Jokapäiväisyys

Kuka tahansa on Heideggerille olemassa jokapäiväisesti. Koska täälläolo on avautuneisuudessaan konstituoitunut virittyneenä ja ymmärtävänä, se voi päätyä jokapäiväisyyteen. Eksistentiaalisella tasolla täälläolo on vapaa mahdollisuuksiinsa, mutta tutkimus pitää Heideggerin mukaan palauttaa fenomenaaliselle tasolle, eli täälläolon jokapäiväisyyteen. Tulee kysyä sitä, mitä kaikkea erityistä kenen tahansa olemistapaan kuuluu? Heidegger lähtee tekemään ontologisesta tutkimusta jokapäiväisyydestä, mikä ei ole lähtökohtaisesti sen kritiikkiä tai ”kulttuurifilosofista” inhimillisen rappion kauhistelua.

(Heidegger 1927, 212-213) Tämä onkin hedelmällinen lähtökohta, sillä filosofiassa ja yhteiskuntatieteessä ei ole kovin rakentavaa lähteä liikkeelle siitä, että syyttää ihmisiä heidän henkilökohtaisesta heikkoudestaan tai pahantahtoisuudestaan sekä johtaa ongelmat näihin. Rée (1998, 35) vertaa Heideggerin jokapäiväisyyden käsitettä Marxin tavarafetisismiin, jonka pohjalta Lukács on kuvaillut jokapäiväisyyden muotoja tutkimalla sosiologisesti yhteiskunnan, talouden ja tieteiden rakenteita. Heidegger hahmottelee tälle tutkimukselle täälläolon ontologisen perustan.

Yksi täälläolon jokapäiväisen olemisen muotoja on juttelu. Se tarkoittaa sellaista puhetta, jossa olevaa ei varsinaisesti ymmärretä, vaan puhutaan ylimalkaisesti ja pinnallisesti, tavanomaisesti. Juttelu liittyy erityisesti julkiseen keskusteluun. Julkisessa juttelussa puheen aito ymmärrettävyys on yhdentekevää. Ihmiset oppivat erilaisia puheenparsia ja toistelevat niitä julkisesti. Juttelu kätkee maailmansisäisen olevan, ei pidä sitä avoimena.

Se kulkee luonnostaan tähän suuntaan, eikä siihen tarvita mitään ”petosta”. (Heidegger 1927, 214-215) Voimme taas ottaa erään weberiläisen esimerkin, joka liittyy formaaliin

rationaalisuuteen ja professioihin. Professioita voidaan kuvailla siten, että niiden jäsenet omaksuvat tietyn kielen, josta tulee heidän ammattikieltään. Opettelemalla tämän kielen he pääsevät osaksi professiota. Kielestä tulee juttelua, kun siitä tulee vain väylä päästä ryhmän jäseneksi. Erilaiset pyrkyrit voivat opetella tämän kielen ulkoa ollakseen kelpoja ryhmään, kun taas ammattikielen aito ymmärrys tarkoittaisi sen perusteiden kysymistä: miten tämä kieli on muodostunut ja mihin suuntaan sen tulisi kehittyä tulevaisuudessa.⁵³

Heidegger käyttää juttelusta sanaa sulkeminen. Se sopii hyvin professioiden pyrkimykselle sulkea ammatit vain tietylle ryhmälle. Professioiden aseman voi nähdä heikentyneen, mutta niiden tilalle on tullut muun muassa eräänlaiset konsulttikielet tai strategiapuheet, joiden omaksumiseen esimerkiksi yliopistollinen koulutus suurelta osin tähtää. Tämä on tiettyyn pisteeseen asti väistämätön lähtökohta. On opittava papukaijan lailla toistamaan ajan hengen mukaista puhetta, jotta voi ymmärtää sen mielekkyyden tai mielettömyyden.

Kuviota voi verrata myös Freiren erottelemiin ”tallentavan” ja ”problematisoivan”

oppimisen tapoihin. Jopa olemista kysyvän puheen maaperä on ajan henkeen kiinnittyneessä tulkinnassa, sen tulkkiutuneisuudessa. ”Kaikki oikea ymmärtäminen, tulkitseminen ja kommunikaatio, uudelleen paljastaminen ja uusi omaksuminen toteutuu tässä tulkkiutuneisuudessa, tästä tulkkiutuneisuudesta ja sitä vasten.” (Heidegger 1927, 216) On harvinaista, että täälläolo voi ohittaa tavanomaisen jokapäiväisen ymmärryksen, sillä tulkkiutuneisuus on aina hyvin itsevarmaa. Tässä itsevarmuudessaan se voi selittää esimerkiksi kuinka rakennetaan toimintavarmoja ydinvoimaloita, mikä kuitenkin kätkee tämän puheen jalansijattomuuden. Tämä jalansijattomuus tulee esille jonain odottamattomana. Tulkkiutuneisuus perustelee sitä, miksi poikkeavan laisten näkemysten perusteleminen on aina huomattavasti suuremman työn takana kuin jonkin vakiintuneen mielipiteen, jota ei välttämättä tarvitse perustella mitenkään, koska sen olemisen kysyminen on lakannut.

