Historia ja luokkatietoisuus historiassa

Kun kyseessä on vahvasti yhteiskuntateoreettinen tutkielma, on paikallaan sijoittaa Lukácsin keskeinen teos karkeasti poliittiseen perinteeseen, sen yhteiskunnalliseen kehykseen ja historialliseen aikaan. Samalla myös Marcuse Lukácsin ajattelun seuraajana tulee asetettua tiedepoliittiseen kontekstiin. (Marcusen biografiasta, ks. esim. Kellner 1984) Marxismissa korostunut historiakriittisyys tulee näin jossain määrin sovelletuksi marxismiin itseensä. Heideggeria ja koko ensimmäisen maailmansodan jälkeistä saksalaista elämää käsittelevä erinomainen aatehistoriallinen johdatus sisältyy George Steinerin teokseen Heidegger. (Steiner 1978)

Historia ja luokkatietoisuus herätti julkistamisensa jälkeen välittömästi kiivasta keskustelua marxismin ja vasemmistolaisen politiikan sisällöistä. Sekä sosialidemokraatit että kommunistit hyökkäsivät Lukácsin sekä Saksan kommunistisen puolueen pääteoreetikon Karl Korschin epäortodoksisia ajatuksia vastaan. Korsch oli lähes yhtä aikaa Lukácsin teoksen kanssa julkaissut teoksen Marxismus und Philosophie, jossa Korsch päätyy osin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin Lukács. Lukácsiin ja Korschiin kohdennettu kritiikki keskittyi lähinnä heidän teorioidensa puoluepoliittisiin funktioihin sisällöllisen argumentoinnnin jäädessä vähemmälle. Lukács ja Korsch saivat maineen subjektivistis-idealistista filosofiaa harrastavina akateemikkoina. Myöhemmin Lukács itsekin osittain irtisanoutui Historia ja luokkatietoisuuden sisällöistä ja nimitti 1920-luvun alun ajatteluaan ”messiaaniseksi utopianismiksi”. Tästä syystä merkittävimmässä muodossaan teos onkin säilyttänyt elinvoimansa lähinnä Frankfurtin koulukunnan filosofien – Marcusen, Adornon, Horkheimerin ja Habermasin – kriittisessä teoriassa.

(Töttö 1981, 13)

Laajemmassa kontekstissa Lukácsin yhteiskuntateoreettinen pääteos sijoittuu 1900-luvun alun marxilaisen liikkeen sisäiseen turbulenssiin, jossa sosialidemokraattinen evolutionismi ja vallankumouksellinen kommunismi muodostivat rajalinjojaan.²⁶ Yksinkertaistetusti

26 Lewis A. Coser (1973) ja Seppo Toiviainen (1977) nimittävät Rosa Luxemburgin, Antonio Gramscin ja

vastakkain olivat kaksi Marx-tulkintaa, joista evolutionismi painotti myöhempiä Marxin taloustieteellisiä kirjoituksia ja asteittaista kehitystä kohti sosialistista yhteiskuntaa.

Vallankumouksellinen dialektinen näkemys taas sai enemmän tukea nuoren Marxin teksteistä ja se korosti poliittisen aktivismin merkitystä vallankumouksen lähtökohtana.

Lukács oli syntyjään unkarilainen, mutta opiskeli pitkään Saksassa. Poliittisessa historiassa Lukács sijoittuu keski-eurooppalaiseen vasemmistolaiseen perinteeseen, jossa 1900-luvun alkuvuosikymmenten voimallisin keskustelu kietoutui Saksan sosialidemokraattisen puolueen ympärille. Sen poliittisista linjoista käydyillä teoreettisilla ja käytännön politikointiin liittyvillä debateilla oli huomattava vaikutus Lukácsin sekä Marcusen yhteiskuntateorioihin.

Saksan sosialidemokraattisen puolueen valtavirtaa 1900-luvun vaihteessa oli Karl Kautskyyn henkilöitynyt niin sanottu ortodoksinen linja ja Eduard Bernsteinin revisionismi. Vuosisadan vaihteen saksalaisen vasemmiston kannalta hyvin keskeinen muutos oli Marxin jälkeisenä aikana Saksassa tapahtunut voimakas teollisuuden kehitys, josta seurasi myös työläisten taloudellisen aseman nopea kohentuminen. Vaikka saksalaisten työläisten taloudellinen asema olikin kohentunut, ei siitä ollut kuitenkaan seurannut poliittisen vallan kasvaminen, sillä Saksan poliittinen järjestelmä suosi yhä yläluokkia. Kautskyn, joka oli ollut iäkkään Engelsin työtoveri, intellektuaalisesti johtama sosialidemokraattinen puolue ottikin ensisijaiseksi tavoitteekseen poliittisen valtansa kasvattamisen ja työväen aseman edistämisen käyttäen valtiovaltaa sen välineenä.

