Formaali ja substantiivinen rationaalisuus

Lukácsin läheinen suhde Weberiin näkyy siinä, miten hän käyttää Weberin formaalin rationaalisuuden käsitettä aivan keskeisenä osana teostaan Historia ja luokkatietoisuus.

Vaikka Weber kehittelee formaalin rationaalisuuden käsitettä varsinaisesti vasta postuumisti vuonna 1925 julkaistussa tekstikokoelmassa Ecnonomy and Society (Wirtschaft und Gesellschaft), Lukácsille tämä weberiläinen teema oli varsin hyvin hallussa jo vuonna 1923. Weber jakaa taloudellisen toiminnan rationaalisuuden kahteen erilaiseen tyyppiin: formaaliin ja substantiiviseen rationaalisuuteen. Formaalilla rationaalisuudella Weber kuvaa kvantitatiiviseen kalkylaatioon perustuvaa teknistä

menetelmää. Substantiivinen rationaalisuus taas suuntautuu kohti joitakin äärimmäisiä päämääriä. Formaalia rationaalisuutta voidaan nähdäkseni luonnehtia välineelliseksi rationaalisuudeksi ja substantiivista rationaalisuutta päämäärätietoiseksi rationaalisuudeksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei formaalille kalkylaatiolle voitaisi asettaa joitakin päämääriä – tilinpäätöksen päämääränä on osoittaa taloudellisen yksikön tulos ja varallisuus – mutta ne eivät ole äärimmäisiä päämääriä, vaan tavallaan askeleita johonkin tarkemmin määrittelemättömään suuntaan. Weber katsoi formaalin ja substantiivisen rationaalisuuden olevan toisensa pois sulkevia. Mikään toiminta ei voi olla yhtä aikaa molemmin tavoin rationaalista ja tässä piileekin yksi modernin yhteiskunnan haastavimmista ongelmista. Uuskantilaisilta vaikutteita saaneen Weberin rationaalisuuskäsitystä voisikin Gronowin mukaan sanoa formaalin ja substantiivisen rationaalisuuden antinomiaksi. (Gronow 1987, 22)

”Taloudellisen toiminnan järjestelmää kutsutaan ”formaalisti” rationaaliseksi sen mukaan, missä määrin tarpeisiin vastaaminen, joka on olennaista jokaiselle rationaaliselle taloudelle, voidaan ilmaista numeerisessa, kalkyloitavassa muodossa, ja on sitä ilmaistu.”²² (Weber 1925, 85)

Weberin mukaan rahamuoto on formaalin kalkylaation korkein aste. Formaali rationaalisuus on korostetusti yksiselitteistä, kun taas substantiivinen rationaalisuus voi saada useita erilaisia toiminnan sisältöjä. Ainoa kaikkea substantiivista rationaalisuutta yhdistävä tekijä on Weberin mukaan se, ettei toiminta pohjaudu rationaalisen kalkylaation menetelmälle, vaan tavoittelee joitakin äärimmäisiä (eettisiä, poliittisia, utilitaarisia, hedonistisia, egalitaarisia tms.) päämääriä ja kiinnittää huomionsa esimerkiksi taloudellisen toiminnan tuloksiin. Substantiivisen rationaalisuuden päämäärät voivat syntyä loputtomasta määrästä erilaisia arvoja. Weber käyttää substantiivisen rationaalisuuden esimerkkeinä sosialistien päämääriä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, erilaisia statuspyrkimyksiä ja poliittisten toimijoiden valtapyrkimyksiä. Tällaisten arvojen tai päämäärien näkökulmasta voidaan arvioida, miten taloudellinen toiminta palvelee välineenä kohti joitakin äärimmäisiä päämääriä. Puhtaasti formaali rationaalinen kalkylaatio voidaan nähdä substantiivisen rationaalisuuden näkökulmasta toissijaisena tai joskus jopa vahingollisena toimintatapana. Substantiivista rationaalisuutta voidaan kutsua myös arvorationaalisuudeksi. (Weber 1925, 86) Gronow taas on nimittänyt tätä Weberin

22 Käännös M.N.

rationaalisuuden lajia materiaaliseksi rationaalisuudeksi (Gronow 1987).

