Merkityksellisiä henkilöitä ja muistin paikkoja

Olen käynyt läpi Kariniemen elämän vaiheita ja tarkastellut elämäkerran käänne-kohtia. Sen jälkeen käytin hyväksi Palmerin mallin kolmea ulottuvuutta: kognitii-vinen, affektiivinen ja konatiivinen. Näitä ulottuvuuksia tai ”lankoja” olen etsinyt omaelämäkerrallisten teosten kertomuksista. Edellä mainitut ulottuvuudet kietoutu-vat yhteen niin, että niiden erottaminen toisistaan erillisiksi on osin vaikeaa. Rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja. Esimerkiksi turvallisuus syntyy yhtä aikaa siitä, että ihmisellä on tietoa, joka poistaa pelkoja tuntematonta kohtaan, ja toisaalta tieto lisää itseluottamusta ja uskoa siihen, että selviytyy. Turvallisuuden tunne on kuitenkin kai-ken oppimisen perusedellytys. Tarkastelen joitakin tutkimuksen aikana toistuneita käsitteitä vielä kokoavasti.

Merkitykselliset henkilöt: lähipiiri ja ystävät

Kariniemen luontosuhteen kannalta merkityksellisiä henkilöitä ovat isä, äiti, luon-nontieteen opettaja, aviopuolisoista erityisesti Willamo sekä kirjailijaystävät Rinta-la, Kianto ja Isotalo, joiden kanssa kirjailija oli kirjeenvaihdossa. Näistä turkulainen Isotalo tunnetaan lähinnä työläiskirjailijana. Ystäviä löytyi myös pohjoisten kirjaili-joiden piiristä sekä taiteilijatuttavista, jotka käsittelivät omalla tavallaan aikakauden suuria muutoksia. Taiteilija Reidar Särestöniemi, valokuvaaja Matti Saanio ja tekstii-litaiteilija Elsa Montell-Saanio olivat ystäviä ja toimivat omalla tavallaan Lapin luon-non puolesta kuten edellä on kerrottu. Teoksessa Ristisiipi Annikki Kariniemi nimeää erikseen ystävikseen Anneli ja Esko Kätkän, jotka kertovat Annikin nimittäneen heitä

”lapsikseen”. Omia lapsia Kariniemellä ei ollut. (Kätkä & Kätkä 25.10.2005)

Esikuvia: kirjailijat

Esikuvia tarjosivat jo Kariniemen lapsuudessa eläinsuojelija Sakari Topelius ja lohi-lastujen kirjoittaja Juhani Aho, jota Juhani Niemi pitää aatteiltaan luonnonsuojelijana (Niemi 2011, 9). Aholla oli sikäli yhteys Topeliukseen, että hän oli Topeliuksen teks-tien suomentaja. Myös laulujoutsenen ”pelastaja” Yrjö Kokko sekä Annikin ikätoveri Reino Rinne, Kuusamon koskien puolustajana tunnetuksi tullut lehtimies, vaikuttivat pohjoisessa samaan aikaan. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria luokittelee Rinteen syväekologisen fi losofi an edustajaksi. (Sillanpää 2010, 117) Kariniemi oli myös il-meisesti kiinnostunut Pentti Linkolan ajatuksista, vaikka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston kirjoituksessa (SKS: 28764) korostaa, ettei ole linkolalainen.

Kun Kariniemen ajattelua lähestyy ympäristöfi losofi an lähtökohdista, hänen sijoit-tamisensa mihinkään kategoriaan ei tunnu kovin helpolta. Joka tapauksessa näyt-tää siltä, että hän siirtyy elämänsä aikana selvästi ihmiskeskeisestä humanismista biosentristä ajattelua kohti. Hänen näkemyksensä lähestyvät Vilkan määrittelemää eläinkeskeisyyttä, mutta mukana kulkee myös mystisismin piirteitä, joissa luonto rin-nastetaan uskontoon. (OJ, 170.) Erityisesti eläinten oikeudet näyttäytyvät kirjailijal-le tärkeinä aikana jolloin niistä hyvin vähän puhuttiin julkisuudessa. Eläimet saavat Kariniemen kertomuksissa inhimillisiä piirteitä ja niihin kohdistuu erilaisia tunteita.