Kautskylaisessa ja eritoten bernsteinilaisessa marxismin versiossa kapitalismin kehityksen raadolliset, työväen riiston lisääntymistä povaavat ennustukset vaihtuivat optimismiin ja parlamentaariseen vaikuttamiseen. Darwinilaista evoluutioteoriaa opiskellut Kautsky muodosti eräänlaisen evolutionaarisen ja deterministis-positivistisen tulkinnan Marxista.

Kautkyn näkemys perustui oletukselle, että kapitalistinen yhteiskunta kulkee luonteenomaisesti asteittain kohti työväestön enemmistön valtaa ja siten kohti kapitalismin

György Lukácsin teorioita voluntaristiseksi marxismiksi. Voluntarismi terminä voi olla ongelmallinen, sillä Lukács painottaa olemassa olevien yhteiskunnallisten olosuhteiden merkitystä inhimillisessä tiedostamisessa. Ei voida sanoa, että Lukács hylkäisi Marxin näkemyksen siitä, että ihmisten sosiaalinen oleminen määräisi tietoisuutta. Lukácsin teorian voluntaristisen ulottuvuuden voi nähdä tietoisuuden muodoille, erityisesti esineistyneelle tietoisuudelle annetussa ratkaisevassa asemassa yhteiskunnallisessa kehityksessä ja siinä, että tietoisuuden muutoksesta kumpuavasta toiminnasta seuraa sosiaalisen olemisen muutos. Lukács korostaa yksittäisten hetkien (Augenblick) kontingenssia, joihin tarttumalla

yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa voidaan muuttaa estämällä sen ”looginen” kehitys. (Žižek 2000,

kumoutumista ja sosialismia. Työväen vallalle edellytyksenä oli demokratian kehittäminen, josta muodostuikin sosialidemokraattisen puolueen päätavoite. Saksalainen sosialidemokratia päätyi luottamaan historiallisen evoluution edistykseen sen sijaan, että historian kurssia radikaalisti muuttava vallankumous olisi nähty tarpeellisena. (Coser 1972, 175-177)

Bernstein kritisoi marxismin oletusta luokkaristiriitojen kärjistymisestä ja riistoasteen jatkuvasta kiristymisestä. Bernstein tunnisti näiden oletusten taustalla vaikuttavan hegeliläisen dialektiikan, joka etenee vastakohtien kehittymisen askeleina. Bernstein peräänkuulutti niin sanottujen metafyysisten doktriinien sijaan yhteiskunnan empiiristä tutkimusta, joka osoitti, ettei työväestön asema ollut heikentynyt, vaan päinvastoin parantunut, mikä oli suurelta osin menestyksekkään ammattiyhdistystoiminnan tulosta.

Merkittävimmän tukensa revisionismi saikin ammattiyhdistysliikkeeltä, jonka toiminta keskittyi arkisiin kysymyksiin työväen työehdoista ja elinolosuhteista vallankumousteoretisoinnin sijaan. (Coser 1972, 178-179) Bernstein hylkäsi dialektisen marxismin, joka pyrki saavuttamaan kokonaisvaltaisia yhteiskunnallisia selityksiä historiallisille ilmiöille. Sen sijaan hän painotti naturalistista tutkimusta olemassa olevista partikulaarisista tosiasioista. Filosofinen liike dialektiikasta naturalismiin tarkoitti samalla poliittista liikettä vallankumouksellisuudesta reformismiin. (Marcuse 1941, 399)

Vuosien 1890-1923 välillä lähes kaikki merkittävät marxilaiset teoreetikot, lukuun ottamatta Rosa Luxemburgia ja Lev Trotskia, olivat saaneet vahvoja vaikutteita tuona aikana akateemisessa maailmassa vallinneesta positivistisesta yhteiskuntatieteestä. Myös Lukácsia inspiroineen Leninin filosofisesti merkittävä Materialismi ja empiriokritisismi voidaan Goldmannin mukaan tulkita mekanistiseksi ja epädialektinen teokseksi.

