Varsinainen ja epävarsinainen oleminen

Omasta itsestä sellaisenaan alkava ymmärrys on Heideggerille varsinaista, epävarsinaista taas sellainen, mikä kiinnittyy johonkin itsen ulkopuoliseen. (Heidegger 1927, 188) Heideggeria on usein tulkittu äärimmäisen subjektivistisena ajattelijana, ehkä juuri hänen varsinaisen olemisen käsitteensä vuoksi. Erityisesti marxilaiset ovat suhtautuneet häneen, ymmärrettävistäkin syistä, perin vihamielisesti. Katson Heideggerin käsityksen varsinaisesta olemisesta edustavan perenniaalista filosofian päämäärää, joka on myös yksi valistuksen päämääristä. Tavoitteena on siis itsenäisesti ajatteleva ihminen, joka on lähtökohtaisen vieraantunut, mutta ei kuitenkaan vain tällaista ulkoa päin määrättyä olemista. Epävarsinainen oleminen ei ole siinä mielessä epäinhimillistä, etteikö se olisi hyvin keskeinen ihmisenä olemisen tapa, mutta se, mikä tekee ihmisestä erityisesti ihmisen, on varsinainen oleminen: mahdollisuus ylittää behavioraalisuus. Epävarsinainen oleminen voi olla myös itseen kiinnittynyttä, mutta tällöin itse on täälläololle jotain ulkoista. Heidegger nimittää tätä takertumiseksi itseen, minkä esimerkiksi julkisuus voi hyvin peittää. Tällaisena olevana itse ei ole maailmansisäinen oleva, vaan puhdasta toimeliaisuutta tai esilläoleva objekti.

Heidegger kutsuu jokapäiväisen täälläolon olemistapaa lankeamiseksi. Tämäkään ilmaus ei sisällä mitään negatiivisesti arvottavaa, vaan täälläolo on ontologisesti maailman äärellä ja sen pauloissa. ”Siksi täälläolon langenneisuutta ei pidä käsittää myöskään 'putoamiseksi' jostakin puhtaammasta ja korkeammasta 'alkutilasta'. Tästä meillä ei ole mitään ontista kokemusta eikä myöskään mitään mahdollisuuksia ja johtolankoja tulkita sitä ontologisesti.” (Heidegger 1927, 223) Niinpä on väistämättä myös niin, ettei lankeaminen voi mitenkään vähentyä inhimillisen kulttuurin edistyessä. Toisaalta Heidegger kuvailee mahdollisuutta ja tarvetta varsinaiseen olemiseen. Olisi vaikea ymmärtää miksi Heidegger itse olisi tehnyt valinnan ryhtyä poliittiseen toimintaan, jos häntä ei olisi motivoinut usko mahdollisuuteen luoda yhteiskunta, jossa varsinainen oleminen olisi enemmän saavutettavissa kuin vallitsevassa yhteiskunnassa. Usein voi kuitenkin olla vaikeaa osoittaa tämä tarve yhteiskunnalliselle muutokselle, sillä

”[k]enen tahansa itsevarmuus ja lujuus levittävät uskoa, että tarvetta varsinaiseen virittyneeseen ymmärtämiseen ei ole. Kenen tahansa luulo täysipainoisen ja aidon 'elämän'

elämisestä ja ylläpitämisestä antaa täälläololle tyydytyksen, että kaikki on 'parhain päin' ja että kaikki ovet ovat avoinna. Lankeava maailmassa-oleminen, joka houkuttaa, on samalla tyydyttävää”. (Heidegger 1927, 225)

Tämä on juuri se ongelma, minkä marxilaiset kohtasivat jo silloin, kun eurooppalaisten työläisten elintaso alkoi kohentua. Elintason parantuminen ei poistanut riistosuhdetta, ei etenkään kansainvälisesti tarkasteltuna. Koska osoitettavissa olevat rakenteelliset riistosuhteet eivät heijastuneet kokemukselliseen todellisuuteen, ei proletariaatin vallankumous voinut siten eskaloitua, ainakaan ilman tietoista luokkatietoisuuden juurruttamista. Vaikka näin huomaamme modernia ihmistä riivaavan onnettoman kohtalon, ei Heideggerin mukaan tule vaipua epätoivoon, sillä juuri lankeamisen ilmiön pohtiminen antaa vähiten periksi täälläolon teennäiselle tavalle käsittää itsensä ja näin antaa toivoa.

