Totuus

Heidegger suhtautuu kriittisesti totuuden korrespondenssiteoriaan.

Korrespondenssiteorialla on ”oikeutuksensa, jos se tulee omillaan toimeen haittaamatta niitä monimuotoisempia tietoon kohdistuvia tulkintoja, jotka kuitenkin kantavat tätä erityistä predikaattia”. (Heidegger 1927, 267) Heideggerille väitelauseiden totuus syntyy siitä, että ne paljastavat jotakin. Niinpä maailman avautumisesta tulee totuuden ilmiö.

Tällainen käsitys totuudesta on prosessinomainen, jatkuvalle luomiselle ja vuorovaikutukselle perustuva. Maailma avautuu täälläololle hermeneuttisena prosessina kehällä vaappuen. Edellä on jo mainittu kaksi erilaista tietämisen tapaa, eli selittäminen ja ymmärtäminen. Heideggerille ymmärtäminen on siis perustavanlaatuinen täälläolon maailmassa olemisen tapa. Ymmärtävä oleminen on tietoisuutta omasta olemassaolosta, mutta se ei ole Heideggerille vain itsetutkiskelua, vaan tapa liikkua hermeneuttisessa kehässä. Täälläolon oleminen on luonnostelevaa, se hahmottelee sitä, miksi se tulee tai ei tule. Luonnosteleminen on ymmärtämistä, joka jättää maailman aina avoimeksi merkityksiltään ja mahdollisuuksiltaan. Täälläolo on maailmassa-olevana aina jo luonnostellut itsensä ja luonnostamiseen kuuluu oleellisesti tulevaa kohti oleminen.

Luonnosteleminen tapahtuu muun muassa aistillisesti, jossa kukin aisti toteuttaa olevan peittymättömyyden paljastamalla sen omalla alueellaan. Siksi Heidegger toteaakin, että

”tule siksi, mitä olet!” (Heidegger 1927, 188) Suurin piirtein tällä tavalla Kakkorin mukaan maailman kuulusteleminen tapahtuu. (Kakkori 2009, 56-59)

Heideggerin sanoin ”täälläolo on totuudessa”. (Heidegger 1927, 273) Totuus kuuluu täälläolon olemismuotoon, eikä se ole mikään ontisista tosiasioista koostuva kokoelma.

Mutta koska täälläolo on lähtökohtaisesti kiinnittynyt jokapäiväiseen olemiseensa ja on langennut, täälläolo on epätotuudessa ja totuus tulee ikään kuin riistää. Heidegger selittää täälläolon olemista totuudessa antamalla sille muutamia määrityksiä. Ensinnäkin täälläoloon kuuluu avautuneisuus, joka sulkee piiriinsä olemisrakenteen, johon kuuluu maailmassa-oleminen ja maailmansisäisesti olevan paljastuneisuus. Maailmansisäiset ovat

”objekteja”, jotka ovat riippuvaisia täälläolosta, sillä jos täälläoloa ei olisi, ei olisi maailmaa, jossa nämä paljastuisivat. Toinen totuuden määritys tai rajoitus liittyy täälläolon heitteisyyteen, sen faktiseen olemiseen tietyssä maailmassa, tiettyjen asioiden kanssa, joita

ei voi valita. Tämä faktisiteetti asettaa omat ehtonsa totuudessa olemiselle.⁵⁶ Kolmanneksi täälläolon totuudessa olemista luonnehtii se, että täälläolo ymmärtää omaa olemistaan.

Täälläolon oman olemisen avaaminen on varsinaista avautuneisuutta, joka päästää alkuperäisimpään totuuden ilmiöön, eksistenssin eli täälläolon oman olemisen totuuteen.

Neljänneksi täälläolon totuudessa olemista rajaa täälläolon olemassaoloon kuuluva lankeaminen, sulkeutuneisuus ja paljastamattomuus. Kun oleva on loppuun asti paljastettu, tulee siitä samalla kätkettyä, eikä se enää kysy olemistaan. Näin täälläolosta tulee langennut. Tällaista paljastamista edustavat esimerkiksi positivistiset tieteet, jotka pyrkivät luomaan ajattomia ja universaaleja totuuksia. Koska täälläolo voi olla langennut, voi täälläolo olla samalla myös epätotuudessa. Totuus syntyy vasta, kun täälläolo ymmärtää paljastamisen ja kätkemisen välisen eron. (Kakkori 2009, 73-74; Heidegger 1927, 273-274)

Kakkori katsoo Ludwig Wittgensteinin muotoilleen pohjan modernille korrespondenssiteorialle teoksellaan Tractatus Logico-Philosophicus. Heidegger sekä häneltä vaikutteita saanut Kakkori katsovat, että korrespondenssiteorian kehyksessä on vaikea saavuttaa totuutta, koska sillä on niin painava metafyysinen lasti kannettavanaan.

