Marcuse aloittaa ensimmäisen julkaistun esseensä jykevästi julistamalla, että marxismi on proletaarisen vallankumouksen ja porvarillisen yhteiskunnan kritiikin teoriaa. Näin Marcuse vetää lukijansa välittömästi kiinni konkreettiseen filosofian tekemisen historialliseen todellisuuteen. Filosofiaa ei ole irrallaan sitä ympäröivästä yhteiskunnasta, vaan filosofia on perustavasti kiinni yhteiskunnallisissa suhteissa. Tällainen filosofian tekemisen perusvire on tullut tutuksi jo Marxia käsitellessämme. Samainen filosofian käytännöllisyyden ajatus innosti väliaikaisesti Berliinissä kirjakauppiaana työskennellyttä Marcusea palaamaan yliopistomaailmaan ja nimenomaan Freiburgiin Heideggerin oppiin.
Vuonna 1929 julkaistussa esseessä ”On Concrete Philosophy” (Über konkrete Philosophie) Marcuse perustelee, miksi filosofilla on jopa velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. (Marcuse 1929, 51)
”Beiträge”-esseessään Marcuse peilaa jatkuvasti toisiinsa fenomenologian ja marxismin käsityksiä historiallisuudesta. Filosofian käytännöllinen luonne on hyvin oleellinen tapa kuvata marxilaisen filosofian suhdetta historiallisuuteen. Käytännöllinen toiminta tapahtuu aina jossain historiallisessa tilanteessa, eikä tätä käytäntöä ja sen historiaa voida erottaa
teoriasta. Tästä syystä marxismin totuuksina ei Marcusen mukaan voida pitää tietämisen, vaan tapahtumisen totuuksia. Marxismi voi osoittaa totuutensa vain käytännössä. (Marcuse 1928, 1) Pippinin mukaan Marcuse tekee habilitaatiotyössään selkeimmän heideggerilaisen erottelun eksistentiaaliseen analytiikkaan ja kysymyksiin ”mitä tuolla on?”. Näin Marcuse hyödyntää Heideggerin jakoa ontiseen ja ontologiseen. (Pippin 1988, 71) Marcuse lähtee pohtimaan, miten marxismin teoreettiset käsitteet nousevat historiallisten ilmiöiden kokonaisuudesta ja lisäksi sitä, miten historiallinen materialismi sopii Heideggerin ontologiseen aikakäsitykseen. Historiallisessa materialismissa tieto on aina historiallista, se viittaa olemisen, rakentumiseen ja tapahtumisen virtaan. Tätä käsitystä on mahdollista verrata Heideggerin tapaan nähdä varsinainen oleminen olemisena ajassa. Historiallisuus täälläolon fundamentaalisena olemisen tapana avaa uuden mahdollisuuden radikaalille toiminnalle. Voidaan sanoa, että historiatietoisuus purkaa esineistyneen tietoisuuden. Jay nimittää tätä Marcusen aikatietoisuutta muistamiseksi, jossa esimerkiksi tiettyjen omistussuhteiden alkuperän muistaminen muuttaa oleellisesti tavan, jolla omistusoikeus voidaan ymmärtää. (Jay 1984, 229) Jos alkuperää ei paljasteta, niin unohdetaan asettaa kysymys yksityisomistuksen olemisesta.
Keskeiseksi tutkimuskysymykseksi Marcuse asettaa sen, kuinka hyvin historiallinen materialismi ja fenomenologia kykenevät paljastamaan historiallisuuden. Marcuse syventyy marxismin teoreettisiin käsitteisiin ja kysyy, ovatko ne riittäviä tarttuaksemme historiallisuuden ilmiön, eli historisiteetin kokonaisuuteen? Marcuse vaatii, että fenomenologia tekee käännöksen historian dialektiseen tarkasteluun ja toisaalta marxilaisen teorian tulkitsemista heideggerilaisen historisiteetin valossa. Marcuse huomauttaa, että Marxin menetelmä vasta julkaistussa Saksalaisessa ideologiassa on puhtaan fenomenologinen. Marx tutkii historiallisen ihmisen ilmenemistä niin, ettei se sisällä mitään historiallis-inhimillisen situaation ulkopuolista. (Marcuse 1928, 6) Vaikka Marcuse katsoikin Heideggerin olevan epädialektinen ajattelija, sijoitti hän kuitenkin Wolinin mukaan Heideggerin niin sanotusti dialektiikan aktiiviselle, eli esineistynyttä tietoisuutta purkavalle puolelle. (Wolin 2001, 146)
Marx viittaa usein ihmiseen yhtäältä historian subjektina ja toisaalta objektina. Tämän Marcuse katsoo marxismin fundamentaaliseksi situaatioksi. Fundamentaalisessa
situaatiossa ihmisellä on muihin eläimiin nähden ainutlaatuinen suhde ympäristöönsä.