Kirjailija asettuu myös eläimen asemaan tarinoissaan vedotakseen lukijan tunteisiin.

Eräkirjallisuudessa esikuvana voi nähdä A.E. Järvisen tuotannon. Kariniemi on Iko-sen haastattelussa korostanut myös Paulaharjun, JärventaukIko-sen ja ManniIko-sen merki-tystä. Hän ihaili erityisesti Paulaharjun kieltä ja sanankäyttöä. (Ikonen 10.6.1970.) Kariniemi pyrki tietoisesti käyttämään huumoria tehokeinona ja tässä suhteessa Il-mari Kianto on luultavasti vaikuttanut. Sota-aikaa käsittelevistä teoksista voi löytää yhteyksiä Paavo Rintalan kirjoihin.

Tarinavaranto

Kodin perintönä Annikki Kariniemellä oli varsinkin isän kertomia satuja, myyttisiä tarinoita ja kertomuksia Lapista. Hän ahmi, omien sanojensa mukaan, maailmankir-jallisuutta ja kotimaisia kertojia. Lisäksi hän kuunteli erätarinoita niin Kuusamossa kuin myöhemmin Inarissa asuessaan vanhoilta kalastajilta ja metsästäjiltä. Hänen kir-jeenvaihtonsa oli laaja, joten materiaalia tarinoiksi kertyi. Ikosen haastattelussa hän

kuvailee kouluajan kirjeenvaihtokavereille tarkoitettuja kirjeitä. Kariniemen mukaan niitä oli tavattoman mukava kirjoittaa. Tosin tapahtumat, joita näissä kirjeissä kuvat-tiin, eivät läheskään kaikki olleet totta. (Ikonen 10.6.1970.) Äiti oli jossakin vaihees-sa todennut Annikista, että tuo tyttö on niin kova valehtelemaan (Rajala10.5.1977).

Mielenkiintoista on arkistoja tutkiessa ollut huomata, että hyvin monet – erityisesti naiset – tarjosivat Kariniemelle omaa elämäntarinaansa romaanin aiheeksi. Olen täs-sä tutkimuksessa jättänyt ulkopuolelle Kariniemen toiminnan opettajana. Tarinoissa on kuitenkin kertautunut se, että hän vei oppilaita luontoon ja esimerkiksi poroaidoil-le. Kariniemi solmi kaikesta päätellen helposti suhteita paikallisiin ja piti yhteyttä heihin myös siirryttyään toiselle paikkakunnalle. Tästä kertovat monet kirjeet, joissa pyydetään ”opettajaa” ostamaan kaupasta milloin mitäkin käsityötarvikkeista alkaen.

Useassa yhteydessä on myös kerrottu, että Kariniemi istui emännän lypsäessä ilta-lypsyä jakkaralla navetassa kuunnellen tarinoita tai veisaten

virsiä. (Petäjäniemi 24.8.2008)

Myyttiset piirteet

Kariniemen teoksissa myyttiset hahmot ja tapahtumat kulkevat rinnan rationaalisen tapahtuman kanssa. Etiäiset, haltijat ja enkelit elävät sulassa sovussa kirjailijan ker-tomuksissa. Ehkä hän tällä haluaa korostaa sitä, miten lähellä haltijoitten ja ennus-merkkien aika kuitenkin on ollut vielä tuon ajan Lapissa. Varsinkin kalastukseen ja metsästykseen on liittynyt runsaasti merkkejä, joita on noudatettu, vaikka niihin ei varsinaisesti ole uskottukaan. Toisaalta Kariniemi käytti myyttistä ainesta esteettise-nä tehokeinona ja mielikuvituksen välineeesteettise-nä.

