Ajallisuus ja historiallisuus

Kuolemaa kohti oleminen on edelläkäyvää ajallista olemista. Kuten teoksen otsikkokin paljastaa, Heidegger löytää Olemisessa ja ajassa varsinaista ja epävarsinaista olemista perustavasti määrittäväksi tekijäksi olemisen ajallisuuden. Heidegger kuvailee sitä, miten ajallisuus edeltää kaikkia muita olemisen tapoja ja myös sitä, miten se voi peittyä. Olen jo käsitellyt ajallisuuden merkitystä Heideggerin filosofialle, mutta selvennän vielä ajallisuuden peruskiviä, joihin Heidegger nojaa.

Heidegger kuvaa ajallisuutta termillä ekstaattinen. Se tarkoittaa, että ajallisuus mahdollistaa ikään kuin seisoa itsensä ulkopuolella. Arkiymmärrys ajasta on lineaarisesti rakentuva tapahtumien sarja, joka jatkaa kulkuaan loputtomasti. Alkuperäinen ajan fenomenaalinen luonne on kuitenkin luonnostelevaa, intentionaalista aikaa. Katson

ekstaattisuuden kuvaavan nimenomaan ajan intentionaalista luonnetta, jossa täälläolo on itsensä ulkopuolella viitaten tulevaisuuteen, menneeseen ja niin edespäin. ”Ajallisuuden ekstaattinen ykseys – siis 'itsensä ulkopuolisuuden' ykseys tulevaisuuden, olleisuuden ja nykyisyyden 'irtautumisessa' – on ehto mahdollisuudelle, että voi olla oleva, joka eksistoi 'täällä'-paikkanaan.” (Heidegger 1927, 419) Eksistentiaalinen ymmärrys syntyy siis inhimillisestä kyvystä tarkastella itseä keskellä ajallista tapahtumista. Ajatusta voi viedä eteenpäin siten, että ajallinen suunnittelu, joka luonnehtii inhimillistä toimintaa, mahdollistaa työn ja myös elämisen laajoissa yhteisöissä. Näin syntyy ”täällä”-maailma, jossa täälläolo elää kanssaolevana muiden täälläolojen kanssa. Se edellyttää kapasiteettia ajallisen ajattelun kehittämiseen ja perustuu siten materiaalisesti tietyille biologisille ominaisuuksille.

Alla on Kakkorin (2010) muotoilemat kuviot Heideggerin kuvailemasta kahdesta aikakäsityksestä. Ekstaattinen aikakäsitys syntyy erilaisista kohti olemisen tavoista:

nykyisyyden suuntautumisena tulevaan ja menneeseen, menneen suuntautumisena nykyhetkeen ja tulevaan sekä tulevan suuntautumisena nykyhetkeen ja menneeseen.

Ekstaattis-hermeneuttinen aikakäsitys on täälläolon tapa elää ajallis-rajallisena olentona.

Tämä ei tarkoita sitä, että lineaarinen aikakäsitys tulisi hylätä. Ekstaattinen aikakäsitys ei kiistä sitä, etteikö ”aika jatkaisi kulkuaan”, vaan tarkoitus on kuvata aikaa fenomenaalisesti. (Heidegger 1927, 397)

Täälläolon avautuminen tapahtuu ajallisesti. Heidegger kuvailee neljää erilaista tapaa, joissa avautuneisuus konstituoituu ajallisesti: ymmärtämisessä, virittyneisyydessä, lankeamisessa ja puheessa. Nämä kaikki kiinnittyvät eri tavoin ajallisuuteen. Ymmärtävä

ajallisuus tarkoittaa eksistenttien mahdollisuuksien ymmärtämistä. Se on pohjimmiltaan tulevaisuudellista olemista. Varsinaisesti se tarkoittaa sitä, että täälläololla on aikaa, täälläololla on lukemattomia mahdollisuuksia. Epävarsinaisesti se taas tarkoittaa sitä, ettei täälläololla ole aikaa. Tällä tarkoitetaan kiireistä valmistautumista johonkin tulevaan. Se on siis tulevaa kohti olevaa, mutta tuleva lukitsee nykyisyyden tulevaisuuden vaatimuksiin ja sulkee näin vaihtoehtoiset tulevaisuudet. Epävarsinaisesti päädytään lineaariseen aikakäsitykseen, jossa tulevaisuus on nykyisyyden looginen seuraus. (Heidegger 1927, 405) Esimerkiksi yliopistot – mikäli näitä käsitteitä voidaan soveltaa instituutioihin – ovat epävarsinaisesti tai lineaarisesti kohti tulevaa valmistautuessaan vastaamaan mahdollisimman hyvin opetus- ja kulttuuriministeriön kulloinkin asettamiin tuloskriteereihin.

