Hermeneutiikka, jonka kehittymisen keskeisin hahmo 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa oli Wilhelm Dilthey (1833-1911), vaikutti sekä Lukácsin että Marcusen, mutta ehkä ennen kaikkea Heideggerin filosofiaan. Diltheyn metodologiset pohdinnat ovat olleet avainasemassa erilaisten ihmistieteiden kehittymiselle. Pohjustan Heideggerin fenomenologian analyysia avaamalla paria keskeisintä Diltheyn hermeneutiikan käsitettä.
Nämä ovat Diltheyn jako ymmärtämiseen ja selittämiseen sekä henkitieteisiin ja luonnontieteisiin. Lisäksi Dilthey sovelsi ajattelussaan Friedrich Schleiermacherin (1768-1834) muotoilemaa hermeneuttisen kehän ajatusta, jota tarkastelemme enemmän Heideggerin yhteydessä.
Dilthey voidaan luokitella historistiseen ajatteluperinteeseen. Termiä historismi on käytetty niin positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Negatiivisessa mielessä sillä on tarkoitettu relativismia, joka tekee objektiivisen tieteenharjoittamisen mahdottomaksi. Positiivisessa mielessä sillä voidaan ymmärtää tietoisuutta historiasta ja tietoisuuden historiallisesta luonteesta. Historismilla on kaksinainen suhde valistukseen. Historismi suhtautuu kriittisesti valistusrationalismin pyrkimyksiin luoda universaaleja järjen tavoittamia totuuksia. Historistit eivät kuitenkaan katsoneet olevansa niinkään valistuksen vastustajia, vaan sen kriittisiä radikalisoijia täydentäen valituksen järjen käsitettä historiallisella ulottuvuudella siirtyen näin ahistoriallisesta universalismista historialliseen universalismin muotoon. Tällä tavalla kritiikki saavuttaa sen syvimmän merkityksen tietyn ajatteluperinteen perustalle rakentuvana uutena jalostettuna perspektiivinä.
Historismin kehitys voidaan liittää marxismin kehitykseen, sillä historian normatiivisesta luonteesta tuli yhtä aikaa tärkeä osa niin hermeneutiikkaa kuin Marxin historiallista materialismia. Kuten Marx oli leipääntynyt spekulatiivisen filosofian tarjoamiin löysiin vastauksiin, niin Dilthey alkoi etsiä vastausta relativismin ongelmiin ja kasvavaan luonnontieteellisen metodin ylivaltaan. Tuli siis muotoilla varma pohja historialliselle tiedolle. Perinteinen tietoteoria oli pysytellyt vain kognitiivisissa tietoisuuden sisällöissä ja vajonnut näin ahistorialliseen naivismiin. Dilthey painotti, ettei pelkän ajattelutoiminnan tutkiminen riittänyt, vaan tutkimuksen kohteena tuli olla ”totaliteetista lähtevä kehityshistoria”. Ilmeisenä Diltheyta ja historiallista koulukuntaa ylipäänsä Marxiin yhdistävänä seikkana oli myös se, että he lähtivät konkreettisesta historiantutkimuksesta ja pyrkivät tekemään siitä johtopäätöksiä nykyajan elämän edistämiseksi. (Kusch 1986, 46-52)
Diltheylle, Heideggerille ja koko hermeneuttiselle perinteelle tärkeän selittämisen ja ymmärtämisen välisen erottelun muotoili ensimmäistä kertaa historioitsija Johann Gustav
Droysen (1808-1884). Droysen jakoi tieteelliset menetelmät kolmeen mahdolliseen tapaan:
1) tiedostaminen filosofis-teologisena spekulaationa, 2) selittäminen matemaattis-fysikaalisena menetelmänä ja 3) ymmärtäminen historiallisena menetelmänä. Selittäminen nojaa deterministiseen maailmankuvaan, jossa muutos tapahtuu tiettyjen lainalaisuuksien vaikutuksesta. Tämä menetelmä sopii hyvin luonnontieteille, mutta ei Droysenin mukaan sovellu historiantutkimukseen, koska se on ristiriidassa inhimillisen vapauden kanssa.
