Oleminen kohti kuolemaa ja päättäväisyys

Täälläolon varsinainen oleminen on tarkoittaa Heideggerille sen olemista ajallisena olentona. Tämän ajallisuuden rajallisuus tulee ymmärrettäväksi kun täälläolo on olemisessaan kohti kuolemaa. Vasta oleminen kohti kuolemaa mahdollistaa täälläolon olemisen kokonaisena. Kokonaisuus syntyy vasta, kun sille asetetaan tietyt rajat. Toisaalta täälläolo on aina vaillinaista. Sillä on aina jotakin saatavaa, se on pysyvästi sulkeutumaton ja on aina kohti joitakin mahdollisuuksia. Kuolema on perustavan laatuinen mahdollisuus, joka rajaa täälläolon olemista täällä. Se voidaan käsittää objektiivisesti kokemalla jonkin olevan kuolema, mutta Heidegger ei viittaa niinkään kuolemaan biologisena tosiasiana, vaan siihen, mitä tämä ontinen asia merkitsee täälläololle eksistentiaalisesti. Se tarkoittaa ensinnäkin sitä, että ajallisen olemisen loppu on käsitettävä aina oman eksistentiaalisen

sinun maa, koska annoit ruumiin, pitää lunastaa tuo ruumis. Mutta koska Huoli ensin muovasi tämän olennon, pitäköön Huoli sitä hallussaan niin kauan kuin se elää. Mutta koska sen nimestä on kiistaa, olkoon se nimeltään 'homo', koska se on tehty humuksesta (maa)'.” (Heidegger 1927, 248)

täälläolon ilmiöksi, sillä kukaan ei voi kuolla kenenkään toisen puolesta. Kuolema saa ymmärtämään yksilöllisyyden ja siten kanssaolemisen toisten olemiskykynä, koska vain yksilö voi olla toisten kanssa. (Heidegger 1927, 323) Toisekseen täälläoloa ei voida koskaan kokea ontisesti kokonaisena, sillä ”saavuttaessaan kokonaisuutensa se suorastaan menettää maailmassa-olemisensa. Tällöin täälläolo ei enää ole koettavissa olevana”.

(Heidegger 1927, 291) Oman katoavaisuutensa ymmärtäessään täälläolo ylittää pelkän paikassa olemisen ja voi käsittää itsensä suhteessa ajallisuuteen. Tällaista olemista Heidegger nimittää edelläkäyväksi olemiseksi. Kuolemaa kohti oleva täälläolo ymmärtää elämän materiaaliset ehdot, jotka asettavat täälläolon välttämättömään ajallisuuteen ja sen puitteissa tapahtuviin valintoihin. Näistä elämän materiaalisista ehdoista kumpuaa ymmärrys, joka ei ole palautettavissa puhtaan maailmalliseen, materiaaliseen.

”Ahdistus kuoleman edessä on ahdistusta omimman, riippumattoman ja sivuuttamattoman olemiskyvyn 'edessä'.” (Heidegger 1927, 308) Kuolema on Heideggerille täälläolon heitettynä olemista kohti loppua. Lankeava maailmassa-oleminen peittää tämän kuoleman ilmiön, jolloin täälläolo ei ole avautunut kohti kuolemaa. Kuka tahansa käsittelee kuolemaa yleisenä tapahtumana, jolloin kuolema ei koskaan kosketa juuri minua. Kuolemaa käsitellään kaksimielisesti, jolloin se on olemuksellisesti minun, mutta julkisuudessa käännetään ei-kenenkään ominaisuudeksi. Kuka tahansa pakottaa välinpitämättömään tapaan suhtautua kuolemaan ja siten vieroittaa täälläolon sen omimmasta mahdollisuudesta. (Heidegger 1927, 310-311) Tällaisella kenen tahansa tasolla kuolema voi merkitä esimerkiksi tietynlaista elinikään vaikuttavaa elämäntapaa, jota voidaan kansanterveydellisesti laskelmoida tai uutisjuttu, jossa mielenilmauksissa kuolleiden lukumäärät ilmaistaan tyynen asiallisesti. Tällöin kuolemasta tulee jotain sellaista, josta kenenkään ei tarvitse tai josta kukaan ei voi ottaa vastuuta. ”Jokapäiväisyys pakottaa kiireelliseen huolehtimiseen ja luopuu rasittavasta 'kuolemaan kohdistuvan toimettoman ajattelemisen' kahleista. Tämä työnnetään tuonnemmaksi 'hamaan tulevaisuuteen' vetoamalla niin sanottuun 'yleiseen mielipiteeseen'.” (Heidegger 1927, 316)