Virittyneisyyden ajallisuus taas perustuu ensi sijassa menneeseen, tai Heideggerin termein olleisuuteen. Siihen liittyy muistaminen ja unohtaminen, joiden myötä täälläolo saa tietyn virittyneisyyden. (Heidegger 1927, 408) Esimerkiksi syy, miksi Marcuse kehotti Taiteen ikuisuudessa aina muistamaan Auschwitzin, on se päättäväinen virittyneisyys, joka tekee mahdottomaksi minkään vastaavanlaisen toistumisen tulevaisuudessa. Lankeamisen eksistentiaalinen mieli on nykyisyydessä. Langennut oleminen on ”epävarsinaisesti tulevaisuudellista, ja sillä tavalla, että se ei ole valmiina millekään mahdollisuudelle, vaan se himossaan vain kaipaa jotakin mahdollisuutta jo todellisena”. (Heidegger 1927, 415) Tällainen ajalla laskeminen täydellistää Heideggerin ontologisen kuvauksen jokapäiväisestä olemisesta. Tulkinnan filosofina Heidegger pui myös kielen merkitystä ajallisuuden ilmiön kannalta. Heideggerin mukaan puheen ajallisuus poikkeaa kielitieteen käsityksestä kielestä, joka pohjautuu lineaariselle aikakäsitykselle. Puhe ei ole kieliopillinen järjestelmä, vaan perustuu ekstaattiselle ajallisuudelle, joka jatkuvasti muuttaa todellisuutta ja luo uusia tapoja käsittää maailma ajallisesti niin eteen kuin taaksepäinkin. (Heidegger 1927, 418) Puheen ekstaattisuudella voi ymmärtää sitä, että käsitteellisen ajattelun avulla täälläolo voi tarkastella itseään ja elämismaailmaansa sosiaalisen todellisuuden luomasta horisontista käsin.

Diltheyn hermeneutiikkaan pohjaten Heidegger kuvailee ”elämänfilosofian”

fundamentaaliseksi tehtäväksi saada esiin yleinen ero ontisen ja historiallisen välillä.

(Heidegger 1927, 477) Ontisesti maailmaa selitetään tiettyjen faktojen kokonaisuutena.

Elämänfilosofisesti historiallisuus on merkittävämpää, sillä silloin kysytään sitä, miten elämää eletään, elämä nähdään tapahtumisena. ”Tapahtumisen rakenteen ja siihen liittyvien eksistentiaalis-ajallisten ehtojen mahdollisuuden paljastaminen tarkoittaa ontologisen ymmärryksen saavuttamista historiallisuudesta.” (Heidegger 1927, 446) Ajallisuus on siis paljastettu täälläolon olemisen perustaksi. Historiallisuudella Heidegger tarkoittaa jaettua maailmaa, johon ajallisesti olevat täälläolot on heitetty. Se tarkoittaa esimerkiksi perinteitä, joiden kautta täälläolo elää. Ontisesti tarkasteltuna täälläolo on maailmanhistorian leikkikalu ja olosuhteet kuljettavat sitä minne sattuu. Näin täälläolo on vain pieni atomi tässä suuressa sattumien kokonaisuudessa. Tässä ei vielä ole mitään kovin kummallista, mutta vaikeampi kysymys onkin se, miten historiallisuus kuuluu täälläolon subjektiviteettiin, eli miten täälläolo voi toimia historiallisesti. (Heidegger 1927, 454) Kysymys on täälläolon vallankumouksellisuuden mahdollisuudesta. Miten esimerkiksi perinnettä elämällä täälläolosta voi tulla perinteen subjekti? Tiettyjä Heideggerin paljastamia ontologisia ehtoja on esitelty yllä.

