Tieteiden ja filosofian eriytyminen

Tieteellisistä metodeista tulee Lukácsille yksi yhteiskunnallisen kamppailun alue. Lukácsin mukaan esineistynyt tieteellinen metodi sovellettuna vallitsevassa yhteiskunnassa toimii porvariston luokkataistelun aseena. (Lukács 1968, 10) Tieteissä ja filosofiassa on Lukácsin mukaan tapahtunut samantapainen fragmentoitumiskehitys kuin muualla kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kun erityistieteet ovat erkaantuneet niiden materiaalisesta substanssista, luopuvat ne samalla myös totaliteettiin suuntautuneesta totuuskäsityksestä. Erityistieteet siis menettävät yhteytensä tieteiden kokonaisuuteen ja kukin tiede alkaa harjoittaa itsenäisesti tutkimusta omalla kapealla sektorillaan. Filosofia ei tässä suhteessa poikkea erityistieteistä, vaikka se osittain onkin pyrkinyt kokoamaan erityistieteitä yhteen ensyklopedisella tavalla. Filosofia on myös kyseenalaistanut erityistieteiden formaalin rationaalisuuden asettamalla sitä vastaan ”elävän elämän” tutkimuksen, mutta tämä on ollut filosofiassa vain episodimainen tendenssi. Filosofian yleiseksi tehtäväksi on jäänyt vain erityistieteiden metodien ja käsitteenmuodostuksen perusteleminen. Formaali rationaalisuus on integroitunut osaksi filosofiaa, sen annetuksi perustaksi, jonka historiallisuutta ei onnistuta ymmärtämään. Filosofia pohtii formaalin rationaalisuuden transsendentaaleja ehtoja tietoisuudesta ja puhtaasta järjestä. Puhtaan järjen historiattomuus tekee tällaisesta filosofiasta esineistynyttä. Kun filosofia ei ymmärrä tietoisuuden ehtojen olevan aina tietystä historiallisesta kehityksestä kumpuavia, voidaan tavoittaa enää muuttumaton, muodollinen ja annettu todellisuus. (Töttö 1981, 27)

Moderni rationalistinen kriittinen filosofia on Lukácsin mukaan kadottanut yhteyden sen

”olemisperustaan”. Kuten Heidegger, myös Lukács huomauttaa, etteivät tieteet kysy niiden omaa olemistaan. Lukács katsoo modernin rationalistisen filosofian lähtökohdaksi

Descartesin cogito-argumentin, jonka perustalta myöhemmät ajattelijat, kuten Hobbes, Spinoza ja Leibniz ovat jatkaneet traditiota. Immanuel Kantia Lukács pitää tämän tradition radikalisoijana. Cogito-argumentista on seurannut oletus, että ihmiset voivat ymmärtää vain sitä, mitä he ovat itse luoneet. Kun tietoisuus on ainut varma tiedon lähtökohta, kadotetaan tiedon ja esineiden yhteys. Kantin kopernikaanisessa kumouksessa tietoisuus alkaa rakentaa todellisuutta, eikä esineellinen maailma enää jäsennä niinkään tietoisuuttamme. Näin siis todellisuutta ei enää pidetä tietävästä subjektista riippumattomana, vaan maailman katsotaan olevan aina tietoisuuden konstruktio.

Seurauksena

”matematiikan ja geometrian (välineitä, joiden mukaan objektit konstruoidaan, luodaan yleisen objektiivisuuden formaaleista esioletuksista) ja myöhemmin matemaattisen fysiikan menetelmistä tulee filosofian ohje ja koetinkivi, tietämistä maailmasta sen totaliteetissa”.

(Lukács 1968, 112)

Näin filosofia on kehittynyt käsi kädessä eksaktien tieteiden ja tekniikan kehityksen kanssa, jotka käyttävät juuri edellä mainittuja menetelmiä. Mainittu totaliteetti on kuitenkin rajoittunut ja esineistynyt näkökulma todellisuuteen, joka on totaliteetti vain tietoisuuden, ei materiaalisen todellisuuden ja tietoisuuden tasolla. Universaali rationaalisuus ei siis onnistu tarttumaan pyrkimyksistään huolimatta maailmaan totaliteettina. (Lukács 1968, 113)