(Goldmann 1971, 66) Lukácsiin syvän vaikutuksen tehnyt Luxemburg oli puolestaan tiukassa vastakkainasettelussa Bernsteinin suhteen. Luxemburgin näkökulmasta bernsteinilainen revisionismi ei ollut vain väärässä, vaan turmiollista. Luxemburgin mukaan revisionismi hylkäsi kysymyksen luokkatietoisuuden kehittämisestä ja supisti ammattiyhdistysliikkeen merkityksen puhtaaksi edunvalvontakoneistoksi, kun se unohti liikkeen merkityksen luokkatietoisuuden rakentamisessa. Bernsteinin korostama edistys työläisten välittömissä elinolosuhteissa näyttäytyi Luxemburgille tärkeänä seikkana ennen

kaikkea siksi, että paremmat resurssit auttoivat valmistelemaan vallankumousta.

Luxemburg perusti yhteiskunnalliset päämääränsä vallankumouksellisesti potentiaalisiin massoihin. Luxemburg vastusti kiivaasti Saksan osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan, jonka hän tulkitsi kapitalistien sotana, joka pakotti eri maiden työläiset taisteluhautojen eri puolille. Hän katsoi sosialidemokraattisen puolueen johdon pettäneen massat kääntäessään ensimmäisen maailmansodan aikana selkänsä kansainväliselle työväenliikkeelle. Kansainvälinen työväenliike edusti Luxemburgille keskeistä voimaa, sillä modernia kapitalismia leimasi kansallisvaltioiden rajat ylittävä imperialismi, jonka yksi oire ensimmäinen maailmansota oli. Hän ennusti imperialismin laajentumisen päätyvän lopulta vallankumoukselliseen romahdukseen. Luxemburg kritisoi kapitalistisen tuotantotavan epäinhimillistäviä ja moraalittomia seurauksia, joten sopeutuminen politikointiin tämän järjestelmän puitteissa oli hänen mukaansa mahdotonta. Luxemburg tuli erityisen tunnetuksi hänen kohtalokseen muodostuneen epäonnistuneen tammikuun 1919 spartakistikapinan yhtenä johtohahmona. (Coser 1972, 182-186) Filosofisesti Luxemburgia voidaan luonnehtia praxis-filosofian edustajaksi, joka katsoi sosiaalisella toiminnalla olevan ontologinen, maailmanhistoriallinen merkitys. Bernsteinilainen positivismi taas pohjautui naturalistiseen oletukseen ulkoisesta luonnosta, jonka itsenäiseen olemassaoloon ja kehitykseen ihmisten – tai sosialidemokraattisen puolueen – oli sopeuduttava. Näiden filosofisten kantojen heijastukset käytännön poliittisiin ratkaisuihin ovat tulleet ilmeisiksi.

Myös Lenin teki huomattavan jäljen Historia ja luokkatietoisuuteen. Leninin vallankumousteorian rakentavana ajatuksena oli, ettei työväestöllä ollut mitään mahdollisuuksia luoda spontaanisti laajaa liikettä ilman ammattimaista vallankumousjohtoa, joka organisoisi massat luokkatietoisuuden kehittämisen kautta.

Lenin ei hyväksynyt yksiselitteisesti ajatusta siitä, että ihmisen oleminen määrittäisi hänen tietoisuutensa. Näin tulee mahdolliseksi ajatella, että tietoisuudella on produktiivista voimaa, joka voi ylittää kulloisetkin yhteiskunnalliset olosuhteet suuntautumalla kohti jotain, mitä vielä ei ole olemassa. Leninin näkemys vallankumouksesta ei edellyttänyt asteittaista kehitystä, jossa kapitalismi olisi kypsynyt otolliseksi sosialistiselle kumoukselle, vaan vallankumouksen toteuttaminen tapahtui ottamalla haltuun tietty historiallinen mahdollisuus – ihmisten ottaessa historian omiin käsiinsä. Vallankumous ei

ole Leninille jonkun tietyn historiallisen logiikan tulos, vaan aktiivista historian luomista toiminnallisesti. Lokakuun vallankumous on esimerkki siitä, kuinka ensimmäinen onnistunut kommunistinen vallankumous tapahtui odottamattomasti ja ”epäloogisesti”