(Heidegger 1927, 233) Samalla, kun huomaamme kriisin, olemme jo ylittämässä sitä.

Toimelias oleminen edellyttää Heideggerin mukaan erilaisia luonneoppeja ja tyyppioppeja, jotka leviävät suunnattomasti ympäriinsä ja pelkistävät täälläoloa. ”Tämä vieraantuminen sulkee täälläololta sen varsinaisuuden ja mahdollisuuden, jos ei muuhun niin aitoon epäonnistumiseen.” (Heidegger 1927, 226) Erilaiset pelkistetyt mallit rakentavat valmiin maailman, jonka funktioita täälläolo voi hyödyntää. Tällaisessa maailmassa täälläolo voi epäonnistua esimerkiksi viljelemällä muukalaisvihaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät sopeudu tiettyyn malliin. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole epäonnistumista, vaan ainoastaan tapahtumien tavallista kulkua. Aito epäonnistuminen tapahtuu niin, että ihmiset pyrkivät kitkemään muukalaisvihaa, mutta huomaavat olevansa inhimillisesti kykenemättömiä elämään samassa yhteisössä erilaisia tapoja noudattavien ihmisten kanssa.

Koska täälläolo on eksistentiaalisesti ymmärtävä ja virittynyt maailmassa-oleva, se voi langeta, mutta myös olla varsinaisesti. Täälläolo voi uppoutua maailmaan, mutta toisaalta se voi tehdä maailman itselleen. Jos täälläolo tulkitaan subjektiksi objektiivista maailmaa vastaan, ei lankeamista voida välttää. Objektiivinen maailma on täälläololle vierasta, mutta täälläolo on maailmassa asumista. Tunnistamalla maailmassa-olemisensa, täälläolo voi ymmärtää sen, ettei maailmaa edes ole ilman täälläoloa. Varsinainen oleminen tunnistaa olemisensa jokapäiväisyydessä. Se ei ota itseään liian vakavasti, vaan huomaa aina olevansa uppoutunut johonkin naurettavan väliaikaiseen ilmiöön. Epävarsinainen oleminen on tavallista. ”Varsinainen eksistenssi ei päinvastoin ole mitään, mikä leijuu langenneen

jokapäiväisyyden yläpuolella, vaan se on eksistentiaalisesti pelkästään modifioitu ote jokapäiväisyydestä.” (Heidegger 1927, 227) Kuten Rée Heideggerin käsitteistä toteaa:

”Epävarsinaisuus on yksinomaan väärinymmärrettyä varsinaisuutta, ja varsinaisuus on epävarsinaisuuden ymmärtämistä”. (Rée 1998, 48)

Mahdollisuus varsinaiseen olemiseen syntyy ahdistuksesta (Angst), jonka ontologinen perusta on huolessa. Ahdistuksella Heidegger tarkoittaa suurin piirtein samaa, mitä Hegel tarkoittaa ihmisen ja luonnon tai yksilön ja yhteisön sovittamattomalla ristiriidalla.

Ahdistus on kodittomuutta maailmassa, maailman outoutta. Tällaisessa outoudessa täälläolon jokapäiväinen tuttuus lysähtää ja rutiininomaisesta olemisesta tulee tyhjyyttä.

