Fenomenologia ja dialektiikka

Marcuse kuvaa Hegelin ajattelua filosofiaksi, jossa logiikka ja metafysiikka yhdentyvät toisiinsa. Ajatuksen liike heijastuu olemisen liikkeeseen ja päinvastoin. Vain käsitteellinen ajattelu voi ymmärtää olemisen prosessinomaisuuden ja siten pyrkiä kohti totuutta.

Jokaisen partikulaarisen objektin totuus ja sen potentiaalisuus tulee Hegelin mukaan ilmi vasta sen käsitteessä. Tosi oleminen Hegelille on olion käsitteen ja sen eksistenssin

identtisyyttä. Tietty staattinen eksistenssi ei ole vielä olion koko oleminen, vaan vasta käsitteellisesti ymmärrettynä sen potentiaalisuudet paljastuvat ja näin sen olemisesta tulee prosessinomaista. Esimerkiksi siemenen eksistenssi on kasvin alkiosta, ravintovarastosta ja suojaavasta kuoresta muodostuva olio. Käsitteellisesti ymmärrettynä siemen on kuitenkin potentiaalinen auringonkukka, lintujen talviravintoa tai vaikka suolaista naposteltavaa.

Hegelin logiikassa jokainen olio on olemassa aina sen toiseudessa, sen negaationa.

Ymmärrys olioista voi tapahtua vain ymmärtämällä sen toiseus, joka on olion itsensä synnyttämä. Auringonkukka on siemenen negaatio. Tiedostava subjekti voi välittää (vermitteln) ja ylittää (aufheben) negatiivisuuden. Tietoisuus välittää objektiivisen maailman suhteita ja olioita ottamalla niitä tiedostamalla haltuun luomalla niistä käsitteitä.

Ylittäminen taas tarkoittaa sitä, että tietoisuus voi kurottautua puhdasta negaatiota pitemmälle. Tietoisuus voi aktiivisesti luoda todellisuutta tietoisuusaktina tai esimerkiksi työn kautta viljelemällä auringonkukkia. Hegelin mukaan järjen tulee onkia todelliset suhteet esille olioiden ilmenemisen takaa. Tällä tavoin ajattelusta tulee todellisempaa kuin sen niin sanotuista objekteista. (Marcuse 1941, 64-73) Tästä alkaa Hegelin dialektisen logiikan ydin: olemisen prosessinomaisuuden järjellinen ymmärtäminen. Epistemologisen kritiikin lisäksi olemisen dialektisen prosessinomaisuuden paljastaminen on Hegelillä kritiikkiä tiettyä maailmassa olemisen tapaa kohtaan. Marxilaisessa teoriassa todellisuuden käsitteellisen ymmärryksen ja sitä kautta saavutettavan negaation merkittävyys tulee esille esimerkiksi Lukácsin luokkatietoisuuden käsitteessä. Olemisen prosessinomaisen luonteen ymmärtäminen on edellytys vallankumoukselliselle toiminnalle, sillä mitään universaalisti pysyvää ei voida pyrkiä kumoamaan. Kapitalistisen tuotantotavan prosessien tutkiminen on sen olemassaolon tapojen tutkimista ja lopulta kapitalismin kieltämistä.

Hegelin Hengen fenomenologia ottaa askeleen aktuaaliseen, annettuun historiaan sitoutuneesta filosofiasta hengen sisäiseen dialektiikkaan, joka siis kehittyy negaatioiden kautta. Hengen ja filosofian kautta saavutettu totuus asetetaan arkikokemuksen totuutta vastaan. Hengen fenomenologia tutkii inhimillisen kokemuksen immanenttia historiaa, eli historiallisesti muuntautuvia kokemisen tapoja. Hengen fenomenologia on hengen ilmenemisen doktriini. Fenomenologian tavoitteena on aukaista ne tavat, miten henki ilmenee maailmassa. Fenomenologiaa voisi kuvata yleiseksi tutkimuskentäksi, josta Hegel on löytänyt dialektiikan hengen ilmenemisen logiikkana. Hegelin fenomenologia ei tutki