teollisesti takapajuisella Venäjällä. (Žižek 2000, 118) Ammattiyhdistysliikkeen reaktiivisen toiminnan sijaan Leninin päämääränä oli ”suuri kokonaisuus, jonka luomme ensimmäistä kertaa”. Lenin kritisoi ekonomistista marxismia, joka syventyi taloudellisiin taisteluihin ja kamppaili työläisten vaatimusten saavuttamiseksi asettamatta perustavampia poliittisia kysymyksiä. Leniniläinen marxismi voidaan nähdä myös vastalauseena passiiviselle ja epäpoliittiselle älymystölle. (Coser 1972, 189-191) Leninin ja Lukácsin aikalainen Antonio Gramsci ponnisti samantyyppisestä kritiikistä. Gramscin opettaja Bennedetto Croce kehitti Italiassa Diltheyn kaltaista Hegel-vaikutteista filosofiaa. Myös Lukács oli perehtynyt Diltheyn hermeneutiikkaan. Gramscin ja Lukácsin teoriat edustavatkin saman tyyppistä ideologiakritiikkiin nojaavaa marxismia. (Coser 1972, 194-195)

Nuori György Lukács (1885-1971) syntyi Budapestissa, mutta opiskeli vuosisadan alussa Berliinissä ja Heidelbegissä, jolloin saksalaisissa yliopistoissa vallitsi vahva uuskantilainen virtaus. Lukács opiskeli ennen kaikkea hegeliläistä filosofiaa, jonka lisäksi hän syventyi muun muassa Kierkegaardin, Diltheyn ja Dostojevskin teoksiin. Lukács sai Saksassa mainetta kirjallisuuskriitikkona ja estetiikan tutkijana. Lukács tutustui opiskeluaikanaan henkilökohtaisesti myös aikansa merkittävimpiin sosiologeihin Max Weberiin ja Georg Simmeliin. Lukács vastusti kantilaisten filosofien tekemää karkeaa erottelua luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä. Sen sijaan Diltheyn hengentieteen sisällään pitämä ajatus siitä, että ihminen voi ymmärtää parhaiten vain sitä, minkä hän on itse luonut, sai vastakaikua Lukácsin kirjoituksissa. Myös Simmelin elämänfilosofinen, intuitiota korostava näkökulma teki vaikutuksen Lukácsiin. (Kilminster 1979, 27) Saksalaisten filosofien ja sosiologien piirien niin sanottu ajan henki kulminoitui tuolloin, laveasti ilmaistuna, huoleen modernin eurooppalaisen kulttuurin kriisistä mekanisoituvan ja byrokratisoituvan yhteiskunnan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikainen spengleriläinen ilmapiiri ilmeni taloudellisen, poliittisen ja inhimillisen katastrofin lisäksi kulttuurin alennustilana. Fenomenologia ja eksistentialismi kamppailivat pitkälti samojen ongelmien kanssa ja Husserl totesi Euroopalla olevan kaksi vaihtoehtoa kriisin ratkaisemiseksi: etääntyminen rationaalisesta elämänmerkityksestä ja taantuminen

barbariaan tai uudelleensyntyminen sankarillisen järjen avulla, joka ylittää lopullisesti naturalismin. (Feenberg 1981, 59-60)

Fenomenologeja Lukácsiin yhdisti merkittävällä tavalla myös filosofinen problematiikka, joka syventyi niin epistemologisesti että ontologisesti subjektin ja objektin vastakkainasettelun purkamiseen. Ajan merkittävimmät fenomenologit vaikuttivatkin Heidelbergin naapurikaupungissa Freiburgissa. Goldmannin mukaan Lounais-Saksassa vallitsi sellainen filosofinen ilmapiiri, jolla tuli olemaan valtava vaikutus koko 1900-luvun mannermaiselle filosofialle, erityisesti fenomenologiaan ja eksistentialismiin sekä marxismiin. Erityisesti Heidelbergissä vaikuttanella uuskantilaisella Emil Laskilla mainitaan olleen vaikutus sekä Lukácsiin että naapurikaupungissa tutkimuksia tehneeseen Martin Heideggeriin. Historia ja luokkatietoisuudesta on luettavissa suoria viittauksia Husserliin ja Heideggerin Olemisesta ja ajasta taas Lukácsin teokseen. Filosofisen tradition lisäksi historiallis-maantieteellinen etäisyys ja ihmissuhteiden verkosto yhdisti vahvasti Lukácsia fenomenologeihin. (Goldmann 1973, 3-5)