Fundamentaaliontologisen analyysin tarkoitus on vastata kysymykseen, miten huolehtiva oleminen suhtautuu mahdolliseen? Kuinka mahdollisuuden olemassaolo tulee konkreettiseksi? Lukácsiin liitettynä, kuinka esimerkiksi tietty ”objektiivinen

mahdollisuus” voidaan ymmärtää? Kuolemaa kohti oleminen on eksistenssin mahdottomuuden mahdollisuuden ymmärtämistä. Täälläolon ymmärrys itsestään lopulta yksilöllisenä kuolevaisena asettaa hänet omimpien mahdollisuuksiensa äärelle. Tässä mielessä jokainen täälläolo on maailmassa yksin, vaikkakin kanssa-olevana. Kuolemaa kohti olemisen ymmärtäminen vapauttaa täälläolon eksistenssin hallitsemiseen. Kuolema on äärimmäinen objektiivinen mahdollisuus, joka asettaa elämän rajat. (Heidegger 1927, 374) Koska kuolema ei perustu empiiriseen kokemukseen, voidaan sitä verrata ideaalityyppiin, joka hahmottelee kokonaiskuvaa elämästä ja siten mahdollistaa tai pakottaa tarttumaan todellisuuteen ainutkertaisina hetkinä, situaatioissa. Samoin kuolemaa kohti oleminen voi rakentaa ymmärryksen luokkayhteiskunnasta, jossa työläismassa ja kapitalistit on alistettu jokapäiväisyyteen yhden tai toisen sortin oopiumilla.

Kuoleman edessä täälläololle paljastuu todellisuuden vakavuus siten, että hän on aina kohti joitakin mahdollisuuksia, jotka on valittava. ”Täälläolo mahdollistaa varsinaisen olemiskykynsä vasta valitessaan valinnan.” (Heidegger 1927, 327) Valinnan edessä seisomista Heidegger kuvaa termillä omatunto, jota sitäkään ei tule sekoittaa psykologiseen tai teologiseen omantunnon käsitteeseen. Omatunto kuljettaa täälläolon pois kenestä tahansa. Se kutsuu täälläolon kuuntelemaan niin, ettei se kiinnity jokapäiväiseen kaksimieliseen hälinään. ”Kutsulla on pyrkimys avata ja tähän liittyy sysäyksen momentti, joka ravistaa siirtäen paikaltaan.” (Heidegger 1927, 331) Kutsu paljastaa yllä mainitun ahdistavan outouden maailmassa-olemisen perustapana. Outous on ilmiö, joka saattaa maailman naurun alaiseksi. Tällä tarkoitan ajattelun autonomisuutta, jossa kaikille auktoriteeteille ja traditionaalisille selitystavoille on lähtökohtaisesti voitava nauraa.

Mikään ei ole huvittavampaa kuin lopulliseksi mielletty todistus – tai pikemminkin loputtomaksi, kuolemattomaksi mielletty. Heideggerin mukaan ”eksistentisesti kuuleva kutsun ymmärtäminen on sitä varsinaisempaa, mitä riippumattomammin täälläolo kuulee ja ymmärtää itse olevansa haastettu, ja mitä vähemmän kutsun mieltä vääristää se, minkä sanotaan olevan sopivaa ja käypää”. (Heidegger 1927, 341) Omatunto ei voi nojata mihinkään yleisiin käyttäytymissääntöihin, sillä tällöin se sisäisesti ristiriitaisesti kieltäisi täälläolon omimman mahdollisuuden.

”Omantunnon kutsu ei anna mitään sellaisia 'praktisia' ohjeita, ja näin pelkästään siksi, että se kehottaa täälläoloa eksistenssiin, omimpaan itsenäolemisen kykyyn. Odotettujen,

yksiselitteisesti laskettavissa olevien maksiimien myötä omatunto kieltäisi eksistenssin, ei minään vähempänä kuin mahdollisuutena toimintaan.” (Heidegger 1927, 357)