Formaali rationaalisuus johtaa Lukácsin mukaan väistämättä sisäiseen ristiriitaan ja siten irrationalismiin. Kantin filosofiassa tämä irrationalismi ilmenee siinä, että rationalistinen järjestelmä ei koskaan voi selittää itseään, koska se aina kykenee selittämään vain osan järjestelmästä. Silti formaali rationalismi edellyttää aina jotain järjestelmää, josta käsin se voi selittää todellisuuden. Esimerkiksi matematiikkaan nojaava rationalistinen ajattelu olettaa, että yleisistä aksiomaattisista periaatteista tulisi olla dedusoitavissa eksaktisti kalkyloimalla jokainen erityistapaus. (Lukács 1968, 116-117)

Kantia käsitellessään keskeiseksi kysymykseksi Lukácsille nousee: tuleeko empiiriset faktat ottaa annettuina (yksinkertaisesti todellisuutta kuvaavina) vai tuleeko ne nähdä järkemme tuotteina? Kysymyksen ratkaisemisen kannalta on välttämätöntä tietää, onko filosofisen, kaikki yksittäisilmiöt selittämään kykenevän systeemin rakentaminen

mahdollista – eli voidaanko muotoilla empiirisen tiedon keräämisen systeemi tai voidaanko muotoilla järjen toiminnan systeemi. Jos todellisuus on tietoisuutemme konstruoima, tulisi maailman konstruoitumisen tapa tällöin voida selittää aukaisemalla täydellisesti tietoisuus-systeemimme toimintapa. Lukács katsoo, että jo Kant itse oli epäileväinen rationaalisen systeeminrakennuksen suhteen, sillä Kant

”jatkuvasti painottaa, että puhdas järki ei kykene tekemään vähäisintäkään askelta kohti objektin synteesiä ja määritelmää. Siten sen periaatteita ei voida dedusoida 'suoraan käsitteistä, vaan vain epäsuorasti suhteuttamalla nämä käsitteet johonkin täysin kontingenttiin, nimittäin mahdolliseen kokemukseen'”. (Lukács 1968, 116)

Tietoisuus ei siis ilmene milloinkaan puhtaasti, vaan se on aina välittynyt. Ei ole olemassa tietoisuutta ilman tietoisuuden sisältöjä. Tietoisuus suuntautuu aina johonkin sen itsensä ulkopuoliseen. Tätä kohdetta Kant nimitti olioksi sinänsä. Olio sinänsä viittaa jonkin yksittäisen käsitteen sisäiseen kontingenttiin irrationaalisuuteen, koska siitä itsestään ei voida tietää mitään muuta kuin mitä on välittynyt tietoisuutemme kautta. Näin siis olisi olemassa yksittäisiä asiaintiloja, joita ei voitaisi palauttaa rationaaliseen systeemiin, koska näihin yksittäisiin asiaintiloihin vaikuttaa monia muuttujia, joista emme välttämättä voi saada tietoa.

Yritys rakentaa systeemiä formaaliin rationaalisuuteen nojaten päätyy Lukácsin mukaan ratkaisemattomaan muodon ja sisällön dilemmaan. Yhtenä ratkaisuna dilemmaan on

”naiivi, dogmaattinen rationalismi”, jossa systeemi säilytetään näkemällä kontingentit irrationaaliset sisällöt epäoleellisina. Vaihtoehtoinen ratkaisu on hylätä koko systeemiajattelu ja tyytyä rekisteröimään yksittäisiä faktoja sekä järjestää niitä mahdollisimmin hyvin. (Lukács 1968, 118) Ensimmäisen voi katsoa olevan matemaattisen logiikan toimintatapa. Jälkimmäinen ratkaisu taas kuvaa paljolti modernien erityistieteiden toimintaa. Nämä ratkaisut johtavat Lukácsin mukaan filosofisen ontologian hylkäämiseen ja samalla sen kieltämiseen, että olisi mahdollista saada jonkinlaista tietoa todellisuudesta kokonaisuutena. Kokonaisuuden ymmärtämiseen tähtäävät teoriat luokitellaan siten epätieteellisiksi. Tällä tavalla syntyvät toisistaan riippumattomat erityistieteet, joilla kullakin on omanlaiset metodinsa ja omat rajatut tutkimusalueensa. Lukács esittää, että erityistieteet pyrkivät kohti eksaktiutta, mutta niiden tutkimuskohde on itse asiassa vain metodologisesti puhdistettu maailma. Erityistieteiden tutkimuskohteet rajoittuvat kunkin

tieteenalan kannalta ymmärrettäviksi asiasisällöiksi. Kullakin tieteellä on siis omaan käyttöönsä puhdistettu maailma, jota tutkitaan, eikä erityistieteiden kategorioilla ole näin pääsyä todellisuuden materiaaliseen, kuitenkin tieteitä lopulta yhdistävään pohjakerrokseen. (Lukács 1968, 120) Näin formaali rationaalisuus päätyy lopulta puhtaaksi rationalisoitujen sisältöjensä kautta irrationalismiin, koska tieteiden tutkimuskohteet ovat mielivaltaisesti rajattuja.

