Tavaran fenomenologiaa

”Juoksevassa tilassa oleva ihmisen työvoima eli ihmistyö synnyttää arvoa, mutta ei ole arvoa.

Se tulee arvoksi jähmettyneessä tilassa, esinemuodossa. Että liinakankaan arvo voitaisiin esittää ihmistyön hyytymässä, se täytyy ilmaista ”esineellisyytenä”, joka oliona on erilainen kuin liinakangas itse ja samalla sille ja jollekin muulle tavaralle yhteinen. Tehtävä on jo ratkaistu.” (Marx 1867, 59)

Tehtävä, jonka Marx asetti Pääomassa, on tavaran salaisuuden selvittäminen.

Fenomenologisesti tässä on kiinnostavaa tuotantosuhteiden ja maailmassa olemisen tapojen yhteys: millainen vaikutus tuotantotavalla on heideggerilaisesti sanottuna täälläolon olemisen tapojen ehtoihin? Fenomenologisen marxismin edellytyksenä voi katsoa olevan nuoren filosofisen Marxin ja kypsän taloustieteellisen Marxin yhteen valaminen. Nuoren Marxin hahmottelema tavaramuodon problematiikka saa uuden muotoilun Pääomassa.

Tarkastelemme nyt lyhyesti Marxin tavara-käsitettä Pääomassa ja sen mahdollista fenomenologista tulkintaa. Kokonaisuutena tavaramuodon analyysia voi pitää yhteiskunnallisen ihmisen tietoisuusmuotojen analyysina kapitalistisen tuotantotavan puitteissa. Tavaramuoto kuvaa erästä vieraantumisen prosessia, jolla on omanlaisensa seurauksen inhimilliselle elämänkokemukselle tai täälläololle.

Marxin Pääomassa muotoilema perusjako arvon kaksinaiseen luonteeseen jakaa sen käyttöarvoiksi ja vaihtoarvoiksi, joita yhdessä voidaan nimittää yksinkertaisesti arvomuodoksi. Arvo syntyy kun jollakin konkreettisella hyödykkeellä todetaan olevan jotakin käyttöarvoa. Käyttöarvo riippuu täysin kunkin yksittäisen ihmisen tarpeista, siitä mitä kukin sattuu pitämään itselleen tarpeellisena hyödykkeenä. Kuten yllä totesin, erilaiset tarpeet riippuvat historiallisesta ajasta ja yhteiskunnan kehitysasteesta. Käyttöarvot eivät

kuitenkaan vielä ole tavaroita, vaan esineet saavat tavaramuodon vasta kun ne saavat käyttöarvon lisäksi vaihtoarvon. Jotta jollakin esineellä voi olla vaihtoarvo, on sillä oltava jotakin käyttöarvoa jollekin. Käyttöarvo on tiukasti sidoksissa esineen luonnollisiin, fyysisiin ominaisuuksiin. Esineen käyttöarvoa voidaan arvioida esimerkiksi pukemalla villapaita päälle ja tunnustelemalla kuinka lämmittävä se on. Vaikka itse tavaran hyödyllisyys ilmenee sen aineellisessa olemuksessa, inhimilliset tarpeet voivat olla lähtökohdiltaan monituisia. ”Asiaan ei vaikuta näiden tarpeiden luonne, esim. se, aiheuttaako ne vatsa vai mielikuvitus”. (Marx 1867, 45)

Käyttöarvo on siis subjektiivista arvonantoa. Vaihtoarvo syntyy vasta sitten kun esine asetetaan suhteeseen toisen esineen kanssa. Vaihtosuhteessa ihmiset arvioivat esineiden arvoja suhteessa toisiinsa. Työarvoteorian mukaisesti vaihtoarvot muodostuvat tuotantoprosessiin käytetystä ihmistyöstä – ei tietystä laadullisesti määrätystä työstä, vaan abstraktista työajasta – joten mitä enemmän tietyn tavaran tuottamiseen on käytetty työtä, sitä arvokkaampi se on. Vaihtoarvo kuitenkin syntyy vain suhteessa markkinoiden kokonaisuuteen. Marx puhuu yhteiskunnallisesti välttämättömästä työajasta, eli siitä työajasta, mikä keskimäärin kuluu tietyn esineen valmistamiseen. Markkinoilla on useita tuottajia, joiden tuottavuusaste vaihtelee. Toinen tuottaa nuppineulan puolessa siitä ajasta kuin toinen tuottaja, sillä ensimmäisellä voi olla käytössää tehokkaammat koneet.

Nuppineulan arvo on näin se keskimääräinen työaika, joka kaikilta tuottajilta keskimäärin kuluu nuppineulan tuottamiseen. Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika on esineen todellinen arvo, mutta vaihtosuhteessa esineet voivat saada korkeamman arvon. Tästä syntyy kaupankäynnin voitto. Lisäarvo taas on kapitalistin riiston väline. Työvoimalla, raaka-aineilla ja koneilla, eli sijoitetulla pääomalla on tietty arvo, joka kumpuaa sen uusintamiskustannuksista. Työvoimalla on mahdollisuus tuottaa suurempaa arvoa, kuin on sen uusintamiskustannukset. Näin lisäarvo syntyy. Se on riistoa, koska pääoman omistaja anastaa haltuunsa lisäarvon, työläisten luovan työn tulokset. Lisäarvon syntyminen johtaa pääomien kasaantumiseen. Yhteiskunnallisesti välttämätön työaika on puhdas abstraktio, jonka olemassa oloa ja tasoa on vaikea osoittaa empiirisesti.