Historiallinen subjekti on Heideggerin sanoin yhteisen johdatuksen jakava kansa. Lukácsin näkökulmasta historiallinen subjekti taas on yhteisen johdatuksen jakava – kuten lisäarvon tuottamiseen alistettu – yhteiskuntaluokka. Heidegger nimittää yksilöllisen subjektin olemista kohtaloksi. Liittymällä kanssa-olemisessaan yhteisöön, yksilö voi elää täytenä yhteisön jäsenenä ja sitoa yksilöllisen kohtalonsa yhteisölliseen johdatukseen. (Steiner 1978, 126) Koska Heideggerin monia kuvauksia on vaikea ilmaista tiiviimmin ja tavanomaisin käsittein, annetaan Heideggerin itse kuvailla kohtalokasta historian subjektia:

”Jos täälläolo antaa edelläkäyvänä oman kuolemansa vahvistua, niin vapaana kuolemaan se ymmärtää itsensä omassa rajallisen vapautensa ylivoimassa. Tässä vapaudessa, joka 'on' vain tapahtuneessa valinnan valinnassa, se ottaa haltuunsa itseensä jättäytymisen voimattomuuden ja tulee tarkkanäköiseksi avatun situaation sattumille. Mutta jos kohtalokas täälläolo maailmassa-olevana eksistoi olemuksellisesti kanssaolemisessa toisten kanssa, sen tapahtuminen on kanssatapahtumista ja määrittyy johdatukseksi. Tällä ilmaisemme yhteisön, kansan tapahtumista. Johdatus ei koostu yksittäisistä kohtaloista, yhtä vähän kuin keskenäänoleminen voidaan käsittää useiden subjektien esiintymiseksi yhdessä. Kohtalot on jo edeltä johdateltu olemisessa keskenään samassa maailmassa ja määrättyihin mahdollisuuksiin kohdistuvassa päättäväisyydessä. Johdatuksen voima vapautuu vasta kommunikaatiossa ja kamppailussa.

Täälläolon kohtalokas johdatus muodostaa omassa 'sukupolvessa' ja tämän myötä täälläolon täyden ja varsinaisen tapahtumisen.” (Heidegger 1927, 457)

Huomaamme, miten Heidegger näkee kamppailun yhdistävän hajanaisen subjektien joukon

historialliseksi subjektiksi. Yhtäläiseen käsitykseenhän myös Marx päätyi Saksalaisessa ideologiassa kuvaillessaan luokkaa itselleen, josta taas Lukács ammensi paljon luokkatietoisuuden oppiinsa. Deskriptiivinen sosiologinen tutkimus yhteiskuntaluokista ei siis voi paljastaa mitään historiallisista subjekteista. Vallankumouksellinen luokka syntyy vasta kamppailussa, jossa tämä luokka luo itsensä. Vallankumouksellisuus voi siinä mielessä olla harhaan johtava käsite, että historiallinen subjekti voi hyvinkin olla myös konservatiivinen. Konservatiivisuudesta tulee historiallista silloin, kun perinteitä ei toisteta tavanomaisuudesta, vaan toisto ymmärretään historiallisena mahdollisuutena, valittuna johdatuksena. (Heidegger 1927, 464)

Kollektiiviseen johdatukseen sitoutuminen voi tuoda mieleen kauhistuttavia kuvia itsestään luopuneesta ihmiskoneesta, erityisesti, kun muistamme Heideggerin natsiyhteydet. Kuten muun muassa Steiner toteaa, ei Heideggerin ajattelun substantiaalista yhteyttä natsismiin voida kieltää. Heideggerin ja natsien kielenkäyttö on järjestäen yhtäläistä. Sisällöllisiä yhtymäkohtia voidaan löytää myös esimerkiksi kotona-olemisen tematiikasta. (Steiner 1978, 134) Itse kuitenkin luen suopeasti Heideggerin filosofiaa, vaikka sitä ja Marxin ajattelua on usein pidetty terrorististen vallankumousten teoreettisina esipuheina. Olisiko johdatuksensa valinneet ihmiset rakentaneet kaasukammioita? Eikö natsismia tulisi pitää äärimmäisenä esimerkkinä kenen tahansa tuhoavasta voimasta? Heideggerin filosofia paljastaa hedelmällisellä tavalla yksilöllisenä ihmisenä olemisen ja yhteisöllisen toiminnan välisen suhteen ongelmia. Siksi Heideggerin poliittisia ratkaisuja voidaan Žižekin (2007) tapaan nimittää ”oikeaksi askeleeksi väärään suuntaan”. Sheehan otaksuu, että Heidegger otti askeleen väärään suuntaan, koska hän sivuutti olemisen mieltä tutkiessaan tärkeät taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset erityiskysymykset. (Sheehan 1993, 52-53) Myös Werner Marx kritisoi Heideggeria siitä, ettei hän anna vastauksia siihen, millaista on hyvä ja paha lankeaminen. Paljastaminen ja olemisen kysyminen ei Marxin mukaan vielä luo mitään mittapuuta hyvän ja pahan arvioimiseksi. (Marx 1977, 156) Mutta kuten yllä totesin, voi Heideggerin filosofiaa pitää metaetiikkana, joka kaipaa tuekseen teorioita, jotka auttavat rakentamaan sisältöä Heideggerin kuvaamalle olemisen rakenteelle. Yksi mahdollisuus täydentää Heideggerin filosofiaa näyttäisikin olevan liittää hänen löytämänsä kysymykset marxilaiseen perinteeseen. Heideggerin ja marxismin reuna-alueilla vaikuttaa olevan sellaisia avainkäsitteitä, joiden kautta tämä olisi mahdollista. Philippe