tietoisuuden ja maailman suhdetta, vaan ainoastaan tietoisuutta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita yksinkertaisesti sitä, että tutkimus jää tietoisuuden sisälle, sillä puhtaasti tietoisuuden synnyttämät objektit ovat Hegelin mukaan illuusiota. Henki voi luoda näennäisesti ulkoisiksi objekteiksi sellaisia asioita, jotka ovat henkeä itseään. Hengen fenomenologia pyrkiikin ratkaisemaan ongelman, joka liittyy ilmenevän illusooriseen ja epätoteen luonteeseen. Jokaista ilmenevää tutkitaan sisäisesti tietoisuudessa. Hegelin mukaan jokainen ilmenevä hajoaa aina joksikin uudeksi. Tämän hajoamisen prosessin kautta voidaan paljastaa epätotuuksia kunnes ihminen saavuttaa absoluuttisen tietämisen, henki saavuttaa itsetietoisuutensa. (Inwood 1992, 215-216) Totuus ei voi olla rajallinen olio, sillä totuus on olion identtisyyttä sen käsitteeseen. Jokin olio voi olla tosi, jos se ei ole ristiriidassa itsensä kanssa. Ristiriita kuitenkin ilmestyy heti, kun olio erotetaan sen yhteyksistä toisiin olioihin. Näin ollen vain kokonaisuus, totaliteetti voi olla Hegelille tiukasti määriteltynä totuudellinen. Totuus ei ole kuitenkaan Hegelille vastakkainen epätodelle, vaan epätosi on totuuden alempi kehitysaste. Vaikka absoluuttista totuutta ei olisikaan saavutettu, voidaan Hegelin mukaan puhua totuuden historiallisesta vaiheesta tai sen asemasta käsitteellisessä hierarkiassa, joka on vielä kehittymässä. Voidaan esimerkiksi puhua havainnoinnista aistivarmuuden totuutena, mutta se on vain osatotuus, eikä sille voida antaa absoluuttisen totuuden asemaa. (Inwood 1992, 299-300)

Hegelin filosofia on transsendentaalista idealismia, sillä maailmasta tulee todellista vain tietoisuuden ymmärryskyvyn kautta, eikä objekteilla ole itsenäistä olemassaoloa. Tämä siitä huolimatta, että Marcusen mukaan pyrkimys kaiken transsendentaalisen ajattelun hylkäämiseen on Hegelin filosofian kulmakivi. Totuus on olemassa vain meille, tiedostaville olennoille. Subjekti on Hegelille “absoluuttista negatiivisuutta”, se voi luoda negaation kaikista annetuista olosuhteista ja tehdä niistä oman tietoisen luomuksensa.

Tietoisuuden konstitutiivinen luonne ei ole kuitenkaan vain epistemologiaa, vaan myös historiallista toimintaa. (Marcuse 1941, 91-94) Työn kautta ihminen voi muuttaa ympäröivää todellisuutta, joka ei fenomenologisesti tarkasteltuna ole varsinaisesti subjektia ympäröivää, vaan subjektin ja objektin ykseyttä. Hegelille toiminnallinen ymmärrys on käsitteellisen ymmärryksen edellytys. Käsitteellinen ymmärrys ja itsetietoisuus voidaan saavuttaa vain silloin kun objektit ovat rakentuneet inhimillisessä praksiksessa.

Esimerkiksi luontoa voidaan ymmärtää vasta sitten, kun ihminen toimii vapaan tahtonsa

mukaisesti muokaten luontoa omien tarpeidensa mukaisesti ja näin häivyttää luonnon ja ihmisen vastakkaisuuden. Hegel kritisoi formalistista filosofiaa siitä, että se jää vain ymmärtämisen tasolle, jossa mieli on ikään kuin tyhjiössä, eikä sen kokreettista ykseyttä käytännön todellisuuteen huomioida. (Plant 1983, 152) Hegelille ”mahdollisuus on todellisuutta”. (Marcuse 1941, 151) Olemassa oleva yhteiskunnallinen todellisuus on aina kontingenttia ja näin sisältää muutoksen mahdollisuuden. Mahdollisuuden tuleminen näkyväksi edellyttää eräänlaista sovintoa maailman kanssa ja tietyn inhimillisen kohtalon hyväksymistä. Vasta välttämättömyyksiä paljastamalla ihminen voi tiedostaa todellisuuden kontingentin luonteen. Välttämättömyyksien tunnistaminen osoittaa, että kohtalo ei ole ulkoinen voima, vaan ihminen kykenee välttämättömyyksiin tarttumalla saavuttamaan vapauden. (Plant 1983, 70-71) Muutoksen itu on aina olemassa vallitsevassa todellisuudessa ja ikään kuin vain odottaa sitä, että sen potentiaalisuuksiin tartutaan. Tästä syystä Marx oli erityisen kiinnostunut tutkimaan kapitalistisen tuotantotavan liikelakeja.

Dialektiikka ei ole tarkasti sanottuna Hegelille tutkimuksen menetelmä, jota tutkija käyttäisi paljastaakseen ristiriitoja, vaan se on käsitteiden ja maailman kehittymisen tapa.