Palattuaan Unkariin vuonna 1915 Lukács organisoi myöhemmin Humanististen tieteiden vapaaksi kouluksi kehittyneen tutkimusryhmän, joka toimi vastapainona positivistisesti suuntautuneelle unkarilaiselle yhteiskuntatieteelle. Ryhmä, jonka kokouksiin osallistuivat muun muassa unkarilaiset Karl Mannheim ja Karl Polanyi, asettui poikkiteloin deterministisen marxilaisen materialismin suhteen. Lukács kehitti marxilaista teoriaa painottaen sen hegeliläisiä juuria ja yhdisti siihen weberiläistä sosiologiaa sekä Diltheyn hermeneutiikkaa. Myös Schlesinger allekirjoittaa sen, että Lukácsin työn suuri merkitys on ollut Hegelin revitalisoinnissa marxilaisen perinteen sisällä. (Schlesinger 11971, 92-193) Vasta Unkariin palattuaan Lukács alkoi kirjoittaa laajemmin yhteiskunnallisista teemoista.

Vuoden 1918 Unkarin vallankumouksen aikana Lukács liittyi Unkarin kommunistiseen puolueeseen ja hän saavutti nopeasti merkittävän intellektuaalisen aseman puolueessa, joka Béla Kunin johdolla muodosti lyhytikäisen Unkarin neuvostotasavallan, jonka koulutus ja kulttuurikomissaarina Lukács toimi. Kommunistinen vallankumous edusti Lukácsille mahdollisuutta uuteen alkuun ja eurooppalaisen kulttuurin nousuun sen rappiosta. Siihen asti Lukácsin paljolti esteettisiin ja eettisiin kysymyksiin keskittynyt filosofia vaihtui käytännön toimintaan ja politiikkaan, josta hän myöhemmin ajautui sivuun, palatakseen

vielä vuonna 1956 Unkarin kansannousun ajaksi kulttuuriministerin asemaan. (Coser 1972, 197-198)

Lukács kirjoitti Historia ja luokkatietoisuuteen kootut esseet vuosina 1917-1923. Voidaan sanoa, että Lukácsin esseet ovat vahvasti sitoutuneita omaan aikaansa, sillä 20-luvun taitteen Eurooppaa leimasi useat vallankumoukset ja Venäjän vallankumous vakiinnutti asemansa. Vallankumousten ajan voi nähdä heijastuneen dialektisen ajattelun uutena tulemisena filosofiassa, jonka keskeisimpiä kantajia Lukács on. (Goldmann 1971, 67) Vallankumouksellisella toiminnalla oli tuona aikana konkreettista vaikutusta ja sen mahdollisuudet näyttäytyivät hyvin todellisilta. Lukácsin tekstistä voi lukea tietynlaisen välittömän eteenpäin pyrkivän otteen, joka kiinnittyy abstraktien ongelmien lisäksi konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Lukácsin teos yhdistää dialektisesti filosofisen subjektin ja objekin sekä yhteiskunnallisen teorian ja käytännön, joka kiinnittyy leninistiseen poliittiseen kamppailuun. Tässä mielessä teos eroaa suuresta osasta nykyaikaisesta akateemisesta kulttuurintutkimuksesta, joka on ottanut etäisyyttä poliittisiin vastakkainasetteluihin. (Žižek 2000, 109) On selvää, että eurooppalainen yhteiskunta on muuttunut huomattavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta ja siksi radikaali vallankumous vaikuttaa mielikuvituksettomille välittömästi mahdottomalta. Lukács taas katsoi elävänsä vallankumouksen aattoa, jonka taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset olivat olemassa ja jonka onnistuminen oli kiinni ennen kaikkea työväestön luokkatietoisuudesta. (Goldmann 1971, 69) Tom Bottomore on esittänyt jo neljä vuosikymmentä sitten, ettei teoksella ole juurikaan kestävää merkitystä, sillä vallitseva empiirinen todellisuus on niin erilainen kuin Lukács sen kuvitteli aikoinaan, eikä vallankumoukselle ole etenkään nykyaikana Lukácsin kuvaamia mahdollisuuksia.

(Bottomore 1971, 55-56) Lukácsia voi kuitenkin myös niin, että häntä motivoi nimenomaan ne seikat, jotka modernissa kapitalismissa estävät työväestön luokkatietoisuuden syntymisen ja siten tekevät vallankumouksellisen toiminnan kehittymisen haasteelliseksi.