Historia

Hegelin Logiikan tiede osoitti idean olemisen, joka paljastuu sekä tilassa että ajassa.

Hengen muodot tulevat ilmi ajassa ja maailmanhistoria on ajallisen hengen näyttäytymistä.

Logiikan negatiivisuus muuntuu Hegelin historianfilosofiassa ajan tuhoavaksi luonteeksi.

Ajallinen oleminen on jatkuvaa tuhoutumista ja uuden syntymistä. Aika on progressiivisen luonteensa lisäksi edellä mainittua “tässä ja nyt” olemista. Tietyt ajalliset hetket ovat kontingentteja, mutta välttämättömästi määräytyneitä siten, että ne kantavat aina mukanaan sukupolvien perintöä. Esimerkiksi tekniikan kehitys on jatkuva prosessi, joka välittyy sukupolvelta toiselle. Kunkin ajan ihmisillä on käytössään tietyn kehitysasteen työkaluja, joita voidaan käyttää luonnon muokkaamiseen. Vielä merkittävämpiä Hegelin mukaan ovat edeltäviltä sukupolvilta perityt omistus- ja perhesuhteet. Peritty historia rajaa inhimillisen toiminnan mahdollisuuksia, mutta samalla se on jatkuvaa järjen edistystä.⁹ (Plant 1983, 109)

Aika ei ole Hegelille kantilainen ymmärryksen kategoria, vaan tila ja aika ovat luonnossa ilmenevän käsitteen manifestaatiota. Heidegger kritisoikin Hegeliä siitä, että hän uusintaa

9 Järjen historiallinen edistyminen edellyttää sitä, että sukupolvilla on mahdollisuus välittää oma

kehitysasteensa tuleville sukupolville. Näin ollen muistamisen merkitys korostuu inhimillisenä kykynä, sillä muisti on kasaantuvan tiedon edellytys. Myös Marcuse on korostanut muistamisen merkitystä inhimillisen edistyksen voimana. Marcuse tosin painottaa muistia eri tavoin kuin Hegel, mutta hegeliläiset vaikutteet Marcuseen ovat ilmeisiä. Teoksessaan Eros and Civilization Marcuse kuvailee kuinka kulttuurimme korostaa velvollisuuksien, syntien ja syyllisyyden muistamista, mutta väheksyy

aristoteelisen aikakäsityksen, joka olettaa ajan luonnontieteiden tapaan jatkuvasti virtaavaksi ulkoiseksi seikaksi, eikä Hegel näe aikaa inhimillisenä kokemuksena. Tämän Hegelin näkemyksen voi katsoa osin ristiriitaiseksi hänen positiivista tiedettä kohtaan suuntaaman kritiikin kanssa. Inwoodin mukaan Hegelin aikakäsitys perustuu olioiden äärellisyyteen ja siihen, miten ne kehittyvät sekä muuntuvat uusiksi. Marx kritisoi Hegelin kontemplatiivista ja epäkäytännöllistä asennetta historiaa kohtaan, koska Hegelille historia voidaan ymmärtää vain retrospektiivisesti ja sen ulkopuolelta. (Inwood 1992, 294-295) Hegelin Minervan pöllö, joka laskeutuessaan avaa menneisyyden historian horisontin, on Marxille jatkuvasti läsnä luomassa historiaa. Hegel taas erottaa ihmiset, jotka tekevät ja ihmiset, jotka ymmärtävät historiaa. Marxille nämä ihmiset ovat samoja. István Mészáros on korostanut Hegelin ja Marxin teorioiden eroavaisuutta siinä, että Hegelin systeemistä tulee lopulta suljettu, kun taas Marx näkee inhimillisellä toiminnalla olevan suuremmat mahdollisuudet niin sanotusti historian tekemiseksi. Hegelin filosofia on lopulta ahistoriallista, sillä sen suljettu systeemi tukee olemassa olevaa järjestystä asettaessaan historian teleologian apriorisesti. Marx taas Mészárosin mukaan näkee kaiken välttämättömyyden historiallisena välttämättömyytenä. (Mészáros 1972, 117-118) Myös Kierkegaard, jota Lukács ja Marcuse lukivat, esitti, että historiaa ymmärretään taaksepäin, mutta sitä eletään eteenpäin. (Jay 1984, 64)

Historia ei ole Hegelille jonkin yksittäisen tekijän toiminnan tulos, vaan se tapahtuu suurimmaksi osaksi ihmisten tietoisesta toiminnasta riippumatta. Tähän liittyy Hegelin käsite “järjen viekkaus”. Järjen itsetietoisuuden kehittymistä ilmaiseva historia kulkee eteenpäin ikään kuin ihmisten selän takana. Jokaisen yksilön teot vaikuttavat historian kehitykseen, mutta se näkyy universaalin hengen kehityksenä. Jälleen voidaan painottaa sitä, että vaikka historia on järjen, eli hengen kehitystä, Hegel antaa luonnolle ja yhteiskunnalle hyvin merkittävän materiaalis-historiallisen roolin. Ihmiset ovat syntyneet tiettyyn paikkaan, aikaan ja kansakuntaan sekä jakavat erilaiset partikulaariset kohtalot.