Logiikka voidaan toki paljastaa ja sitä voidaan hyödyntää tutkimuksessa. Hegel katsoo, että ajatukset ja maailma noudattavat samaa dialektista kehitystä, minkä vuoksi ne ovat yhdistettävissä toisiinsa. Dialektinen logiikka alkaa ymmärtämisestä, eli erilaisten kategorioiden erottamisesta toisistaan. Toista askelta voidaan kuvata negatiiviseksi järjeksi, sillä seuraavaksi järki paljastaa ristiriitoja eroteltujen kategorioiden välillä. Kolmanneksi positiivinen järki taas pyrkii ratkaisemaan ristiriidat ja luomaan korkeamman asteen ykseyden erillisille ymmärryksen erottamille osille. Tällä tavalla hengen kehitys on Hegelille progressiivista, kun taas luonnossa kehitys on syklistä. Koulutus on yksi esimerkki tällaisesta dialektisesta kehityksestä. Koulutuksessa ihminen erotetaan eräänlaisesta luonnon tilastaan ja hän vieraantuu siitä. Ihminen ottaa etäisyyttä luonnon tilaansa, mutta myöhemmin tekee sovinnon sen kanssa ja voittaa vieraantuneisuutensa.

Ihmisen ja luonnon ykseys näin palautetaan korkeammalla tasolla. Sovinto voi tapahtua niin, että ihminen saavuttaa korkeamman ymmärryskyvyn ja sen seurauksena saa kyvyn paljastaa ongelmia ratkaistakseen niitä. (Inwood 1992, 81-83)

Marcuse esittää, että filosofiset käsitteet ovat Hegelin mukaan aina oman epookkinsa

ilmentymiä. Filosofian totuudet ovat suhteessa objektien todelliseen tapahtumiseen, niiden historialliseen muotoon. Tällä tavoin filosofia eroaa esimerkiksi matematiikan totuuksista, jotka ovat ulkoisista olosuhteista riippumatta joko tosia tai epätosia. Hegel kritisoikin erityistieteitä siitä, että niiden luovuttaminen matemaattiselle menetelmälle on luopumista totuudellisuudesta. Matematiikka on sisällötöntä ja formaalia, eikä se siksi voi puhua sellaisista todellisista kysymyksistä kuten vapaudesta, moraalista tai jumalasta.⁶ (Marcuse 1941, 144) Filosofian totuudet pitävät aina sisällään irrationaalisen ja epätoden, sillä ne ovat syntyneet historiallisen prosessin tuloksena, joka suuntautuu kohti järkeä ja vapautta.

Epätosi on osa tätä prosessia ja siten osa totuutta. Dialektinen logiikka sisäistää näin ristiriidan itseensä ja totuus tulee ilmi vasta epätoden negaationa. Totuus on näin ajateltuna suhteessa olemista ja siksi mikään yksittäinen propositio ei voi olla tosi. Ainostaan filosofinen kokonaisuus, toden ja epätoden sisältävä järjestelmä voi sisältää totuuden.

(Marcuse 1941, 98-100) Tällainen logiikka tietysti kohdistaa kritiikkinsä uuden ajan tieteellistä metodia kohtaan, joka pitää tutkimuskohteenaan muuttumatonta objektia, jolle se antaa predikaatin.

Marcuse kuvaa, että Hegel siirtyy perinteisestä formaalista logiikasta materiaaliseen logiikkaan, joka yhdistää teorian ja käytännön.⁷ Totuutta ei voi Hegelin mukaan erottaa konkreettisista elämänprosesseista. Tietäminen tapahtuu “tässä” ja “nyt”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vain yksilöllistä hetkellisyyttä, vaan “tässä” ja “nyt” ovat universaaleja tietämisen tapoja, sillä kaikki tietäminen on sidottuna hetkellisyyteen. Kokeva minä ei ole individuaalinen minä, vaan universaali minä, sillä näkeminen ja kokeminen tapahtuvat universaalilla tavalla. Totuus syntyykin Hegelin mukaan tuplanegaatiosta: 1) negaatio objektien olemassaolosta sinänsä, eli ne saavat prosessinomaisen luonteen 2) individualistisesta minästä tehdään negaatio universaaliin minään. (Marcuse 1941, 102-105) Marcuse huomauttaa, että Hegelin käsitys totuudesta ja vapaudesta on osin ristiriitainen, sillä toisaalta hän painottaa ajattelun itseriittoisuutta ja itsenäisyyttä arkitodellisuudesta, mutta toisaalta taas Hegel pitää ajateltua vapautta epätotena ja korostaa ajattelun vapauden kautta saavutettavaa vapautta materiaalisessa todellisuudessa. (Marcuse 1941, 118-120)

6 Hegelin tieteiden kritiikki yhdentyy Weberin erotteluun substantiivisen ja formaalin rationaalisuuden välillä, josta tarkemmin myöhemmin.