Kun omatunto avaa erilaisia mahdollisuuksia, se haastaa täälläolon ja tekee siitä näin syyllisen. Syyllisen täälläolon eteen on avautunut lukuisia mahdollisuuksia, jotka ovat hänestä itsestään riippuvaisia. Syyllisyys on jonkin asian puuttumista, mutta ei esilläolevan mielessä, vaan toiminnan mielessä, täälläolon ratkaisuna. Tällainen syyllisyys ei ole sillä tavalla laskettavissa tai formalisoitavissa olevaa kuten esimerkiksi lainsäädäntö, joka asettaa ihmisille erilaisia velvollisuuksia. Heideggerille syyllisyys on lähinnä moraalisuuteen liittyvää, tai oikeastaan moraalisuuden olemassaolo edellyttää syyllisyyden ilmiötä. (Heidegger 1927, 348) Kun täälläololla on tahto-omata-omatunto, on hän silloin päättäväinen, hän pyrkii eettiseen elämään. (Heidegger 1927, 328-329) Päättäväisyydeksi Heidegger kutsuu ”erityistä omantunnon täälläolossa itsessään vahvistamaa varsinaista avautuneisuutta – vaikenevaa, ahdistukseen altista itsensä luonnostamista omimpaan syyllisenä-olemiseen”. (Heidegger 1927, 360) Päättäväinen täälläolo pyrkii olemaan tietoinen mahdollisuuksistaan ja tarttumaan niihin, koska sellainen täälläolo on aina väistämättä tekemässä tietynlaista elämää ja maailmaa. Tyhjyys ja sen synnyttämä ahdistus osoittavat tämän tekemisen tai elämisen väistämättömyyden. Moraalinen toimijuus on tämän tyhjyyden päälle rakentamista ja siksi päätökset ovat aina tietyssä epämääräisyydessä: ”Päättäväisyys on varma itsestään vain päätöksenä.” (Heidegger 1927, 362) Vaikka Heidegger puhuu omastatunnosta, päättäväisyydestä ja syyllisyydestä, Heidegger kuitenkin katsoi, ettei hänen töistänsä voida johtaa minkäänlaista etiikkaa.

(Steiner 1978, 30-31) Heideggerin filosofia voidaan tulkita filosofiseksi pohjatyöksi eettiselle elämälle, metaetiikaksi. Heidegger tutkii ehtoja, joiden puitteissa eettinen elämä voi tapahtua ja minkälaisia esteitä sille on olemassa. Nämä ehdot tietysti rajaavat niitä mahdollisuuksia, millaista eettinen elämä Heideggerin näkökulmasta voi olla.

Täälläolo on maailmaan heitetty, eikä näin voi valita vaikka sitä, että kuoleeko hän vaiko ei, eikä näin ole olemassa täydellistä tyhjyyttä. Samalla maailma ei ole koskaan täysi ja siten täälläolo voi kohdata lukemattomasti erilaisia mahdollisuuksia. Marx käsittelee tätä ajatusta lajina olemisen tasolla, mikä tarkoittaa myös sellaista mahdollisuuksien ymmärtämistä, mitä täälläolo on ihmislajina, pääosin kenenä tahansa. Nähdäkseni omatunto voi johdattaa täälläolon pois kenestä tahansa, mutta joskus vain pyrkiäkseen

muokkaamaan jokapäiväistä olemista johonkin suuntaan. Päättäväinen täälläolo voi esimerkiksi toimia poliittisesti pyrkiäkseen korjaamaan joitakin yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Politiikan todellisuus voi olla väistämättä epävarsinaista kenenä tahansa olemista, mutta tässä todellisuudessa toimiessaan täälläolo voi säilyttää sen valinnan, jonka hän omantuntonsa koettelemana on tehnyt, eli säilyttää tietyn vakaumuksen, olla toimiva olento, ei vain käyttäytyvä. Vaikka omatunto ei voi lähteä liikkeelle annetuista maksiimeista, voi se pyrkiä luomaan muun muassa poliittisia maksiimeja ja tuoda sellaisia julkisen alueelle. Poliittisessa julkisuudessa tietystä kumouksellisesta ajatuksesta voi siis tulla jokapäiväistä, mutta ehkä parempaa jokapäiväisyyttä. Olisi siis täysin väärin tulkita Heideggerin osoittavan, että varsinainen oleminen olisi jotain yksilön sisäiseen maailmaan kääntymistä. Kuten Heidegger itse toteaa: ”Itsen haaste kenessä tahansa ei painosta itseä mihinkään sisäiseen itseen, jonka pitäisi sulkeutua 'ulkomaailmalta'. Kutsu ylittää ja tuhoaa kaiken tällaisen haastaakseen yksin itsen, joka ei ole millään muulla tavoin kuin maailmassa-olemisena.” (Heidegger 1927, 333) Mutta koska politiikan sfääri on itsessään pääosin kenen tahansa jokapäiväistä olemista, minkään luokan todellinen luokkaintressi ei voi toteutua esimerkiksi puolueessa, toisin kuin Lukács asian hahmotti. Tämä ei kuitenkaan ole katastrofi, vaan kanssaolemisen ontologisten ehtojen tunnustamista. Politiikka on väline vakaumuksen omaksuneelle henkilölle.