Keskeinen ongelma on, miten totuuden vastaavuussuhde voidaan millään tavalla todentaa?

Wittgensteinin teoriasta tekee ongelmallisen myös se, että pyritään todentamaan tiettyjen elementaaristen, eli yksittäisiä asiaintiloja koskevien väitelauseiden totuus. (Kakkori 2009, 66-69) Hermeneutiikan näkökulmasta tällaisten yksittäisten lauseiden totuutta on mahdoton tarkastella erillään kielen käytöstä kokonaisuutena. Heidegger haluaakin palata Aristoteleen totuuskäsitykseen totuudesta paljastumisena tai näyttäytymisenä. Tällä tavalla Heidegger tekee eron totuuden ja totena olemisen välillä. Heideggerille lausuman oleminen totena pitää ymmärtää paljastavana olemisena (kreik. aletheia), johon liittyy käytännöllinen miten-suhde. Lausumat ovat työkaluja, jotka saattavat totuuden nähtäväksi (kreik.

apofansis). ”Totuudella ei siis ole mitään yhtäpitävyyden rakennetta tietoisuuden ja kohteen välillä siinä mielessä, että kysymys olisi yhtäläisyydestä olevan (subjekti) ja toisen olevan (objekti) välillä.” (Heidegger 1927, 271) Kun nuorelle Wittgensteinille totuus

56 Tarkoittaako tämä sitä, että vain proletariaatilla on mahdollisuus totuuteen, sillä vain se on heitetty situaatioon, jossa sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paljastaa riistävä todellisuus? Heideggerin totuusteoria voidaan muun muassa tässä kohtaa yhdistää Habermasin teoriaan tiedonintresseistä, jotka asettavat tiedon muodostumiselle tiettyjä yhteiskunnallis-historiallisesti ennalta asetettuja tavoitteita ja

punnitaan yksittäisinä lauseina, Heideggerille tosi lausuma on vain totuuden yksittäistapaus. Tähän käsitykseen myös Wittgenstein myöhemmin taipui. Otto Pöggeler huomauttaa, että analyyttista filosofiaa ja Heideggeria yhdistää lähtökohtainen ajatus kielestä totuuden rakenteena. Alusta alkaen Heideggerin ongelma on olemisen sanominen.

(Pöggeler 1972, 174) Totuus ei kumpua mistään objektiivisesta todellisuudesta, vaan kielen kautta se pikemminkin johdattaa ihmisen näkemään tietyn asian ja paljastaa uusia seikkoja.

Esimerkiksi fysiikan lause paljastaa maailman sen lauseen kautta rakentuneena mallina, projisoi fysiikan maailman täälläololle. Tällaisia malleja voidaan koetella empiirisesti, mutta myös se on aina lauseiden lausumista. (Kakkori 2009, 71) Totuus on ikään kuin projektori, joka tykittää tosi lausumia täälläololle. Lausumat eivät kuitenkaan tarkalleen ottaen ole totuuden koti, vaan totuus tapahtuu avautuneisuudessa, joka mahdollistaa lausumat. Tarvitaan siis täälläolon teatteri, jossa totuus voi paljastua sen valkokankaalla.

Edellä on tullut esille myös logoksen peittävä mahdollisuus esimerkiksi juttelun muodossa.

(Heidegger 1927, 278-279)