7 Marcusen käyttämä termi materiaalinen tulee ymmärtää substantiaaliseen viittaavana.

Koska todellisuus on prosessinomaista, on Hegelin mukaan tieteen tehtävänä selvittää todellisuuden logiikka. Hegelin kuvaama logiikka on ensi kädeltä hämmentävän kuuloinen, sillä tässä logiikassa kaikki on ristiriidassa itsensä kanssa. Olla jotain, on tulemista joksikin, mitä se ei vielä ole. Lisäksi oleminen on aina suhteessa olemista muuhun, jota se ei ole. Negaatiolla on näin kaksinaiset seuraukset: ensinnä, olevan ristiriitaisuus johtaa siihen, että kaikki oleva on kuolevaista, ja toiseksi, negaatio on aina tiettyyn objektiin suhteessa olevan kieltämistä eli kontrastien tekemistä. (Taylor 1975, 110) Logiikan tieteessä Hegel asettaa kysymyksen: mitä oleminen on? Hegel tekee jaottelun määrätyn ajassa ja tilassa olemisen (Dasein), olemisen sinänsä (Sein) ja tietyn olion olemassaolon (Seiende) välillä. (Inwood 1992, 44) Määrätty oleminen ilmenee aktuaalisina olioina, joilla on tietynlaisia ominaisuuksia, joita voidaan kuvata esimerkiksi sanomalla, että auringonkukka on keltainen. Auringonkukka on olio (Seiende), joka on olemassa historiallisesti ja spatiaalisesti (Dasein). Heideggerilainen näkemys Daseinista, eli täälläolosta ajallisena olemisena ei ole vielä Hegelillä filosofian keskiössä, mutta Hegel ennakoi paljon fenomenologis-eksistentialistista filosofiaa. Kuten Heidegger ja Sartre olettavat, terveet ihmiset eivät ole esineenlailla ominaisuuksiensa määräämiä. Lukácsin ja Marcusen voi myös katsoa jakavan tämän saman ajatuksen.

Dasein on hengen olemista-itselleen. Se sisällyttää muutoksen itseensä, sillä se implikoi useita mahdollisia olevia.⁸ Hengellä on näin tietyssä kehyksessä mahdollisuus määrätä omasta olemisestaan. (Inwood 1992, 93-94) Olioilla on joitakin määrättyjä ominaisuuksia, mutta oleminen itsessään (Sein) ei ole mikään tietty olio, jolle voitaisiin antaa määreitä, vaan se itse on kaiken olemassa olevan määre. Asiat ovat, mutta oleminen ei ole jokin tietty asia. Se, mikä ei ole jokin asia, ei voi olla mitään, joten Hegelin päättelyn perusteella oleminen ei ole mitään. Hegel kuvaakin olemista tulemiseksi. Oleminen ja tyhjyys ovat aina yhdessä kun olevat ovat jatkuvasti kulkemassa kohti jotain, mitä ne eivät vielä ole.

Ristiriitainen, jatkuvasti muuttuva oleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olevat muuttuisivat joksikin toiseksi kategoriaksi, vaan ne paljastavat toiseuden itsestään. Oliot eivät siis tee minkäänlaista hyppyä jollekin toiselle olemisen tasolle, vaan niiden muutos

8 Hegelin ajatusta voi verrata Louis Althusserlin käsitteisiin yli- ja alimääräytymisestä. Ylimääräytyvä tekijä vaikuttaa laajaan joukkoon muita asiaintiloja. Esimerkiksi kapitalistinen tuotantotapa ylimäärää useita kulttuurisia ilmiöitä, jotka toimivat osittain pääoman kasaantumisen logiikalla, mutta näitä ilmiöitä ei voida yksinkertaisesti palauttaa kapitalistisen tuotantotavan olemukseen, vaan ne muodostuvat useiden erilaisten vaikutustekijöiden summana. Näin siis tällaiset kulttuuriset ilmiöt ovat alimääräytyneitä

säilyttää itsessään jatkuvasti edeltävät määrätyn olemisen muodot niiden negaationa. Järjen luomisvoimaa korostaessaan Hegel antaa reflektiolle determinoivan aseman. Reflektio ei ole määrättyä olemista, vaan se määrää, järjestää todellisuutta. Reflektion lait ovat Marcuselle Hegelin dialektiikan perustavat lait. (Marcuse 1941, 146)

Olemisen tulemisluonteen lisäksi oleminen on suhteessa olemista siihen, mitä se ei ole.