Lukácsin kritiikki fragmentoituneita ja itsenäisiä tieteitä kohtaan voidaan katsoa idealisoitujen tieteenteorioiden kritiikiksi. Edellä on esitetty, että Lukács korostaa myös tieteellisten havaintojen teoriapitoisuuden ongelmallisuutta. Koska havainnot ovat aina tulkittuja tietyn teorian kautta tai sovitettu tiettyihin yhteiskunnallisiin intresseihin, voisi tästä päätellä, että tieteelliset teoriat on aina nähtävä idealisoituina. Tämä lieneekin Lukácsin näkökulmasta tilanne porvarillisessa yhteiskunnassa ja epädialektisessa tieteessä.

Havaintojen teoriapitoisuuden ja idealisoitujen tieteiden ongelma voidaan Lukácsia tulkitsemalla nähdä ratkaistavaksi asettamalla eri tieteelliset teoriat keskenään vuorovaikutukseen ja painottamalla teorioiden historiallisuutta sekä yhteiskunnallista sidonnaisuutta. Lukácsia ei voi nähdä naiivina tieteellisenä realistina, koska hän korostaa kaiken tiedon historiallisuutta. Tietoteoreettisesti Lukácsin voi luokitella kriittiseksi realistiksi tai sosiaaliseksi konstruktionistiksi. Lukácsin mukaan todellisuuden tutkiminen itsessään luo maailmaa. Inhimillisten kategorioiden määräämä maailma ei ole vain näiden kategorioiden rajoittama, vaan ne rakentavat jatkuvasti muuttuvan todellisuuden, jossa nykyisyys koostuu aina tietynlaisesta kategorioiden järjestyksestä. (Lukács 1968, 159)

Ajattelun ja substanssin identtisyyteen voidaan Lukácsin mukaan etsiä vastausta Marxin viitoittamalla tiellä. Tämä tarkoittaa praktista filosofiaa, joka rakentuu aina prosessinomaisesti. Tällaisessa filosofiassa totuuden kriteerit tulevat määritetyksi reflektiivisessä suhteessa todellisuuteen. Jäykkä jako tutkimuskohteen, eli substanssin ja metodin välillä häivytetään, sillä konkreettiset todellisuudessa tapahtuvat prosessit vaikuttavat yhtä lailla näihin tutkimuksen molempiin puoliin. Koska ”samaan virtaan ei voi astua kahdesti”, tulee tiedostaa virtauksen liike, eli yksittäisten asiaintilojen takana piilevät prosessit. Lukácsin mukaan todellisuus ei ole identtinen empirian kanssa – todellisuus ei ole, se tulee. (Lukács 1968, 203) Yksi esimerkki tutkimuksesta, jonka päämääränä on

paljastaa yksittäisten, staattisilta vaikuttavien asiaintilojen takana toimiva jatkuva muutos ja sen toimintalogiikka, on Marxin Pääoma, jota voidaan pitää talouden metateoriana.

Koska ihminen ja tieteen tutkimuskohteet ovat jatkuvassa tulemisen tilassa, on tämä huomioitava myös epistemologisesti. Traditionaalinen filosofia ei Lukácsin mukaan ole onnistunut ottamaan vakavasti tätä todellisuuden luonnetta ja niinpä Lukácsille ensisijainen antinomia vallitseekin traditionaalisen filosofian ja yhteiskunnallisen todellisuuden välillä.