Lacoue-Labarthe (1981, 89-90) puolestaan katsoo Heideggerin lähes samaistavan poliittisen ja filosofian. Heideggerin filosofian käytännöllisyys on tullut selville, mutta silti on ongelmallista tehdä suoralta kädeltä Heideggerin ajattelusta tällainen johtopäätös, sillä politiikka tapahtuu olennaisilta osiltaan julkisella kenen tahansa alueella, jota Heidegger ei tutki kuin ontologisesti.

Olemisen ja ajan keskeisimpiä ja vaikeimpia kysymyksiä on se, ”miten 'tietoisuuden' oleminen olisi positiivisesti rakennettavissa, niin että esineellistäminen olisi sille riittämätöntä?” (Heidegger 1927, 513) Tähän kysymykseen Heidegger päättää teoksensa Oleminen ja aika ja tämä polttavin kysymys jää ilmaan. Heidegger kysyy, miksi oleminen käsitetään yleensä ensisijaisesti esilläolevana eikä käsilläolevana, vaikka ontologisesti tarkasteltuna Heidegger väittää käsilläolevan olevan täälläolon ensisijainen tapa suhtautua olevaan. Lukács on selittänyt tietoisuuden esineellistymistä tukeutuen weberiläiseen ja marxilaiseen yhteiskuntateoriaan. Toisaalta Heidegger on hahmotellut täälläolon olemiseen liittyviä esineellistymisen ehtoja ja osoittanut missä määrin esineellistäminen on välttämättömyys. Tältä pohjalta kumpuaa ongelma: milloin ja mikä sitten tekee mahdolliseksi varsinaisen olemisen? Mikä katkaisee epävarsinaisen jokapäiväisiin askareisiin uppoutumisen? Milloin ihminen voittaa puhtaan välttämättömyyden maailmaan ja nousee itsenäiseksi vapaaksi toimijaksi? Heideggerin vastaus tähän kysymykseen on perin mystinen. Voi olla, ettei parempaakaan vastausta ole tarjolla. Jos kysymykseen antaisi suoran vastauksen, eikö tämä tarkoittaisi tyhjyyden täyttämistä ja olemisen kysymisen väistämistä? Kuten niin usein filosofiassa, kysymys voi olla jo vastaus. Heidegger kuitenkin kuvaa tilannetta, jossa päättäväinen täälläolo nostaa itsensä lankeamisesta

”silmänräpäyksessä” (Augenblick) avatussa situaatiossa. (Heidegger 1927, 394-395) Lukács ei pohtinut ongelmaa yhtä laajalti kuin Heidegger, mutta myös hän nimitti silmänräpäykseksi ohimenevien situaatioiden kontingentteihin mahdollisuuksiin tarttumista. Silmänräpäyksen voi tulkita tarkoittavan yhtäältä oivallusta erilaisista mahdollisuuksista, elämystä, jossa valinnan mahdollisuudet aukeavat kuten tietämisen aukeama. Toisaalta silmänräpäys voi tarkoittaa tahtoa, tahdonvoimaa tai päättäväisyyttä, kuten Heideggerin termi kuuluu. Silmänräpäys olisi siis valinnan mahdollisuuden paljastamista ja valinnan valitsemista. Ontologiselta perustaltaan tämä tarkoittaa olemisen ajallisuuden ymmärtämistä.