(Marcuse 1941, 228) Filosofisen selittämisen tehtävänä onkin tuoda esille itsetietoisuuden kehitys vuorovaikutuksessa sen luonnollisen ja sosiaalisen ympäristönsä kanssa. Hegeliä huolestuttanut vallitseva yhteiskunnallinen fragmentoituminen oli hänen mukaan välttämätön vaihe itsetietoisuuden kehityksessä. Filosofiaa harjoittamalla ja purkamalla kaikki transsendentaaliset, kokonaista todellisuuskuvaa rikkovat ajattelumallit voitaisiin

kuitenkin rakentaa koherentti yhteisö. Moderni maailma tulisi siis ymmärtää sen totaliteetissaan. (Plant 1983, 88)

Filosofinen tutkimus itsetietoisuuden kehityksestä on Hegelin mukaan kiinnostunut historiatieteen tutkimien historiallisten (historich) tapahtumien lisäksi historiallisesti (geschichtlich) kehittyvistä merkityksistä. (Plant 1983, 128) Hegel katsoo, ettei tiettyä yhteiskunnallisen kehityksen vaihetta voida ymmärtää tiedostamatta sen kehitysprosessia.

Dialektisen kehityksen varhaisemmat vaiheet ovat aina läsnä sen uudessa muodossa, sen negaationa. (Plant 1983, 142-143) Tästä syystä historiallinen tutkimus on hyvin oleellista.

Hegel jakaa historiallisen tutkimuksen kolmeen erilaiseen sektoriin: 1) originelli historia kokoaa eräänlaisia kronikoita, johon tallennetaan ihmisten tekoja, 2) reflektiivinen historia tulkitsee menneisyyttä myöhemmän ajan horisontista käsin, 3) filosofinen historia käyttää originellin ja reflektiivisen historian tuloksia tulkitakseen historia hengen rationaalisena kehityksenä. Hegel huomauttaa, että menneisyyden ihmiset ajattelivat systemaattisesti eri tavoin kuin nykyaikaiset, mutta ajattelutavat ovat rationaalisessa suhteessa nykyisyyteen.

Siksi nykyisyyttä ja menneisyyttä ei voida yhdistää traditionaalisella logiikalla, vaan dialektisella logiikalla. Koska historia on rationaalista, voidaan myös arvioida sen intellektuaalinen ja eettinen arvo. Hegel katsoo, että “maailmanhistoria on maailman tuomitsemista”. (Inwood 1992, 119-120) Sekä hegeliläinen Marx että Hegel-vaikutteinen Heidegger pyrkivät itsetietoisuuden kehittämiseen historiallisesti peilaamalla sosiaalisen ja luonnollisen ympäristön vaikutusta itsetietoisuuteen – Marx taloudellisten prosessien ymmärtämisen ja Heidegger olemisen kysymisen kautta, molemmat kiinnittyen elämän kokonaisvaltaiseen selittämiseen. Historiallinen tutkimus on yksi oleellinen osa Marxin yhteiskuntatutkimusta. Historiallinen materialismi selittää historian logiikkaa ja Pääomassa Marx tekee historiallista tutkimusta esimerkiksi pääoman alkuperäisestä kasaantumisesta.

Yksilöiden henkilökohtaiset intressit ja tavoitteet edistävät Hegelin mukaan maailman rationaalisuutta. Esimerkiksi Marxin kuvaama kapitalistien välinen kilpailu vaatii yksittäisiltä kapitalisteilta tuotannon tehokkuuden edistämistä ja työvoiman määrän minimoimista. Näin kapitalistisen hengen rationaalisuus kehittyy yksittäisten kapitalistien tekoina. Voisikin sanoa, että Marxilla Hegelin Maailmanhengen tilalle astuu Kapitalistinen

tuotantotapa. Historian edistys, eli järjen itsetietoisuuden kehitys riippuu ihmisen kyvystä tarttua universaaleihin järjen intresseihin ja tehdä niistä todellisuutta. Vaikka yksilöt eivät varsinaisesti tee historiaa, erityislaatuiset yksilöt, joista Hegel mainitsee esimerkeiksi Caesarin, Aleksanteri Suuren ja Napoleonin, voivat nousta yksilöllisyytensä yläpuolelle, kun heidän yksityisistä intresseistään tulee yleisiä intressejä. (Marcuse 1941, 229-231) Hegelin näkemys erityislaatuisten yksilöiden historiallisesta merkittävyydestä näkyy myös marxilaisessa filosofiassa. Proletariaatti luokkana ei ole tietenkään yksilö, mutta kuitenkin partikulaari, jolle on mahdollista nousta universaalin tasolle. Myös Lukácsin leninistinen puolueorganisaatio saa eräänlaisen erityislaatuisen, jopa elitistisen yksikön aseman.