Lukács ei kuitenkaan hylkää filosofiaa, vaan ottaa tavoitteekseen sen praktisen uudistamisen.³³ (Feenberg 1981, 19-20)

Lukács nostaa taloustieteen ja oikeustieteen esimerkeiksi formaalin käsittelytavan mahdottomuudesta käsittää todellisuutta kokonaisuudessaan. Marx totesi, että kvalitatiiviset käyttöarvot jäävät poliittisen taloustieteen tutkimuksen ulkopuolelle, kun tutkimuksen ala rajataan kvantitatiivisiin vaihtoarvoihin, joissa materiaalisesti so.

konkreettisesti epätasa-arvoisista objekteista tehdään abstrakteja, formaaleja ja esineistyneitä tasa-arvoisia vaihdon välineitä. Lukácsin mukaan tämä taloustieteiden käsitys käyttöarvoista ”asioina itsessään”³⁴ paljastuu taloudellisten kriisien aikana, jolloin materiaalisten seikkojen konkreettinen merkittävyys osoittaa formaalisten selitystapojen vaillinaisuuden. (Lukács 1968, 104-105) Tällä tavalla esimerkiksi perunasta tulee merkittävä hyödyke ihmisten ravinnontarpeen tyydyttäjänä, eikä niinkään pääoman uusintamisen välineenä. Taloudelliset kriisit ovat yksi esimerkki formaalin rationaalisuuden irrationaalisuudesta tai siitä irrationaalisuudesta, johon formaali rationaalisuus ei kykene omasta kehyksestään käsin tarttumaan. Lukácsin mukaan tilastollisia ja ”eksaksteja” menetelmiä käyttävä taloustiede laahaakin aina kehityksen perässä tuottaen tietoa deskriptiivisesti jo tapahtuneista asioista, post festum. (Lukács 1968, 6) Lukácsin mukaan oikeustieteessä formaali rationaalisuus tulee esiin jopa vahvemmin kuin taloustieteessä. Koko oikeustieteen perusta on lain formaalisessa tasa-arvossa ja universalismissa. Formaali tasa-arvo on vailla sisältöjä ja universalismi olettaa lakien olevan ikuisesti olemassa olevia. Oikeustiede ei voi selittää lakien syntyä, eikä siten niiden säätämisen luokkasidonnaisuutta.³⁵ (Lukács 1968, 109)

33 Lukácsin pyrkimystä filosofian uudistamiseen voi vertailla samoihin aikoihin Atlantin toisella puolella kirjoittaneen John Deweyn teoksessaan Filosofian uudistaminen esitettyihin ajatuksiin filosofian kytkemisestä vallitseviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

34 Vrt. Kantin olio itsessään.

35 Ainakin nykyisestä näkökulmasta käsin Lukács rakentaa oikeustieteestä sellaisen olkinuken, joka ei kestä

Lukács katsoo, että filosofiasta on tullut paljolti erityistieteiden formaaleja oletuksia tutkiva oppiala. Filosofia ei näin käsitettynä puutu millään tavalla erityistieteiden sisältöihin. Totaliteetin ongelmaan on parhaimmillaan pyritty vastaamaan käsittämällä totaliteetti (porvarillisen yhteiskunnan) kulttuuriksi. Kulttuuri nähdään ikään kuin tieteiden toimintakenttänä. Tällaista kulttuuria ei voida johtaa mistään ja se tulee vain hyväksyä tiettynä ”faktisiteettina”. (Lukács 1968, 120) Kulttuuri ja yhteiskunnan kokonaisuus jäävät näin tutkimuksen taustalle, kun taas Lukács pyrkii nostamaan yhteiskunnan intellektuaalisen hallinnan tutkimuksen keskiöön. Hajaantuneet tieteet lisäävät hallintaa tietyillä yhteiskunnan osa-alueilla, mutta kokonaisnäkemyksen puuttumisen seurauksena tieteet menettävät pätevyytensä yhteiskunnalliseen ”johtajuuteen”.³⁶ (Lukács 1968, 121) Siitä huolimatta, että Lukács perää tieteiltä yhteiskunnallista johtajuutta, on vaikea nähdä, että Lukácsin teoria olisi missään muussa mielessä teknokraattinen utopia, kuin inhimillisiä vapauksia kasvattavassa mielessä, sillä vapaalla inhimillisellä toimeliaisuudella on huomattavan tärkeä asema Lukácsin kokonaisteoriassa.

”Taitojen erikoistuminen johtaa kaikkien kokonaiskuvien tuhoutumiseen. Tästä huolimatta, tarve kokonaisuuden käsittämiseksi ei voi – ainakaan kognitiivisesti – kuoleutua.”³⁷ (Lukács 1968, 103-104) Formalismin aiheuttama tieteiden fragmentoituminen voidaan Lukácsin mukaan ylittää, jos filosofia onnistuu radikaalisti muuttamaan lähestymistapaansa ja keskittymään konkreettiseen materiaaliseen totaliteettiin.