Vaihtosuhteessa on ensin olemassa kahden esineen välinen suhde, joka laajenee suureksi vaihtosuhteiden verkostoksi, jossa esineet saavat vaihtoarvon monimutkaisessa suhteessa

kaikkiin muihin esineisiin. Tällöin laadullisesti erilaiset esineet muuttuvat vaihtoarvon myötä yhteismitallisiksi. Vaihtosuhteiden sujuvuuden vuoksi tietty esine on saanut yleisen vastikkeen, eli rahan aseman. Marxin aikana jalometallit olivat tällaisia yleisiä vastikkeita.

Nykyään yleisenä vastikkeena toimii abstrakti rahaolio, jonka olemusta ja käyttöä voidaan tutkia erityisen hermeneutiikan avulla. Koska vaihtosuhde syntyy ihmisten välittämistä esineiden välisistä suhteista, on se laadultaan yhteiskunnallinen suhde.

”Ollen suoranaisena vastakohtana tavaraolioiden aistillisen karkealle esineellisyydelle, niiden arvoesineellisyyteen ei sisälly atomiakaan luonnonainetta. Kierreltäköön ja käänneltäköön yksityistä tavaraa kuinka tahansa, arvo-oliona se jää tavoittamattomaksi. Jos kuitenkin muistamme, että tavaroissa on arvoesineellisyyttä ainoastaan mikäli ne ovat saman yhteiskunnallisen tekijän, ihmistyön ilmaisuja, että niiden arvoesineellisyys on siis puhtaasti yhteiskunnallinen, niin on itsestään selvää, että se voi ilmetä vain tavaran yhteiskunnallisessa suhteessa toiseen tavaraan.” (Marx 1867, 56)

Tavara, eli vaihtoarvon saanut esine, on siis puhtaasti yhteiskunnallinen suhde. Se on sosiaalisesti synnytetty suhde ihmisten välillä. Tavaramuoto on puhtaan henkistä, se on sosiaalisen olemisen tapa jäsentää inhimillistä kokemusta ja maailmaa erilaisina vaihtosuhteina. ”Käyttöarvoina tavarat ovat ennen kaikkea laadultaan erilaisia, vaihtoarvoina ne voivat olla vain suuruudeltaan erilaisia, eikä niissä ole atomiakaan käyttöarvoa.” (Marx 1867, 47) Arvona tavara onkin ihmisten suhteista syntyvä merkki, joka peittää sen taustalla olevan aineellisen tuotannon. (Marx 1867, 94-95)

Erilaiset esineet alkavat elää tavaroina kun ihminen asettuu kuluttaja-kauppiassuhteeseen ympäristönsä kanssa. Tällä tavalla Marx kuvaa tavaraa eräänä olemisen tapana.

Tavaramuotoa voidaan kuvailla erääksi kanssaolemisen tavaksi yhteiskunnassa, jossa vallitsee kapitalistinen tuotantotapa. Ihmiset pitävät jokapäiväisessä elämässä vaihtoarvoja käsilläolevina, käytännön toiminnan välineinä. Koska Marxin mukaan vaihtoarvo on objektiivinen yhteiskunnallinen suhde, voidaan sitä kuvata myös esilläolevaksi. Vaihtoarvot määrittyvät yksittäisen ihmisen ulkopuolelta käsin, ovat olemassa valmiina abstraktisina yksilöiden välisinä suhteina, joita voidaan mitata. Käyttöarvon taas voi nähdä ensisijaisesti käsilläolevaksi, koska sillä on merkitystä ihmiselle ennen kaikkea siten, miten ihminen voi käyttää jotain esinettä hyödykseen – käyttöarvo on toiminnan kohde. Taloustiede tutkii vaihtoarvojen lakeja, joten se liikkuu aina esilläolevan tasolla. ”Yhteiskunnallinen kehityskulku määrää tuottajien selän takana ne suhteet, joissa eri työlajit pelkistetään

niiden mittayksikkönä olevaksi yksinkertaiseksi työksi, ja sen tähden ne näyttävät tuottajista alunpitäen määrätyiltä.” (Marx 1867, 53) Taloustiede ottaa tavaran annettuna, eikä tutki sen tai yleisen vastikemuodon, eli rahan alkuperää – ei siis kysy tavaran olemista. Näin ollen tavara ymmärretään taloustieteessä vain sen jokapäiväisyydessään.

Heideggerin mukaan ihmisen ensisijainen suhde maailmaan on käsilläoleva, joten taloustieteen selitysvoima ja näkökulman riittävyys joutuvat kyseenalaiseen valoon.

Jättäytymällä tarkoituksenmukaisesti vaihtosuhteiden tasolle taloustiede rajaa tutkimusalueensa ulkopuolelle sen, mikä on ihmiselle merkityksellistä. Taloustiede kuvaa ihmisten välisiä suhteita vaihtosuhteena, mutta esimerkiksi kulttuurinen merkitysten muodostuminen supistetaan yksilöiden valinnoiksi. Moderni valtavirran taloustiede lähtee liikkeelle yksilöllisistä preferensseistä ja rajahyödystä, mutta niillä ei ole mitään laadullista, materiaalista sisältöä.