Toinen Heideggerin mainitsema jokapäiväisyyden muoto on uteliaisuus. Taas Heidegger

53 Vrt. Platonin käyttämä erottelu logoksen ja empeiriaen välillä. Logos on ymmärrystä esimerkiksi työn sisäisestä merkityksestä ja sen tarkoituksesta. Empeiriae taas on pyrkimystä siihen, että jokin näyttää joltakin. Esimerkiksi muusikko voi soittaa instrumenttia toistamalla tiettyjä sointuja mallin mukaisesti.

Tällöin hän ei kuitenkaan ymmärrä musiikin logosta, sen sisäistä rationalea, eikä kykene näin tekemään luovia ratkaisuja uudenlaisten sovitusten tai sävyllysten suhteen. Muusikon logoksena voi pitää hänen musikaalisuuttaan. Logoksen voi rinnastaa myös Weberin substantiivisen ja emperiaen formaaliin

tarkastelee länsimaisen sivilisaation historiaa ja tulee siihen johtopäätökseen, että länsimainen ajattelu on pitkälti perustunut siihen, että kaikki totuus perustetaan havainnoille. Heidegger katsoo tämän saman asian toteamisen motivoivan Hegelin dialektiikkaa, joka pyrkii ensisijaisesti käsitteelliseen ajatteluun tukeutuen saavuttamaan kattavamman totuuden kuin mitä vain havaintojen kokoelmalla voidaan tuottaa. Tätä havainnon ylivaltaa kuvaa myös uteliaisuus, joka pyrkii näkemään vain näkemisen takia ja on aina kohti uusia näkemisiä. Tällainen uteliaisuus tulee ilmi esimerkiksi turismissa, jossa erilaisin kameroin varustetut joukkiot tallentavat itsensä milloin Eiffel-tornin ja milloin Vapaudenpatsaan juurella. Maailmaa on kierreltävä jatkuvasti ihan vain sen takia, ettei jäisi jostain paitsi ja että pääsee todistamaan kaiken. ”Uteliaisuus, jolle mikään ei ole suljettua, ja juttelu, jolle kaikki on ymmärrettyä, suovat itselleen – siis näin olevalle täälläololle – takuun 'elämästä', jonka luullaan olevan aidosti 'elävää'.” (Heidegger 1927, 220)

Kolmas Heideggerin esittelemä jokapäiväisyyden tapa on kaksimielisyys, joka on ehkä vaikeimmin ymmärrettävä näistä kolmesta. Kaksimielisyys voi olla esimerkiksi maailman parantamiseen tähtäävää juttelua, mikä tekee itse itsensä realisoitumisen mahdottomaksi.

Kaksimielisyyden voi tulkita viittaavan sellaiseen filosofiaan, jota Marx kuvaili

”spekulatiivisen ratsun ravaamiseksi”. Se on ajattelua, joka ei sitoudu lopulta mihinkään.

Sitä voi sanoa myös vastuuttomuudeksi. Tällainen puhe on kauheaa meteliä, missä kuka tahansa on kaiken asiantuntija ja koska kuka tahansa toimii, niin kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta.⁵⁴ Asioiden toteuttaminen on ristiriidassa juttelun kanssa, sillä toiminta keskeyttää juttelun, joka oman luonteensa mukaisesti jatkuu päättymättömänä. Kaksimielisyys on ounastelevaa, aavistelevaa ja ohittaa sen, mitä todella tapahtuu ja leimaa toiminnan jälkijättöiseksi ja merkityksettömäksi, sillä se tapahtuu aina jo liian myöhään. Juttelu on aina jo siirtynyt jonnekin muualle. Kaksimielisyys mahdollistaa juttelulle illuusion siitä, että kaikki olisi jo ratkaistu, ikään kuin juttelu jo itsessään ratkaisisi kaiken. (Heidegger 1927, 221-222) Tämä on tietysti demokratian ja kansalaistoiminnan kannalta merkittävä ongelma. Yksi Heideggerin esittämä ratkaisu on vaikeneminen. Vain sellainen ihminen voi vaieta, joka kykenee hukkaamaan itsensä juttelun maailmaan. Vaikeneminen tarkoittaa aitoa kuulemiskykyä ja kykyä valikoida oleellinen. (Heidegger 1927, 210)

54 Heideggerin käsitystä kaksimielisyydestä voi vertailla esimerkiksi Kitty Genovesen -syndroomaan, Milgramin kokeeseen, nojatuolifilosofiaan tai Hannah Arendtin analyysiin siitä, miten keskitysleirit olivat mahdollisia natsi-Saksassa.