Tämä situaatio voidaan Marcusen mukaan tulkita oikein silloin, kun ihmisen historiallinen positio ja sen merkitys on kyetty riittävällä tavalla osoittamaan. Marcuse katsoo, että tietämisen objekti ei ole täälläolon ulkoisessa vieraassa maailmassa, vaan se ”asuu hänen sisällään”. Siten marxismin fundamentaalisen situaation määritteleminen vaatii fenomenologista tarkastelua. Historiallisuus ei koostu kronologisista fragmenteista, vaan se on inhimillisten päämäärien ja merkitysten tutkimista. (Marcuse 1928, 3) Keskittyminen merkitysten rakentumiseen on erityisen heideggerilainen lisä marxilaiseen historianfilosofiaan, jossa yhteiskunnalliset suhteet sinänsä on perinteisesti nähty keskeisimpänä tutkimuskohteena.
Marcuse tukeutuu Heideggerin täälläolon käsitteeseen, jonka hän määrittelee praktiseksi ja historialliseksi olemiseksi. (Marcuse 1928, 4) Kun Marcuse yhdistää täälläolon radikaaliin toimintaan, värittyy tämä käsite marxilaisella vallankumousteorialla. Täälläolo on eksistentiaalista, ihminen toteuttaa itsensä täälläolona. Täälläolo on lähtökohta inhimilliselle elämälle, se on ihmisen historiallista toimintaa. Konkreettinen historiallinen situaatio voi muodostua kuitenkin inhimilliselle täälläololle vieraaksi, ulkoiseksi voimaksi, huolimatta siitä, että ihmisen oma täälläolossa tapahtuva toiminta on tämän historiallisen situaation tuottanut. Näin ihmisestä voi tulla historian objekti. Ihminen historian objektina tarkoittaa ihmisen vieraantumista itsestään ja mahdollisuuksistaan. Vieraantumisesta tuleekin Marcusen ajattelun perusmotivaatio ja normatiiviseksi päämääräksi vieraantuneen olemisen ylittäminen. On muistettava, että Marxin Taloudellis-filosofisia käsikirjoitukset julkaistiin vasta muutama vuosi ”Beiträge”-esseen kirjoittamisen jälkeen. Marcuse hyödyntääkin Heideggerin käsitystä vieraantumisesta, mutta ennen kaikkea yhteydet Lukácsin ajatteluun ovat vahvoja. Vaikuttaa siltä, että Marcuse kirjoittaa leimallisen heideggerilaisesti, mutta teemoiltaan enemmän lukácslaisesti.
Täälläolon olemisessa Marcusen kontekstissa voi keskeiseksi katsoa sen eksistentiaalisen mahdollisuuden toimia aktiivisena ja vapaana historiallisessa situaatiossa. Juuri tämä lupaus innosti Marcusea Heideggerin fenomenologiassa. Täälläolo on tässä mielessä Marxin mainitsema historian subjekti. Se on oman eksistentiaalisen konkretiansa kautta suoraan suhteessa historiaan. Tai pikemmin se on historiaa sellaisena kuin voimme sen
ymmärtää. Täälläolo ei ole jäännöksettömästi kahlittuna historialliseen determinismiin, eikä sitä voi palauttaa sille ulkoapäin tai ennalta annettuihin päämääriin, vaan se on tapahtumista. ”Maailma ei vaikuta täälläoloon samalla tavoin kuin painovoima vaikuttaa kehoihimme.” (Marcuse 1928, 31) Täälläolo on aina suuntautunut johonkin, kulkemassa jonnekin suuntaan, eli intentionaalinen, mutta ei tiukassa mielessä deterministisesti.
(Marcuse 1928, 7) Näin kuvailtu täälläolo on merkittävä osa marxismin fundamentaalista situaatiota, eli sitä, miten historia voi tapahtua. Täälläolo sisältää radikaalin toiminnan idun, joka voi johtaa ihmisen tulemiseksi itsekseen, eli vapautua objektin asemasta, jota kapitalistinen tuotantotapa vahvistaa. Toisaalta, toteuttaakseen mahdollisuuksiaan, täälläolon on selvitettävä millaisessa historiallisessa situaatiossa se voi jonnekin suuntautua. Tämä on tieteellisen tutkimuksen tehtävä. Marcuse viittaa selkeästi siihen, mistä Lukács puhuu objektiivisena mahdollisuutena. Koska täälläolo on historiallista, on se myös yliyksilöllistä. Marcuse ottaakin suoraan Lukácsilta ajatuksen itsensä luokkana tiedostavista joukoista vallankumouksellisten tekojen kantajana. (Marcuse 1928, 9) Abromeit katsoo, että Marcuse olisi suhtautunut kriittisesti Lukácsin käsitykseen luokasta historian identtisenä subjekti-objektina, mutta tämä ei selkeästi ole Marcusen näkemys.