Formaali rationaalisuus taloudellisena toimintana voidaan Weberin mukaan maksimoida seuraavin keinoin. Näitä keinoja voidaan nimittää formaalin rationaalisuuden tehokkuusehdoiksi. Formaali rationaalisuus vaatii toimiakseen: 1) vapaita markkinoita, joilla voitontavoittelua ei ole mitenkään säädelty ja tuotannon materiaaliset ehdot ovat estotta omistajien käytettävissä, 2) manageriaalisten toimintojen täydellistä vapautta, 3) työn vapautta, vapaita työmarkkinoita ja rajoittamattomia työläisten ansaintamahdollisuuksia, 4) sopimuksenvapautta, joka edellyttää säätelemätöntä kulutusta, tuotantoa ja hintoja, 5) rationaaliseen kalkylaatioon soveltuvaa mekaanista teknologiaa, 6) julkisen hallinnon toimintojen ja laillisuuden täydellistä laskettavuutta sekä kaikkien sopimusten muodollista poliittista taetta, 7) yritysten varallisuuden erottamista yksityishenkilöiden varallisuudesta, 8) mahdollisimman puhdasta, formaalin rationaalisuuden periaatteen mukaisesti toimivaa rahajärjestelmää. (Weber 1925, 161-162)

Modernin kapitalismin aikakaudelle on Weberin mukaan leimaavaa erityisesti neljällä yhteiskunnan alueella tapahtuva rationalisaatio, joista kukin kehittyy omaan suuntaansa.

Nämä neljä aluetta ovat 1) markkinat, 2) oikeus, 3) hallinto ja 4) ammattietiikka.

(Hietaniemi 1987, 42-43) Formaalin rationaalisuuden syntyyn on kuitenkin vaikuttanut ennen kaikkea taloudellinen kehitys – kapitalistisen talouden syntyminen ja pääomalaskennan vahvistuminen – vaikka formaali rationaalisuus syntyy kaikkien edellä mainittujen sektoreiden yhteistoiminnassa. Tehokas talous edellyttää tietynlaisia ennustettavia ja laskettavia organisaatiomuotoja ympärilleen. Formaalilla rationaalisuudella Weber viittaa erityisesti länsimaissa esiintyvään toimintaperiaatteeseen, jossa lähtökohtana ovat yleiset, abstraktit ja persoonattomat säännöt. Tätä voidaan nimittää myös asiallisuudeksi (Sachlickeit) ja toisaalta standardisoitumiseksi, joka lopulta paradoksaalisesti johtaa yhteiskunnan fragmentoitumiseen.

Valistuksen jälkeistä länsimaista kulttuuria leimaa Weberin mukaan formaalin rationaalisuuden esiinnousu ja lopulta sen saavuttama ylivaltainen asema. Tätä ei kuitenkaan voida kuvata yleiseksi rationalisoitumisprosessiksi, vaan erilaisten rationaalisuuksien väliseksi kilpailuksi, josta siis voittajaksi on selviytynyt formaali

rationaalisuus sen eri ilmenemismuodoissaan. (Gronow 1987, 12-21) Yhteistä kaikelle formaalille rationaalisuudelle on suhtautuminen arvorationaalisuuteen irrationaalisena elementtinä. Traditionaaliset ja subjektiiviset arvosisällöt nähdään tehokkuutta ja objektiivisuutta vähentävinä tekijöinä. Esimerkiksi statuspyrkimykset luovat taloudellisen tehokkuuden kannalta irrationaalisia tarpeita, sillä ne uhkaavat vapaata yritystoimintaa.

Tämä luo tietyn jännitteen, sillä erilaiset etuoikeudet ja toiminta markkinoilla ovat tiukasti kietoutuneet toisiinsa. (Blom 1987, 138) Formaali rationaalisuus onkin tässä mielessä Weberin mukaan irrationaalista, sillä se on irrallaan sisällöllisistä inhimillisistä tarpeista.

(Gronow 1987, 14) Formaalissa organisaatiomuodossa korostuu sen koneluonteen maksimointi: eksaktius, formaali säännöstö ja hierarkkinen, tekninen työnjako. Tieteessä formaali rationaalisuus ilmenee tieteeseen kohdistuvina hallintapyrkimyksinä. Modernissa tieteessä kysytään, miten jokin ennalta asetettu tavoite saavutetaan, ei niinkään ilmiöiden tarkoituksia. (Konttinen 1988, 92-93) Weberin kritiikki formaalia rationaalisuutta kohtaan muistuttaa paljon edellä käsiteltyä Marxin tiedekritiikiä ja Husserlin teoksessaan Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia esittämää ajatusta tieteiden ja eurooppalaisten yhteiskuntien kriisistä.

