Fenomenologian käsite

Fenomenologian tunnuslauseena on tullut tutuksi Husserlin vaatimus paluusta ”asioihin itseensä”. Tämä tarkoittaa tiettyä avoimuutta tutkimusasenteessa, jossa ei tyydytä ennalta

annettuihin vastauksiin, vaan antaudutaan ”asioiden itsensä” vaatimalle käsittelytavalle.

Husserlista poiketen, fenomenologia ei tarkoita Heideggerille mitään tiettyä filosofista suuntausta tai tutkimusmetodia teknisenä välineenä, kuten metodi on tapana käsittää eri teoreettisilla tiedonaloilla. Husserlille fenomenologia on erityinen metodi, jonka avulla hän pyrkii pääsemään selville tietoisuuden intentionaalisesta rakenteesta. Heideggerille taas fenomenologiaan kuuluu olemisen rakenteellisen kokonaisuuden hahmottaminen.

Husserlille transsendentaalinen ego on ensisijainen suhteessa historialliseen egoon, Heideggerille taas päinvastoin. (Sheehan 1993, 36) Heidegger hyväksyy Husserlin fenomenologian tavoitteen, mutta radikalisoi sen. Heideggerin näkökulmasta Husserlin määrittelemä fenomenologian ala, joka kattaa puhtaat tietoisuuselämykset ja transsendentaalisen subjektin, on liian kapea. Heidegger näkee välttämättömäksi ottaa huomioon täälläolon maailmassa-oleminen ja kaikki siihen liittyvät ilmiöt. Friedrich-Wilhelm von Herrmann erottelee Husserlin positiivis-tieteellisen fenomenologiakäsityksen Heideggerin filosofis-konkreettisesta käsityksestä. (von Herrmann 1981, 109-111)

Husserlin tutkimat tietoisuuselämykset- ja aktit muuntuvat Heideggerin käsittelyssä täälläolon suhtautumistavoiksi. Heidegger soveltaa Husserlin tietoisuuden luonnetta kuvaavaa intentionaalisuuden käsitettä määrittämään täälläoloa luonnehtivaa johonkin suhteessa olemista, eli täälläolon maailmansisäistä olemista. (von Herrmann 1981, 126) Heidegger katsoo entiteettien paljastuvan vain siinä määrin, kun ne korreloivat joidenkin, ensi sijassa käytännöllisten, ihmisen myötätoimimisen muotojen kanssa. (Sheehan 1993, 40) Esimerkiksi erilaisille tuotantotavoille perustuvissa historiallisissa yhteiskunnissa erilaisilla entiteeteillä on mahdollisuus paljastua, kun tuotantotapa paljastaa esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhteen erityisellä tavalla. Entiteetillä ei tule Heideggerin kohdalla ymmärtää entiteettiä kantilaisessa sinällään olevan mielessä. Heidegger ymmärtää entiteetillä itse itsensä paljastavien totaliteettia. (Heidegger 1979, 81)

Heidegger ei avaa kattavasti fenomenologialle tärkeää intentionaalisuuden käsitettä Olemisessa ja ajassa, mutta käsittelee sitä enemmän vuoden 1925 luentojensa pohjalta toimitetussa teoksessa History of the Concept of Time (Prolegomena zur Geschichte des Zeitbegriffs). Intentionaalisuus tarkoittaa Heideggerille jonkin suuntautumista itsessään johonkin. Muistaminen on aina jonkin muistamista, arvostelmat jonkin arvioimista,

toivominen jonkin toivomista, rakastaminen jonkin rakastamista ja niin edespäin. Näin intentionaalisuutta voidaan kuvailla triviaalisti. Fenomenologisesti antoisampaa on ilmaista tämä sama seikka siten, että kaikki eletyt kokemukset ovat sellaisenaan rakenteeltaan intentionaalisia. Ei siis ole olemassa kokemuksia, jotka eivät olisi intentionaalisia.

Intentionaalisuus on a priori.

Heidegger kritisoi sellaista käsitystä havainnoista, että ensin olisi saatavilla jonkinlainen puhdas havainto, jolle sitten annetaan intentionaalinen sisältö, eli jälkikäteen liitettäisiin joihinkin mielensisältöihin. Havaitseminen tarkoittaa Heideggerille elämässä suunnistamista ja on ennen kaikkea käytännöllistä. Havaitseminen ei edellytä välttämättä mitään läsnä käsilläolevaa kohdetta, sillä ihminen kykenee haaveilemaan, voi nähdä hallusinaatioita tai erehtyä. Silti havaitseminen on suuntautunut johonkin. Intentionaalisuus syntyy intention ja intentumin vastavuoroisesta yhteenkuuluvuudesta. Intentum on jonkin tietyn kokemuksen intentionaalisuuden manifestaatio. Tämä on intentionaalisuuden yleinen, mutta vielä tyhjä määritelmä. Heideggerin työn ytimessä on rakentaa fenomenologiaa tutkimalla erilaisia intentionaalisuuden manifestaatioita eli suuntautumisen tapoja tai täälläolon olemisen tapoja. Primitiivinen apriorinen intentionaalisuus on Heideggerille se paljas asia itsessään, ilmiö, joka filosofian on otettava lähtökohdakseen ilman mitään hämärtäviä ennakkoluuloja. (Heidegger 1979, 27-47)

Asiat itsessään voivat näyttäytyä eri tavoin riippuen siitä, miten niitä lähestytään. Husserlin fenomenologialle tärkeä ilmiön käsite tarkoittaa Heideggerille jotakin itsessään näyttäytyvää, eli erityistä tapaa kohdata jokin oleva. Ilmiön vastakäsite on peittyneisyys.