(Abromeit 2004, 132) On totta, että Marcuse vastustaa yksilön palauttamista luokkasuhteisiin, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö yksilöllinen ihminen olisi osa luokkaa ja etteikö tämä asiaintila tulisi – vallankumouksellisista syistä – tulla entistä enemmän tiedostetuksi. Myös Kellner on todennut että marxilainen luokkateoria oli tärkeä nuorelle Marcuselle. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajattelussa luokkateorian kritiikki taas saa keskeisen roolin Marcusella. (Kellner 1984, 42-43)
Vaikka täälläoloa ei voi palauttaa historian lainalaisuuksiin, rakentuu se aina sukupolvien perinnölle. Historia on siinä mielessä annettua, että täälläolo ei voi tapahtua missään muualla kuin edellisten sukupolvien määrittämässä ainutkertaisessa historiallisessa situaatiossa. Historia ei kuitenkaan ole millään tavalla kivettynyttä, vaikka edellisten sukupolvien eletty historiallinen situaatio on annettu nykyisyyden täälläololle. Sellaisenaan tämä situaatio ei voi säilyä, mutta Marcuse alleviivaa sitä, että koskaan ei ole määrätty, millaisen muodon historiallinen täälläolo ottaa. Historiallisen situaation annettuus on jälleen yksi tapa kuvailla täälläolo historian objektiksi. Uuden, nykyisen sukupolven täälläolosta voi tulla historian subjekti, jos se tunnistaa itsensä historian objektina ja toimii
tietoisena historiallisesta situaatiosta. (Marcuse 1928, 8) Näin Marcuse muotoilee eräänlaisen siirtymän välttämättömyyden maailmasta vapauden maailmaan historia- ja luokkatietoisuuden kautta. Tämä Lukácsin luokkatietoisuuden teoria heideggerilaisella täälläolon analytiikalla vahvistettuna on ”Beiträge”-esseen ydinsisältöä.
Marcuse pitää tieteellisten teorioiden tehtävänä luoda tiedostamisen mahdollisuuksia.
Tähän liittyy myös se, että tieteiden on tiedostettava oma historiallisuutensa. Teorian tehtävä on vapauttaa toiminta tiedostamalla välttämättömyyksiä. Historiallisuuden ja välttämättömyyksien tiedostamisen kautta tieteestä tulee todellisuutta ja toimintaa.
(Marcuse 1928, 9) Kellner huomauttaa, ettei Marcuse viittaa välttämättömyyden käsitteellään mihinkään kausaaliseen suhteeseen, vaan se tarkoittaa ennen kaikkea tietoisuutta jostakin kestämättömästä tilanteesta, jonka korjaamiseksi on välttämättömästi toimittava jollakin tapaa. (Kellner 1984, 42) Marcuse katsoo, että Oleminen ja aika avaa porvarilliselle filosofialle uuden polun, jolla uudenlainen konkreettinen tiede tulee mahdolliseksi. Marcuse seuraa Heideggeria ja Lukácsia subjekti-objekti dikotomian purkamisprojektissa. Konkreettisen, välttämättömyydet vapauksiin sovittava tieteen toteutumisen esteenä on Macusen mukaan ollut filosofinen perusolettamus subjektiivisen ja objektiivisen maailman erottelusta sekä vastakkainasettelusta. Tämän olettamuksen ongelmana on kyvyttömyys selittää, kuinka tietäminen voi toimia siltana subjektiivisen ja objektiivisen maailman välillä. Marcuse katsoo, että Heideggerin fenomenologiassa tämä ongelma on ratkaistu. Heidegger häivyttää subjektiivisen ja objektiivisen maailman dualismin ja esittää, että tietäminen (Erkenntnis) on itsessään olemisen tapa, joka kuuluu alkuperäisesti maailmalliseen täälläoloon. Näin päästään eroon transsendentin ja todellisuuden keinotekoisesta vastakkaisuudesta. Kartesiolaisittain ilmaistuna cogitoa ja egoa ei enää nähdä toisistaan erillisinä. Sen sijaan Marcuse painottaa Descartesin argumentin jälkimmäistä osaa sum, eli maailmassa-olemista, täälläolemista, Da-Sein.
Täälläolo ja maailma näyttäytyvät heideggerilaiselle Marcuselle erottamattomana totaliteettina. (Marcuse 1928, 11)
Marcuse kuvailee ”Beiträge-”esseessään Heideggerin käsitystä varsinaisesta olemisesta.
Täälläolo on Heideggerille maailmaan heitettynä olemista. Maailmaan heitetty täälläolo suuntautuu jatkuvasti kohti epävarsinaista olemista. Epävarsinainen oleminen on eräs
täälläolon oleellisin olemisen tapa, joka tarkoittaa taantumista jokapäiväisyyteen. Marcuse ei ota kantaa siihen, millä tavalla epävarsinainen oleminen on oleellista, mutta toteaa, että kaikki täälläolo sisältää vähintään piilossa olevassa muodossa ymmärryksen varsinaisesta olemisesta. (Marcuse 1928, 12) Marcuse kuvailee tuttuun tapaan Heideggerin käsitystä kenen tahansa olemisesta ja ajallisuudesta sen ylittävän varsinaisen olemisen keskeisenä rakenneosana. Marcuse ei kuitenkaan Wolinin mukaan täysin hyväksy Heideggerin käsitystä varsinaisesta olemisesta, sillä Heideggerin ”aristokraattisessa radikalismissa” se on mahdollista vain pienelle jokapäiväisyydestä irtaantuneelle joukolle. (Wolin 2001, 148)