Metsä

Lähdin kaiken keskellä myös etsimään Annikin suhdetta metsään. Kertomuksissa metsä on kaikkea ympäröivä turvallinen seinä, metsä on metsänväen oma asunto, jossa sille pitää antaa rauha olla tai tiheämetsäinen vuorenseinämä, joka herättää lap-sessa lähes lähtemätöntä pelkoa. Joka tapauklap-sessa metsään liittyy tunteita. Tämä nä-kyy tavassa, jolla kirjailija puolustaa metsää milloin mitäkin vastaan: avohakkuita, ojittamista tai veden alle upottamista vastaan. Lapsuuden läheinen suhde metsään näyttää säilyvän Törmäsjärven ajoille, jolloin Annikki kerää marjoja ja sieniä lähei-sistä metlähei-sistä. Metsä on ystävä ja saa sellaisena jopa inhimillisiä piirteitä. Vuonna 1970 tehdyssä haastattelussa kirjailija kuvailee metsän merkitystä taiteilijalle tämän työssä ja latautumisessa työnteon välillä (Ikonen 10.6.1970).

Muistin paikat

Lähdin etsimään Kariniemen muistin paikkoja. Näistä olen jo löytänyt polut. Ka-riniemen teoksissa polut johtavat syntymäkodin pihalle, hillasuolle, Törmäsjärven rantaan ja Sinisen pirtin portaille. Polkuja pitkin mennään kalaan, erämetsälle, joelle tai laaksoon kuuntelemaan kuhankeittäjää kuten Trollbölessä. Annikin isä kohtasi kuolemansa koulun läheisyydessä kulkevalla polulla.

Toinen muistin paikka näyttää olevan ikkuna. Kirjailija kuvailee monisanaisesti (ti-heä kuvaus) ikkunaa, jonka ääressä kirjoittaa. Ikkuna on yhteys luontoon j a samalla myös peili, josta voi katsoa omaa kuvaansa. Maailmankaikkeus katselee kirjailijaa

ikkunan kautta. Muistelmat kertovat Trollbölen suurista lasi-ikkunoista, joilla kukki-vat punaiset pelakuut. Annikin lapsuuden ikkuna on samalla näyttämö, jonka ääressä nuori runonlausuja esiintyy yleisölleen.

Kolmas muistin paikka on elävä tuli, olkoon se takassa, nuotiossa tai ulkona ”roi-totulena” (RS, 97).

Nimetyistä muistin paikoista nousevat Kariniemen teoksissa esille:

lapsuuden kotimökki, jossa hän vietti elämänsä ensimmäiset -

kymmenen vuotta

Muurolan ajan asunto, talo, jossa oli mansardikatto -

Trollbölen lasikuistinen kartano -

Juutuan kalakämppä -

Törmäsjärven sininen pirtti.

-

Kariniemelle tarjottiin Ylitorniolla viimeisiä vuosia viettäessään mahdollisuut-ta muutmahdollisuut-taa lämpimään asuntoon, mutmahdollisuut-ta hän kieltäytyi ja jäi Siniseen pirttiin. Ehkä luonnon läheisyys kuitenkin voitti tarjotut mukavuudet. (Vanhatalo: Pohjan Tornio 8.11.1990.) Mielenkiintoista on, että Kariniemen omaelämäkerroissa Villa Willamo ei esiinny ollenkaan. Halusiko kirjailija tarkoituksellisesti sivuuttaa tuon aikakauden?

Liittyikö siihen liian kipeitä muistoja vai halusiko hän jättää sen pois muista syistä?

Tämä päättely tukee ajatusta, että muutto Ylitornion Lähejängälle ja uusi aviomies merkitsivät irtiottoa entisestä, paikalleen juuttuneesta elämästä.

6.5.5 Kehitys luonnonsuojelijaksi