Fenomenologian ilmiön takana ei ole mitään muuta, mutta se mikä on tulossa ilmiöksi, voi olla kätkeytynyt. Jollekin kätketylle asialle ei siis ole välttämättä ”avattu silmiä”, kuten olemisen ilmiölle, johon suhtaudutaan annettuna. Oleminen ei näin ollen ole missään ulkoisessa todellisuudessa huomaamattomissa, eikä edes silloin ilmiön taustalla, kun sitä kysytään, vaan olemisesta tulee ilmiö silloin, kun sitä kuulustellaan. Kätkeytynyt oleminen on olemisen käsitteen jokapäiväistä käyttöä, jossa siihen ei kiinnitetä erityistä katsetta.

Fenomenologian tutkimuskohde on intentionaalisuus ja kokemuksen aprioriset ehdot.

Fenomenologian menetelmäksi Heidegger taas määrittää deskription. Formaalisti

deskriptio tarkoittaa itse itsessään intuitiivisesti koetun artikulaatiota ja sen analyysia.

Deskriptio voi olla hyvinkin erilaista eri tapauksissa. Asioihin itseensä meneminen edellyttää sitä, että tutkimustapa määritellään suoraan tutkimuksen sisältöjen mukaan.

Fenomenologinen tutkimusote ei voi perustua vain epäsuoralle hypoteesien tekemiselle ja niiden testaamiselle. Voimme ajatella, että esimerkiksi politiikkaa voi tutkia fenomenologisesti vain toimintatutkimuksen menetelmin osallistumalla poliittisiin kamppailun, jotka voivat siten paljastaa itse itsensä sellaisena kuin ne ovat. Heidegger kuitenkin väittää, että fenomenologia olisi vain erinäisiin loogisiin, eettisiin, esteettisiin, sosiologisiin ja filosofisiin kysymyksiin johdatteleva opinala. Se paljastaa erilaisten tieteiden tutkimuskohteita, mutta ei osallistu näiden tutkimuskysymysten ratkaisuyrityksiin. (Heidegger 1979, 78-79) Tässä mielessä Heidegger on ristiriitainen, sillä on ilmeistä, että erilaisten tutkimusten tunnistamattomien ennakko-oletusten paljastaminen vaikuttaa vahvasti ongelmanratkaisuun. Jos fenomenologian tehtävänä olisi vain

”puhdistaa pöytä”, edellyttäisi se tiettyä Arkhimedeen pistettä, jollaisen saavuttaminen nähtiin jo Heideggerin mukaan mahdottomana. Kun tämä kuitenkin selvästi on Heideggerin hanke, on se myös peruste sille, miksi Heidegger puhuu Olemisessa ja ajassa yhteiskunnallisista ilmiöistä hyvin yleisellä tasolla. Kysymyksessä on ontologinen pohjustus yksityiskohtaisemmalle ontiselle tutkimukselle. Voidaan myös huomata, että on eri asia tavoitella Arhimedeen pistettä kuin todella uskoa, että sen lopullinen saavuttaminen olisi mahdollista. Samoin tieteen arvovapauden tavoitteleminen on eri asia kuin uskoa, että totaalisen arvovapaa tilanne olisi joskus saavutettavissa.

”'Fenomenaalinen' tarkoittaa sitä, mikä on ilmiön kohtaamistavassa annettu ja eksplikoitavissa.

Tällöin puhutaan fenomenaalisista rakenteista. 'Fenomenologista' on kaikki se, mikä kuuluu osoittamisen ja eksplikaation tapaan ja antaa käsitteelliset työkalut tälle tutkimukselle – – [F]enomenologia on tiedettä olevan olemisesta – ontologiaa.” (Heidegger 1927, 61)

Ontologia ei siis tarkoita oppia olevista, vaan olemisen tapojen tutkimista. Olemisen tavat taas tuodaan esille käsitteellisillä työkaluilla (kreik. logos), joiden muotoileminen on hermeneuttista tulkintaa, jonka täälläolo toteuttaa. Thomas Sheehanin mukaan Heideggerin fenomenologia tarkoittaa metafysiikan selittämättömäksi jäänyttä olemisen olemuksen kysymistä. Tämän kokonaisvaltaisen olemisen kysymyksen on määrä paljastaa erilaisten olemisen tapojen takana piilevä analoginen yhtäläisyys. Fenomenologian tavoitteena on näin paljastaa se, mikä yhdistää kaikkea olemista. (Sheehan 1993, 41) Olemisessa ja

ajassa keskeisimmäksi yhdistäväksi tekijäksi paljastuu aika.

