, kummallisella ta-valla täyttymään.

…oli lopulta myönnettävä että vain yksin luonto pystyi ruokkimaan – se oli samaa kuin uskonto. (OJ, 170.)

Kariniemi kirjoitti ilmeisesti useita versioita teemasta Mattus-Jounin hirvenkaato.

Metsä elää – teoksessa tarina on kerrottu nimellä ”Hirvenkaato”. Mattus-Jouni on vaatimaton äijäriepu, joka lähtee postin neideiltä kyselemään, onko hänelle myön-netty hirvenkaatolupaa. Käy ilmi, että lupaa ei ole tullut, vaikka on se katteeni ainaki saanu. Mies poistuu hyvästejä sanomatta ja pala kurkussa miettien:

Korttoko se tänne yöpuoleen semmoset mettäherratkin, etteivät köy-hän asiaa koskaan aja eivätkä puolla, ässitteli mielessään, kun as-tuskeli alas postin korkeita kivirappuja.

Hirvenkaatolupa – sitä hän oli taas odottanut. Se oli hänen, Mat-tus-Jounin, unelma. (ME, 209-210.)

Kariniemi asettuu vanhan miehen asemaan ja kuvailee samalla eriarvoisuutta, joka yhteiskunnassa tuntuu vallitsevan: ”mettäherrat” eivät aja köyhän asiaa. Samaa tee-maa Kariniemi käsitteli myöhemmin teoksessaan Salakaato (1969).