Fragmentoituneita tieteitä ei voida yhdistää mekaanisesti liimaamalla niitä toisiinsa, vaan filosofian tulee ymmärtää erityistieteiden genesis ja kehityskulun väistämätön ajautuminen formalismiin. Lukácsin mukaan marxismin ei tule tunnustaa itsenäisiä erityistieteitä, vaan

yliopistojen ulkopuolella.

36 2000-luvulla ihmiskunnan ja tieteiden yhdeksi tärkeimmistä kysymyksistä on noussut globaali

ilmastonmuutos. Ilmastotieteilijät ovat ennustaneet suuria muutoksia lämpötiloissa ympäri maapalloa, jos kasvihuonepäästöjen määrä pysyy ennallaan. Tieteellisistä ennustuksista ja päästörajoitustavoitteista huolimatta päästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Kun tieteet ovat hajaantuneet esimerkiksi

ilmastotieteeksi, taloustieteeksi ja yhteiskuntatieteiksi, ei sellaisen materiaalisen pohjan, kuten maapallon lämpötilan, vaikutuksia ole voitu ottaa kaikkia tieteitä yhdistäväksi totaliteetiksi. Tieteiden

tutkimuskohteet ovat rajattuja ja erityistieteet luovat tutkimuskenttiä, joiden ulkopuolisiin asioihin tiettyihin kysymyksiin erikoistuneet spesialistit eivät halua ottaa kantaa. Lukácsin analyysin pohjalta voidaan pyrkiä osittain selittämään se, miksi tieteellisillä teorioilla ilmastonmuutoksesta ei ole ollut suurta vaikutusta yhteiskunnallisessa kehityksessä. Tieteillä ei ole riittävää pätevyyttä johtajuuteen.

37 Kognitiivista mahdollisuutta muodostaa maailmallinen kokonaiskuva voi verrata fenomenologiassa tutkittuunn merkityksenantoprosessiin. Lukácsia voi tulkita niin, että hänen mukaan inhimillisen tietoisuuden ominaispiirre on suuntautuminen kohti kokonaiskuvien hahmottamista, eikä se siten voi minkäänlaisessa yhteiskuntajärjestyksessä ikinä täysin kuoleutua. Kokonaisuuden hahmottamisen voisi näin fenomenologisesti sanoa olevan osa tietoisuuden intentionaalisuutta. Vrt. Husserlin käsitys horisontaalisesta intentionaalisuudesta.

sen tulee rakentaa sellainen yhdentynyt tiede, joka tutkii dialektisesti ja historiallisesti yhteiskunnan evoluutiota sen totaliteetissaan. (Lukács 1968, 28). Erityistieteiden yhtenäisyys voidaan luoda muuttamalla niiden sisäisiä toimintatapoja sisäisesti syntetisoivalla filosofisella metodilla. Ferrarotti katsoo, että Marxin huomiot kapitalistisesta kasautumistendenssistä ja luokkaperustaisesta teollistuneesta yhteiskunnasta sekä Weberin rationalisoitumis- ja byrokratisoitumiskehitystä tutkiva makroteoria ovat yrityksiä selittää yhteiskunnallisen kehityksen suuret linjat, mutta ei vain välineellisesti tekemällä monitieteistä teoriaa, vaan yhdistämällä tieteet elimellisesti yhteiskunnallisten rakenneosien ympärille. (Ferrarotti 1985, 270-271)

Lukácsin näkemyksen mukaan syntetisoivaa filosofista metodia ei voida luoda porvarillisen yhteiskunnan olosuhteiden vallitessa. Tästä syystä ihmisyksilöillä tai filosofisilla koulukunnilla ei ole mahdollisuutta murtaa tieteiden ja filosofian esineistynyttä perustaa. Erityistieteet suhtautuvat esineistävällä tavalla empiiriseen todellisuuteen ja filosofia ottaa erityistieteiden tulokset vastaan esineistävällä tavalla. Porvarillisessa yhteiskunnassa filosofia voi ottaa ”elävän elämän” kysymykset tarkasteluunsa ja tällä tavalla kyseenalaistaa formaalin rationaalisuuden muodollisuus, mutta ”vaikka tämä nostaisi ekstaasiin, irtisanoutumiseen tai epätoivoon, vaikka etsisimme mystisestä kokemuksesta kumpuavaa 'elämään' johtavaa polkua, se ei tee kerta kaikkiaan mitään muuttaakseen tilannetta siten kuin se faktuaalisesti on.” (Lukács 1968, 110)