Tässä piilee dialektiikan niin sanottu positiivinen puoli: se ylittää partikulaaristen objektien annettuuden ja ymmärtää ne osana universaalia, joka realisoituu partikulaaristen olioiden kautta. Hegelille olemassaolon olemus on relaatioiden totaliteetti. (Marcuse 1941, 124-131) Hegel käyttää teknisiä käsitteitä välitön (unmittelbar) ja välitetty (vermittelt). Välitön oleminen on puhdasta ulkoisuutta, joka ei ole tullut hengen välittämäksi. Välitöntä olemista on esimerkiksi tietty yksittäinen ihminen. Välittyneisyys on kuitenkin Hegelin mukaan kosminen periaate, eikä puhtaasti välitön oleminen ole mahdollista, sillä todellisuus on aina hengen välittämää. Henki luo rationaalisia suhteita arkielämässä erillisiltä vaikuttavien objektien välille. Perimmäisessä mielessä ei voida puhua mistään yksittäisistä seikoista erillään kaikkien objektien kokonaisuudesta, johon ne ovat suhteessa. (Taylor 1975, 104-105) Esimerkiksi ihminen voi tulla ymmärretyksi vain ihmislajin kautta ja yksilö vain tämän lajin edustajana. Marxilaisittain tulkittuna kapitalistisen tuotantotavan puitteissa elävää ihmisyksilöä ei voida ymmärtää ilman luokkasuhteiden analyysia. Marx toteaakin, että “[v]äestö on abstraktio, jos minä sivuutan esimerkiksi ne luokat, joista väestö koostuu.

Nämä luokat ovat jälleen tyhjä sana ellen tunne niitä elementtejä, joille luokat pohjautuvat, esimerkiksi palkkatyötä, pääomaa jne.” (Marx 1857, 217) Myös Hegel nostaa luokka-käsitteen oleelliseksi tavaksi ihmiselle saavuttaa itsetietoisuus. Ihminen voi luokkatietoisena olla tietoinen niistä partikulaarisista suhteista, ominaisuuksista ja tarpeista, joita ihminen on jakamassa luokan jäsenenä. (Plant 1983, 166)

Dialektinen filosofia yhdistää universaalin ja partikulaarin sovittamalla niiden välisen näennäisen ristiriidan. Hegelin filosofiaa voi luonnehtia systeemiksi, jonka päämääränä on tarttua koko inhimilliseen kokemukseen. Dialektinen käsitteellinen ymmärrys todellisuudesta voi tehdä maailmasta kokonaisuuden, jossa mitään ei jätetä sen ulkopuolelle ja kaikki yhtyy kaikkeen erityisessä loogisessa systeemissä. (Plant 1983, 139) Totaliteetti ei yleensä voi olla minkään korkeamman totaliteetin osa. Kokonaisuus

väljemmässä merkityksessä voi olla osa toista kokonaisuutta tai mennä ristikkäin toisen kokonaisuuden, joukon kanssa. Epookki voi Hegelille olla totaliteetti, jonka taustaa vasten kaikki tapahtumat tapahtuvat. Toisaalta myös esimerkiksi taideteos voi olla totaliteetti, jos se onnistuu tarttumaan epookin henkeen. (Inwood 1992, 310) Empiirisen, partikulaarisia kohteita tutkivan tieteen tuloksia ei voida soveltaa erillään erityistapauksista ja formaaleja, universaaleja lakeja tutkivaa tiedettä taas ei voida sellaisenaan soveltaa erityistapauksiin.

Molemmilla tutkimusmetodeilla on kuitenkin paikkansa totaliteetin tietämiseen suuntautuneessa dialektiikassa, kunhan niiden tulokset voidaan ajallisesti kieltää. (Plant 1983, 90) Ristiriita on Hegelille myös sosiaalisen olemisen perustana. Marx sovelsi tätä Hegelin ajatusta hahmotellessaan historiallista materialismia ja osoittaessaan, että kriisi on väistämätön osa kapitalistista tuotantotapaa. Hegelin Logiikan tiedettä voidaan kuvata käsitteen käsitteen käsittelyksi, kun taas Marx soveltaa Pääomassa dialektiikkaa pääoman käsitteen analyysiin. (Marcuse 1941, 159)