Konkreettinen subjekti-objekti

Lukács esittää Marxia lainaten, että historian konkreettinen subjekti-objekti löytyy proletariaattista. Klassinen filosofia ei kyennyt löytämään tällaista konkreettista historiallista toimijaa, sillä se oli kiinnittynyt porvarilliseen esineistyneeseen maailmankuvaan. Proletariaatilla on mahdollisuus ohjata yhteiskunnan ”objektiivisia”

päämääriä tietoisella interventiolla yhteiskuntaan. (Lukács 1968, 149) Objektiiviset päämäärät tarkoittavat sellaisia päämääriä, jotka ovat jaettuja proletariaatin ja koko yhteiskunnan kesken. Pyhässä perheessä Marx ja Engels huomauttavat, että

”[o]mistava luokka ja proletariaatin luokka osoittavat samaa inhimillistä itsevieraantumista.

Mutta ensin mainittu luokka tuntee olonsa tässä itsevieraantuneisuudessa hyväksi ja varmaksi, näkee vieraantumisessa oman voimansa ja inhimillisen olemisen näennäisyyden. Viimeksi mainittu taas tuntee itsensä tässä vieraantuneisuudessa tuhotuksi, näkee siinä oman voimattomuutensa ja epäinhimillisen olemisensa todellisuuden”. (Marx & Engels 1845a, 383)

Tietoiseksi tuleminen paljastamalla luokan olemassaolo on ratkaiseva askel yhteiskunnan muuttamiseksi. Hegelin oikeusfilosofian kritiikissä Marx taas toteaa, että ”[j]ulistaessaan tähänastisen maailmanjärjestyksen hajoamista proletariaatti lausuu julki vain oman olemassaolonsa salaisuuden, sillä se on tämän maailmanjärjestyksen tosiasiallinen hajoaminen”. (Marx 1843, 96) Salaisuuden paljastamisella Marx tarkoittaa tässä sitä, että

proletariaatti tulee tietoiseksi itsestään luokkataistelun osapuolena. Koska proletariaatti ja kapitalistinen tuotantotapa ovat ristiriidassa, on proletariaatin olemassaolon tapa vallitsevissa olosuhteissa niiden kumoamista. Näin paljastaessaan oman salaisuutensa, eli tullessaan tietoiseksi olemassaolonsa ehdoista, proletariaatti toteuttaa itsensä konkreettisena subjekti-objektina. Proletariaatti on syntynyt kapitalistisen tuotantotavan ja sen ristiriitojen kehittyessä. Proletariaatti on syntynyt ristiriitana kapitalistisessa tuotantotavassa ja sen vuoksi sen olemassaolo on luokkataistelua.⁴⁰ Tietoisuuden kehittyminen voidaan tulkita tapahtuvan kahdella toisiaan tukevalla tavalla: 1) välillisesti, eli uuden tietoisuuden omaksuessaan ihmisten konkreettinen toiminta muuttuu, sillä todellisuus koetaan erilaisena, 2) välittömästi, eli tietoisuuden muuttuminen on itsessään todellisuuden konkreettista muuttumista, sillä näin ihminen kokee maailman merkityksellistyvän uudella tavalla. Lukács katsookin, että tietoisuuden käytännöllinen luonne on sellainen, että sen muutos tarkoittaa muutosta tietoisuuden objekteissa, mutta ensisijaisesti siinä itsessään. (Lukács 1968, 199)

Jälleen Hegelin filosofiaa hyväksi käyttäen Lukács esittää, että todellisuus on aina välittynyt tiettyjen välityskategorioiden kautta. Edellä mainitut sosiaaliset kategoriat tai luokat ovat eräs Lukácsille hyvin tärkeä todellisuuden välittymisen tapa. Välittömästi annettu todellisuus saa inhimillisen merkityksensä näiden kategorioiden välittäminä.

Maailmassa on siis tiettyjä historiallisia kategorioita, jotka muuttavat ihmisten ymmärrystä todellisuudesta ajasta toiseen vaihdellen. Vaikka proletariaatti jakaa porvariston kanssa saman esineistyneen todellisuuden, nämä kategoriat ovat erilaisia eri yhteiskuntaluokille.

Kollektiivisesti ymmärretyistä kategorioista voi tulla historiallisesti vaikuttavaa todellisuutta. (Töttö 1981, 37) Lukács kritisoi esimerkiksi Georg Simmeliä siitä, että hän pyrki erottamaan toisistaan materiaalisen ja persoonallisen. (Lukács 1968, 157) Lukácsin mukaan persoonallinenkin tietoisuus on aina välittynyt jostain luokkanäkökulmasta. Koska todellisuus on välittynyt proletariaatille eri tavoin kuin porvaristolle, proletariaatilla on mahdollisuus ylittää esineistyminen. Porvarillinen yksilö seisoo tietävänä subjektina

40 1800-luvun teollistuneessa yhteiskunnassa ja modernissa globaalissa kapitalismissa työläisten riistoaste on hyvin korkea. Nykyaikaista länsimaista työläistä tarkasteltaessa voidaan havaita, että yleisesti työväestön materiaalinen toimeentulo on noussut sille tasolle, että kapitalismin ristiriidat eivät enää ilmene ihmisten välittömässä kokemuksessa. Luokkataistelu on kuitenkin ennen kaikkea taistelua työvälineiden hallinnasta ja niihin kohdistuvasta vallasta. Luokkataistelu voidaan yhä nähdä Marxin ja Lukácsin muotoilemassa mielessä kamppailuna ihmisiä pakottavan ”sosiaalisen luonnon” hallinnasta ja purkamisesta sekä itsemääräämisen ja vapauden saavuttamisesta.

valtavaa, vain pieninä viipaleina paljastuvaa objektiivista välttämättömyyttä vastassa.