Kommunistinen puolue voi Lukácsin mukaan yhdistää oman erityisen intressinsä yleiseen etuun, sillä sen tavoitteena on sortavan ja kaikkia ihmisiä vieraannuttavan luokkayhteiskunnan purkaminen.

Hegel katsoo, ettei sosiaalinen ja poliittinen todellisuus voi ajan kuluessa tyydyttää järjen vaatimuksia, vaan ne ajautuvat väistämättä järjen kanssa ristiriitaan, sillä valtio pyrkii turvaamaan olemassa olevia intressejä, jotka eivät kulje kohti järjen korkeampaa historiallista muotoa. Valtio siis kiinnittyy aina annettuun todellisuuteen ja pyrkii Hegelin mukaan säilyttämään sen. Rationaalinen ajattelu voi kuitenkin paljastaa valtio-organisaation epätäydellisyyden. Jotta valtio voisi kehittyä korkeammalle rationaalisuuden tasolle, on sen kyettävä luopumaan olemassa olevista intresseistä. Luopuminen on siis kehittymisen ehto. (Marcuse 1941, 239) Hegel käyttää esimerkkinä Sokratesta ja hänen oikeudenkäyntiään antiikin Ateenassa. Kysymyksiä esittämällä Sokrates, jolle Hegel on tietysti paljon velkaa dialektiikastaan, pyrki kääntämään ateenalaisten ajattelun kohti subjektia. Sovinnaisia ajattelutapoja kyseenalaistaessaan Sokrates korosti ihmisten itsenäisen ajattelun tärkeyttä totuudellisuuteen pyrittäessä. Olemassaolevien ajattelun ja elämän tapojen sijaan Sokrates suuntasi katseensa kohti ideaalista, äärimmäistä hyvää, kaunista ja oikeaa. Kriittisyys, olemassaolevan kyseenalaistaminen vaatii käsitteellistä, abstraktia ajattelua, jonka avulla on mahdollista etääntyä vallitsevista standardeista. Juuri tästä syystä Hegelille kaikki filosofia on idealismia. (Marcuse 1941, 242-244)

Hegeliä on kritisoitu siitä, miten hän olettaa historian edistyvän jatkuvasti kohti täydellistymistään. Hegelin mukaan ihmiskunta täydellistyy kun se saavuttaa täyden

luonnonhallinnan, johon voidaan päästä ymmärtämällä todellisuus täysin järjellisenä.

Hegel katsoi oman filosofiansa tällaiseksi täydellistymäksi, koska se kykenee selittämään maailman perimmäisen rationaalisen luonteen. (Marcuse 1941, 167-168) Hengen tuleminen tietoiseksi itsestään, Hegelin mukaan hänen itsensä kautta, tarkoittaa historian loppua. Marxilaiset taas pitävät tätä vasta lähtökohtana historialle, sen inhimilliselle tietoiselle tekemiselle. Tätä edeltävää vaihetta esimerkiksi Lukács kuvaa esihistoriaksi.

Feenberg rinnastaa Hegelin historian lopun käsitteen Marxin käsitykseen kommunismista ja Heideggerin paljastumisen paljastamisen teemaan. (Feenberg 2005, 44)

Hegelin kuvaamaa historian loppua ei voida kuitenkaan nähdä esitykseksi, että historian kehitys todella lakkaisi. Kronologisen lopun sijaan Hegelin historian loppu on nähtävä sen loogisena tyhjiinselittämisenä. Historia päättyy Hegelin näkemyksen mukaan hengen täydelliseen itsetietoisuuteen, mutta se ei tarkoita sitä, että ajallisuus lakkaisi. (Inwood 1992, 119) Hegel on monien muiden filosofien tavoin kiinnostunut ikuisista perenniaalisista filosofisista kysymyksistä ja yhteen tällaiseen, nimittäin historian kehittymisen logiikkaan, Hegel katsoi antaneensa vastauksen. (Plant 1983, 236-239) Tällainen olettamus historian edistyksestä aina kohti täydellistymistään sotii kuitenkin Marcusen mukaan kriittistä dialektiikkaa vastaan ja katsoo läpi sormien ihmiskunnan jatkuvaa sekä uusissa muodoissa ilmenevää kärsimystä. Marx katsoo Hegelin vastaisesti, että kapitalistinen yhteiskunta on kulkemassa kohti rappiota ja ihmisten riisto vain lisääntyy kapitalistisen tuotantotavan laajetessa. Toisaalta, myös Hegel näkee historian ihmisen vieraantumisen historiana. Ihmisillä on taipumus pyrkiä aina säilyttämään olemassaolevat olosuhteet ja siten he vieraantuvat todellisista intresseistään, joiden täyttymys ei ole mahdollista yhteiskunnassa, jossa he elävät. Siten ihmiset jatkavat turhautumistaan. Järjen viekkaus kuitenkin sisältää negatiivisen elementin, joka murtaa olemassaolevan – tahtokoot yksittäiset ihmiset sitä tai ei. (Marcuse 1941, 246)