Fenomenologia on Heideggerille siinä mielessä vain menetelmä, ettei se pyri sanomaan mitään tieteellisen tutkimuksen materiaalisesta sisällöstä. Fenomenologia vastaa kysymykseen miten jokin asia on ja millä tavalla tutkimusta on tematisoitava.

Fenomenologian on määrä kertoa meille, miten kohdata tutkimuskohteita, jotta ne voisivat näyttäytyä itse itsessään ja tulla käsitteelliseen keskusteluun sekä tulkinnan kohteeksi.

Fenomenologia on Heideggerin mukaan siten hyvin haastava menetelmä, että se edellyttää vahvaa itsekritiikkiä. Toisin kuin fenomenologia voitaisiin virheellisesti ymmärtää ilmiöiden suorasukaisena paljaallaan kokemisena, tämä ilmiöiden paljastaminen vaatii mittavia valmisteluita, ennen kaikkea a priorin kaivamista perinteen kätkemästä ajattelusta.

Vaikka ilmiöt ovat aina dialektisessa suhteessa eivätkä koskaan esiinny yksinään, on kyettävä antaa tutkimusaineiston itsessään näyttäytyä, jonka jälkeen myös sen yhteydet voivat tulla esiin. Olisi hedelmätöntä tutkia ensin yhteyksiä ennen kuin konkreettinen ilmiö olisi saatu esille. (Heidegger 1979, 85-88)

Vaikka fenomenologian ei Heideggerin mielestä tulisi sanoa mitään tieteellisen tutkimuksen materiaalisesta sisällöstä, mikä on positiivisten tieteiden tehtävä, lähtee fenomenologinen tutkimus liikkeelle ontisen perustan selvittämisestä. Olemista ei voida tutkia kiinnittymättä ensin johonkin olevaan. Tämän olevan suhteen tehdään fenomenologinen reduktio, joka myös on alun perin Husserlin käsite, mutta Heideggerin uudelleen muotoilema. Reduktio on ensimmäinen vaihe Heideggerin kuvaamaa fenomenologista tutkimusta. Reduktio tarkoittaa erityistä tapaa, jossa jostakin olevasta siirrytään sen olevan olemiseen suuntaamalla katseemme tähän olemiseen. Reduktiossa hylätään oleva olevana ja lähdetään rakentamaan kuvaa sen olemisesta. Rakentaminen eli konstruktio on toinen vaihe fenomenologista tutkimusta. Oleminen tulee rakentaa, koska emme koskaan vain kohtaa sitä edessämme. Kolmas ja viimeinen vaihe on destruktio. On välttämätöntä pistää palasiksi filosofian historiassa muotoiltuja olemisen käsitteitä, jotta emme ole niiden mahdollisesti virheellisten oletusten varassa.

”Konstruktio filosofiassa on välttämättä destruktiota, mikä tarkoittaa perinteisten käsitteiden dekonstruktiota, joka tapahtuu historiallisena paluuna perinteeseen. Tämä ei ole perinteen negaatio tai sen tuomitsemista arvottomana; päinvastoin, se tarkoittaa nimenomaan perinteen

positiivista omaksumista.”⁴⁸ (Heidegger 1954)

Voimme huomata, että Heideggerin fenomenologian käsite eroaa Husserlin lisäksi Hegelin fenomenologian käsitteestä, mutta ei ole sille kuitenkaan vastakkainen. Hegeliläisen fenomenologian yhteys Heideggerin fenomenologiaan on selkeä. George Steinerin mukaan Hegelin fenomenologia on elimellinen osa Heideggerin teosta Oleminen ja aika, jota pääasiassa käsittelemme. (Steiner 1978, 96) Kun Hegelin fenomenologia tutkii hengen ilmenemisen tapoja maailmassa, tutkii Heideggerin fenomenologia täälläolon olemisen tapoja maailmassa. Hegeliä ja Heideggeria yhdistää historiallisuus ja täälläolon olemista voidaan luonnehtia myös dialektiikan avulla. Heideggerin kritiikki Hegeliä kohtaan suuntautuu Hegelin suljettuun aikakäsitykseen. Heidegger katsoo Hegelin filosofian sisäistävän muutoksen, mutta ei koskaan sellaista muutosta, joka voisi ylittää itse systeemin. (Marx 1977, 143)

Koska mikään ei ole itsestään selvää, ei myöskään fenomenologiaa voida Heideggerin mukaan menetelmänä lyödä lukkoon. Siksi Heidegger hahmotteleekin vain fenomenologian alustavaa käsitettä. Muodollisesti Heidegger määrittelee fenomenologian siten, että se ”saattaa nähtäväksi itsestään lähtien se[n], mikä näyttäytyy niin kuin se itse itsessään näyttäytyy”. (Heidegger 1927, 58) Toisin sanottuna: asioihin itseensä!

Seuraavaksi katsomme tarkemmin, miten Heideggerin olemiskysymys haarautuu olemisen tapojen analyysiksi.