Porvarillisessa tietoisuudessa yksilön tietoinen tekeminen tai tekemättä jättäminen ei näyttäydy tiedon niin sanotulla objektipuolella ja näin maailma ikään kuin jähmettyy ja porvarillinen tietoisuus jää transsendentille tasolle. (Töttö 1981, 37)

Kuten jo edellä todettiin, proletariaatti on puolestaan syntynyt yhteiskunnallisesta ristiriidasta, jonka sovittaminen on proletariaatin olemassaolon tapa. Lukácsin mukaan proletariaatti ilmenee yhteiskunnallisten tapahtumien pelkkänä objektina. Koska proletariaatti on syntynyt kapitalististen tuotantosuhteiden tuloksena, tarkoittaa sen tietoisuus objektiivisen tavaran itsetietoisuutta. Tavaran tullessa itsetietoiseksi, murtaa se välittömästi itse tiedon objektin esineellisyyden. Kun työläinen ymmärtää oman tavaraluonteensa ja asemansa kapitalistisessa arvonlisäysprosessissa, tulee proletariaatille mahdolliseksi tarttua työn objektiivisiin ehtoihin. Tässä mielessä itsetietoisuus on käytännöllistä, sillä tieto itsessään muuttaa sen objektin (työläisen) rakennetta. Tässähän puhutaan siis työläisen itseobjektivaatiosta. Kun proletariaatti tiedostaa vaihtoarvon takana piilevän käyttöarvon ja itsensä lisäarvon tuottajana, muuttaa tämä tietoisuus itsessään yhteiskunnallista todellisuutta. Tällä tavalla riistosuhteesta tulee proletariaatille yhteiskunnallista todellisuutta, joka on sosiaalisesti muodostunut. Tämän sosiaalisen luonteen tiedostaessaan yhteiskunnalliset esineet eivät ole enää kuin näennäisesti muuttumattomia. Kapitalistisesta tuotantotapa ei enää näyttäydy ainoana mahdollisena tapana organisoida yhteiskuntaa. Kun proletariaatti vielä tiedostaa sen, että sillä on aivan keskeinen asema pääoman uusiutumisprosessissa, voi proletariaatti tiedostaa itsensä tämän prosessin todellisena subjekti-objektina. (Töttö 1981, 39)

Lähtökohtaisesti ihmiset eivät voi Lukácsin mukaan kokea olemisen historiallisuutta tai omaa luokkapositiotaan yhteiskunnassa. Ennen kun minkäänlainen rakenteellinen ymmärrys todellisuudesta ja yhteiskunnasta on mahdollista, ihminen kokee maailman ”ensi näkemältä” sen välittömyydessään. Heidegger sanoisi, että ihminen on heitetty maailmaan ennen kuin hän voi alkaa ymmärtää sitä historiallisesti. Välittömässä suhteessa ympäristöönsä ihminen on faktojen ympäröimä ja olemassaolo sellaisenaan näyttäytyy

”ensi näkemältä” välttämättömältä ja muuttumattomalta. Tällöin ihminen ei niinkään projisoi todellisuutta, vaan se on annettu. Ihmisen on kuitenkin mahdollista saavuttaa

rakenteellinen ymmärrys todellisuudesta etääntymällä puhtaasta välittömyydestä.

Saavuttaessaan ”relaatioiden” tason ja sitä kautta ”rakenteellisen” ymmärryksen, myös yhteiskunnallinen muutos tulee ymmärrettävämmäksi. Tällainen ymmärrys on välitettyä, tietyllä lailla reflektoitua olemista, joka välittömän kokemuksen kera muodostaa yhden dialektiikan parivaljakoista. Rakenteellinen ymmärrys voi johtaa edellä kuvatun laiseen formaaliin rationaalisuuteen, jos se unohtaa historiallisen alkuperänsä (genesis). Lukács moittiikin August Comten sosiologiaa naiviksi lakien kirjaamiseksi ja Weberin käsitystä historiasta vain aputieteenä. (Lukács 1968, 153-154) Koska porvarillinen ajattelu päätyy formaaliin rationaalisuuteen, jäävät sen käsitteellistämisyritykset vain välittömälle tasolle.

Lukács katsoo porvarillisen ihmisen jokapäiväisen elämän perustuvan näille historiattomille käsitteellistyksille. (Lukács 1968, 155)

Itsetietoisuus tarkoittaa Lukácsille proletariaatin muodostumista varsinaisena yhteiskuntaluokkana. Proletariaatti siis suuntautuu kohti kapitalistisen yhteiskunnan kumoamista, mutta proletaarinen luokkavalta ei tarkoita sitä, että proletariaatti pyrkisi luomaan omien intressiensä mukaisen yhteiskuntajärjestyksen, vaan koko luokka-asetelman ylittämistä. Proletariaatin päämääränä on siis itsensä ja koko esineistyneen kapitalismin tuhoaminen. Lukács katsoo porvarillisen vallankumouksen olleen välttämätön taloudellisten lakien orgaanisen kehityksen vaiheena, mutta proletaarinen vallankumous ei voi tapahtua ilman muutosta ihmisten tietoisuudessa. Näin luokkataistelu on samalla proletariaatin taistelua itsensä kanssa. Se on kamppailua tietoiseksi tulemiseksi, teorian ja käytännön ykseyden konkreettista toteuttamista. (Töttö 1968, 40)