Vapaiden ihmisten tekoja voidaan siis vain ymmärtää asettamalla yksilöt niiden historialliseen kokonaisuuteensa. Ymmärtäminen tapahtuu intuitiivisesti perustuen samanhenkisyyteen. Ymmärtäminen ei ole selittämisen lailla vain tieteellinen menetelmä, vaan sitä kautta ihminen on osana historian kulkua määrääviä ”siveellisiä mahteja”. (Kusch 1986, 49) Tällaisia mahteja voidaan verrata Hegelin absoluuttiseen henkeen, joka on ihmisten yksilöllisen moninaisuuden monimutkainen tuotos ja yhtä aikaa ihmisten yksilöllisyyttä tuottava historiallinen voima. Ymmärtäminen on siis sekä tieteellinen menetelmä että inhimillistä elämää ylipäänsä. Diltheyn mukaan selittäminen ja ymmärtäminen käyttävät pitkälti saman laisia formaaleja kategorioita erottamisen ja yhdistämisen loogisissa operaatioissa. Selittäminen ja ymmärtäminen kuitenkin eroavat niiden reaalisten kategorioiden osalta, joihin ne viittaavat. Selittämiselle vieraita elämän kategorioita ovat muun muassa merkitys, arvo, tarkoitus, kehitys ja ideaali, joita tutkija voi eläytyvästi ymmärtää. (Kusch 1986, 62)
Selittämisen ja ymmärtämisen välisen erottelun lisäksi toinen keskeinen Diltheyn kehittelemä erottelu muodostui luonnontieteiden ja henkitieteiden välille. Dilthey syventyi henkitieteiden ja luonnontieteiden välisen erottelun tekemiseen postuumisti julkaistussa pääteoksessaan Der Aufbau der geschichtlichen Welt in den Geisteswissenschaften (Historiallisen maailman rakentaminen henkitieteissä). Diltheyn jako kumpusi siitä, että hänen mukaan henkitieteillä on tietty itsenäinen asema. Luonnontieteet eivät voi tutkia historiallis-yhteiskunnallista todellisuutta eikä normatiivisia lauseita. Luonnontieteet tutkivat kausaaliyhteyksiä, hengentieteet taas vaikutusyhteyksiä, jotka ovat hengen objektivoitumia, arvoja ja päämääriä asettavia systeemejä, organisaatioita, aikakausia, tyylisuuntia ja sen sellaisia. Lisäksi luonnontieteissä elementtien väliset suhteet ovat hypoteettisia, abstraktisesti ulkoisesti asetettuja. Henkitieteissä ne taas ovat psyykkisessä todellisuudessa alkuperäisesti ja välittömästi koettuja. Nämä psyykkiset elementit
rakentavat henkitieteiden tutkimusmateriaalin.