Tietysti myös jokapäiväinen täälläolo voi olla ahdistunut, mutta se jättää huomiotta kodittomuuden. Sitä kuvaa paremmin sana pelko, joka kohdistuu johonkin tiettyyn kohteeseen. Ahdistus taas ei kohdistu mihinkään, vaan se on maailman kokemista merkityksettömänä. Kun täälläolo ymmärtää oman olemisensa ymmärtävänä, se voi nähdä maailman sen tyhjyydessään, mikä on yhtäältä vailla lohduttavia kiinnekohtia, mutta toisaalta tyhjyydessään täälläolon vapaasti täytettävissä. Näin ahdistus avaa täälläolon olemismahdollisuuden. ”Ahdistus tuo täälläolon sen eteen, että se on vapaana olemisensa varsinaisuuteen mahdollisuutena, jota se jo aina on. Mutta tämä oleminen on samalla se, johon täälläolo on maailmassa-olemisena jätetty.” (Heidegger 1927, 237) Näin Heidegger ilmaisee yksilön ideaalityypin, johon jo edellä viittasin. Täälläolo on jätetty yksinäisyyteen, mutta se ei missään tapauksessa tarkoita solipsista sivullisuutta, sillä täälläolo on siltikin aina maailmallinen kaikkine sen tapoineen, eritoten kanssa-olemisena. Ahdistuksen perustava huoli onkin kaksinaista. Se on ensinnä täälläolon vapautta olemiseen omimmassa mahdollisuudessaan ja toiseksi täälläoloa, joka on jätetty huolehdittuun maailmaan.

Deterministinen materialismi ymmärtää huolen vain jälkimmäisessä merkityksessään.

Huolen ontologisen perustan Heidegger selittää historiallisesti ja pyrkii näin kumoamaan sen, että huoli olisi vain hatusta vedetty satunnainen tapa ymmärtää ihmisenä olemista.⁵⁵

55 Heidegger lainaa Goethen alun perin Herderiltä omaksumaa tarinaa ihmisen luomisesta: “Kun Huoli kulki kerran yli virran, näki hän savipitoista maata: hän otti siitä mietteissään palasen ja ryhtyi muovaamaan sitä. Sillä aikaa kun hän mietiskeli mitä oli tehnyt, tuli Jupiter paikalle. Huoli pyysi, että Jupiter antaisi muovatulle savenpalaselle hengen ja Jupiter suostui siihen mielellään. Mutta kun Huoli nyt halusi antaa luomukselle oman nimensä, Jupiter kieltäytyi ja vaati, että sille täytyisi antaa hänen nimensä. Sillä aikaa kun Huoli ja Jupiter kiistelivät nimestä, myös maa (Tellus) nousi ja halusi, että luomukselle annettaisiin hänen nimensä, koska hän on sentään tarjonnut sille osan ruumiistaan.

Kiistakumppanit pyysivät Saturnusta tuomariksi. Ja Saturnus teki seuraavan oikeudenmukaiselta

Steinerin mukaan ajatus varsinaisesta olemisesta oli erityisen tärkeä Marcuselle ja toisen maailmansodan jälkeiselle eksistentialistisesti virittyneelle marxismille. Varsinainen oleminen yhteisöllisenä toimintana nähtiin vastauksena kapitalistisen tuotantotavan tuottamaan vieraantumiseen. (Steiner 1978, 123) Kuten olemme huomanneet, Heideggeria Weberiin, Lukácsiin, Marcuseen, Frankfurtin koulukuntaan ja myöhemmin koko humanistisen marxismin perinteeseen yhdistää myös huoli laskevan ajattelun (kalkyloinnin) yleistymisestä ja leviämisestä läpi lähes koko maailman. Ei voida sanoa, että laskelmoiva ajattelu olisi edellä mainittujen mielestä itsessään vahingollista, mutta päädyttyään yksinvaltaiseen asemaan se peittää kaiken muunlaisen ajattelun, kuten substantiivisen rationaalisuuden. Steiner katsookin Heideggerin olevan läheisessä resonanssissa 1920-luvun revisionistisen marxismin kanssa ja kutsuu Marcusen myöhemmin muotoilemaa ”yksiulotteisen ihmisen” käsitettä Heideggerin kenen tahansa muunnelmaksi. (Steiner 1978, 156) Myös Rée katsoo ”länsimaisen” marxismin, Lukácsin, Marcusen ja Adornon, vieneen Heideggerin kesken jäänyttä työtä eteenpäin. Hän jopa väittää 1900-luvun ajattelun olleen suurelta osin epätäydellinen alaviitesarja Heideggerin Olemiseen ja aikaan. (Rée 1998, 68) Tämä voi osittain pitää paikkansa, mutta samalla Oleminen ja aika on eräs alaviite hegeliläisen Marxin avaamalle ajattelun polulle.