Weberin toteuttamassa formaalin rationaalisuuden historiallisen kehityksen analyysissä tulee esille toimivan subjektin muuttuminen toiminnan objektiksi – subjektiksi alamaisen merkityksessä. Kapitalismin kehityksen alkuvaiheessa puritaanit pyrkivät ammatillisessa toiminnassaan toimimaan formaalin rationaalisuuden periaatteen mukaisesti ja sitä kautta tehostamaan tuotantoa. Tämä voidaan nähdä subjektiiviseksi aloitteellisuudeksi, jonka sijaan nykyihminen on yhä enenevissä määrin pakotettu sopeutumaan formaalin koneen toimintaan, eli kehityksen objektiksi. Weberin esiin nostamaa formaalin ja substantiivisen rationaalisuuden kaksijakoisuutta voi verrata modernissa filosofiassa tapahtuneeseen subjektin ja objektin erkaantumiseen. Myös tämän saman dualismin kanssa sukua olevaa vastakkainasettelua idealismiin ja materialismiin voi verrata formaaliin ja substantiaaliseen rationaalisuuteen. Gronowin tapaanhan substantiivista rationaalisuutta voidaan nimittää materiaaliseksi rationaalisuudeksi.

Kapitalistisen talouden ja byrokratian kehityksen seurauksena on syntynyt uusi ammatillinen persoonallisuustyyppi: professionaalinen asiantuntija, ekspertti.

Asiantuntijuus ammatillisena piirteenä on korostunut varsinkin modernin tieteen edistymisen takia. Koska tiede on kehittynyt erityisesti tekniikkana, tarvitaan asiantuntijoita erilaisiin hallinnon ja talouden tarpeisiin. Koulutus saa tässä kehityksessä tärkeän roolin, sillä erilaisten korkeakoulujen ja ammattikoulujen tehtävänä on toimia ammatillisten valmiuksien testinä, jonka läpäisemisen symbolina on ammattitutkinto.

Koulutuksesta tulee myös uusi mahdollisuus luoda etuoikeutettuja asemia yhteiskunnassa.

Ammattitutkinto on siinä mielessä luonteeltaan ulossulkeva, että ilman sitä ei ole mahdollista saada etuoikeutettua asemaa formaalissa byrokraattisessa koneistossa.

Etuoikeuksiensa turvaamiseksi eri ammattiluokat kehittävät tiukkoja ammatillisia spesialiteetteja, jotka sulkevat tehokkaasti muut näiden määritysten ulkopuolelle. Tämä johtaa tieteiden erikoistumiseen ja usein eristyneisyyteen. Tieteiden erikoistuminen ei kuitenkaan tapahdu tieteen sisäistä logiikkaan noudattaen, vaan se perustuu tieteen ulkoisiin luokkaintresseihin. Voidaan sanoa, että asiantuntijuuden korostaminen on talouden ja politiikan intressi tieteeseen. Tiede ei näin itse aseta omia päämääriään, vaan ne asetetaan ulkoapäin taloudellisten ja poliittisten tarpeiden mukaan. Näin ollen tiede saa puhtaan intellektuaalisen tekniikan aseman. (Konttinen 1988, 94-95)

Moderniin yhteiskuntaan sopeutuessaan intellektuellit edistävät formaalia rationaalistumista ja menettävät toimintansa omaehtoisen luonteen sekä kytkentänsä laajoihin yhteiskunnallisiin, kulttuurisiin ja historiallisiin näkökulmiin, jotka ovat olleet merkittävässä asemassa klassisessa koulutuksessa. Intellektuaalisten ammattilaisten toimintaa ohjaa palkkatyösuhde ja henkilökohtainen omistautuminen ulkoa asetetuille

”objektiivisille” päämäärille. Sekä palkkatyösuhde että omistautuminen pienentävät arvorationaalisuuden tilaa, sillä ammattilaiset eivät voi enää itse asettaa työnsä päämääriä.

Tätä kehitystä voidaan nimittää proletarisoitumiseksi, johon Marxin vieraantumisteoria tietysti myös kytkeytyy läheisesti. Weber ei kuitenkaan oleta, että arvorationaalinen toiminta kokonaan häviäisi tällaisen kehityskulun seurauksena, mutta sen merkitys vähenee. (Konttinen 1988, 97-101) Tietoisen arvorationaalisen toiminnan ja asiantuntijuuden eriytyminen sekä tieteiden sisäinen eriytyminen muodostuu Lukácsin teoriassa keskeiseksi ongelmaksi. Weberin näkökulma kuvaa ammatillisen ja tieteellisen eriytymisen syntyä. Lukács jatkaa sen seurausten tutkimista kapitalistisessa yhteiskunnassa soveltaen Weberin teoriaan marxilaisia teemoja.