Diltheyn hermeneutiikkaa on nimitetty – niin hyvässä että pahassa – psykologismiksi ja siten se eroaa huomattavasti Heideggerin fenomenologisesta hermeneutiikasta, jossa pyritään välttämään kaikkea psykologisointia ja pysyttelemään ontologian alueella. Dilthey kuitenkin edeltää vahvasti fenomenologiaa siinä mielessä, että hänen mukaan havaintoja ei voi erottaa ajattelusta ja siten psykologia – Heideggerin kohdalla erilaiset olemisen tavat – kietoutuu tietoteoriaan. Diltheyn näkemys on, että yhteisöllistä todellisuutta voidaan tutkia vain psykologian välityksellä. Historia toimii yliyksilöllisenä mahtina, mutta se toimii vain ankkuroitumalla yksilölliseen psyykeeseen. Vaikka ihmiset eivät voi välttämättä välittömästi käsittää talouden kaltaisia itsenäistyneitä ja läpinäkymättömiä yhteiskunnallisia ilmiöitä, toimivat ne yksilöiden psyyken kautta. (Kusch 1986, 53-60) Dilthey esittää, että kuten matematiikka on luonnontieteiden perusta, toimii psykologia henki- tai ihmistieteiden perustana. Empiirisen tulkitsevan psykologian kautta voimme saada tietoa tietoisuuden rakenteen tosiasioista. Tätä Diltheyn metodia voi verrata Husserlin sisäisten kokemusten fenomenologiaan. (Grondin 1991, 86)
Luonnontieteet voivat Diltheyn mukaan olla esoteerisia, mutta henkitieteiden tulee olla avoimia. Tämän ajatuksen voi ymmärtää siten, että luonnontieteet voivat olla kapean asiantuntijajoukon harjoittamaa tietyllä erikoistuneella kielellä harjoittamaa tiedettä, mutta henkitieteet ovat niin lujasti liitoksissa käytännön yhteiskunnallisen elämän valtakamppailuihin, että sen käsitteet vaativat avoimuutta. Voimme laittaa merkille Diltheyn ajattelun kehittymättömyyden verrattuna Heideggerin ja Marcusen teknologiakritiikkiin. Dilthey kuitenkin tallaa polkua fenomenologialle elämyksen käsitteellään, joka korvaa usein nykypäivänäkin paradigmaattisen tietoteorian, jossa havainto on keskiössä. Elämyksen käsitteen avulla Diltheyn onnistuu ratkaisemaan ikiaikaisen filosofisen ongelma ulkomaailman olemassaolosta. Jos ongelmaa tarkastellaan elämyksellisesti, niin se väistyy, sillä elämyksellisesti on mahdotonta kuvitella mitään muuta kuin ulkomaailman olemassaolo. Elämys on ihmisen elämän konkreettista ajanvirtaa, joka poikkeaa luonnontieteellisestä ajasta. Elämän merkitykset ovat aina suhteessa merkityksellisyyden kokonaisuuteen, mutta tähän kokonaisuuteen ihmisellä ei Diltheyn mukaan ole pääsyä. Merkityksille voidaan antaa paikka vasta jälkeen päin ja siksi
merkityksissä on aina jotain enemmän kuin mistä ihminen on tietoinen. Elämykset tulevat ymmärretyiksi vasta niiden ilmaisuissa, myös itsen ymmärrys. Ilmaisujen takana olevasta sisäisestä maailmasta tulee Diltheylle sekä hermeneutiikan että yleisesti ihmisiä koskevien tieteiden tutkimuskohde. Vasta ymmärtämällä toisten ilmaisuja ihminen voi ymmärtää itseään sosiaalisesti tahtovana olentona. Tällainen itsen ymmärtäminen osana inhimillistä sosiaalisuutta tulee jo hyvin lähelle Heideggerin filosofiaa. (Kusch 1986, 62-63)
Diltheyn merkittävä ero Heideggeriin, joka jatkoi hänen hermeneuttista projektiaan, on siinä, että Dilthey vielä etsi ihmisiä käsitteleville tieteille Arkhimedeen pistettä, josta käsin tiedettä voitaisiin arvioida. Dilthey pyrki luomaan sellaisen hermeneuttisen metodologian, joka mahdollistaisi tieteellisen tiedon. Hän etsi ikuisia universaaleja sääntöjä, jotka voisivat taata tieteen objektiivisuuden ja estää subjektiivisen mielivaltaisuuden. Jean Grondinin mukaan Dilthey ei kuitenkaan koskaan esittänyt, millaisia nämä säännöt todellisuudessa olisivat. Heidegger taas lakkasi tavoittelemasta Arkhimedeen pistettä – tai kantilaista transsendentaalia subjektia – ja ymmärsi hermeneutiikan uudella tavalla filosofian universaalina perustana. (Grondin 1991, 89-90)