Koska täälläolo on äärellinen, kuolevainen, on myös totuus äärellistä ja rajallista, paikkaan ja aikaan sidottua. Kaikki totuus on siis Heideggerille suhteellista täälläolon olemiseen nähden. Tämä ei kuitenkaan johda satunnaiseen relativismiin, sillä täälläolon olemisen sisällä totuutta voidaan paljastaa ja kätkeä monilla erilaisilla heikommilla ja paremmilla menetelmillä. Vaikka totuus on riippuvaista täälläolosta, ei se ole myöskään subjektiivista, sillä täälläolon olemistapa ei ole subjektiivista. Toisaalta totuutta ei voida todistaa minään välttämättömyytenäkään, sillä täälläolo on aina edellytetty, eikä se siten voi koskaan joutua osaltaan todistuksen kohteeksi. (Heidegger 1927, 280-282) Ainoastaan oman kuolevaisuutensa tiedostamalla täälläolo voi tunnistaa totuuden rajallisuuden ja siten antaa totuudelle siihen kuuluvat ehdot. Koska totuus on sidoksissa täälläoloon, luonnolla ei ole mitään tarvetta totuudelle. Heidegger käyttää esimerkkinä Newtonin muotoilemia fysiikan lakeja, jotka ovat tietysti olleet olemassa jo ennen Newtonia, mutta totta niistä on tullut vasta kun Isaac Newton niminen täälläolo on paljastanut ne. ”Newtonin lait, ristiriidan laki ja ylipäätään jokainen totuus ovat totta vain niin kauan kun täälläolo on.” (Heidegger 1927, 279) Kun täälläolon oleminen on näin käsitetty totuudeksi, voidaan tätä totuudellisuutta kuvata tietynlaiseksi sieltä täältä hämäräksi ja toisaalla kirkkaammaksi kartaksi, jonka avulla maailmassa voi niin käytännöllisesti kuin teoreettisestikin suunnistaa. Myöhäisempi

Heidegger puhuu totuudesta aukeamana, jonka voi ymmärtää inhimilliseksi paljastumiseksi maailmassa-olevana olentona. Heideggerin henkilöhistoriallisistakin syistä on merkittävää, että tällainen käsitys on vastakkain sen suhteen, että totuus katsotaan ihmiselle annettuna jumalallisena paljastumisena. Jumalallisen paljastamisen kategoriaan kuuluu myös esimerkiksi tavarafetisismi. Kun täälläolo on niin sanotusti valaistunut, se on itse totuuden äärellä ja luo valon aukeaman itselleen. Tällaisessa valaistumisessa ei ole mitään mystistä tai jumalallista. (Kakkori 2009, 79-80) Heideggerille totuus ei ole huonoa uskoa, joka polvistuu jumalallisen ilmoituksen edessä, vaan se on hyvää idealismia, joka väsymättömänä pyrkii kumoamaan oman heitteisyytensä.

Vaikka Heideggerin fenomenologia kaipaa muita teorioita vierelleen laajemman näkemyksen muodostamiseksi, ei Heidegger kuitenkaan Kakkorin mukaan vaadi kaikilta tieteiltä olemisen kysymistä, sillä tällöin kaikista tieteistä tulisi filosofiaa. Regionaalisten (erityis)tieteiden tehtävänä on kysyä omaan alaansa kuuluvia kysymyksiä osana laajempaa täälläolon olemisen kysymystä. Erityistieteet tutkivat tiettyjä olevan alueita ja niillä on omat regionaaliset ontologiansa. Regionaaliset ontologiat eivät kuitenkaan voi kehittyä tietyn tieteen sisällä vaan ainoastaan fundamentaaliontologiassa. (Kakkori 2009, 185) Fundamentaaliontologia on näin kenttä, jossa luodaan kaikkien tieteiden yhteistä perustaa, joka voi epäsuorasti avustaa positiivisten tieteiden tekemistä. Heidegger kritisoi sellaista tieteenfilosofista näkemystä, jonka mukaan kukin tiede itse määrittelee sen, kuinka ne perustuvat riittävällä tavalla oikeutetuille käsitteille. Olemisesta tulee mielivaltaisten toimenpiteiden kohde, jos tieteet eivät kykene kattavasti ilmaisemaan sitä yhteyttä, mihin ne kuuluvat. (Pöggeler 1972, 175) Positiiviset erityistieteet eivät kuitenkaan voi vain odottaa ontologian tuloksia, vaan niiden on tehtävä työtä omalla sektorillaan. Silloin niiden tutkimus ei varsinaisesti ”'etene', vaan se on sen toistamista, mitä ontisesti on paljastettu, ja tämän puhdistamista ontologisesti läpinäkyvämmällä tavalla”. (Heidegger 1927, 77) Heideggerin voi katsoa pohjustavan Thomas Kuhnin teoksessaan Tieteellisten vallankumousten rakenne muotoilemaa tieteenteoriaa. Heideggerin mukaan ”jokaisen tieteen tason määrää se, missä määrin se kykenee aikaansaamaan kriisin peruskäsitteissään”. Kriisi nousee ratkaisemattomien ongelmien paljastamisesta ja niiden ahdistavasta vaikutuksesta, tieteen itsekumoamisesta (aufheben). Esimerkiksi kysymys olemisesta on tällainen ongelma. Regionaaliontologioita voidaan kutsua normaalitieteeksi

ja fundamentaaliontologiaa tieteeksi, joka pyrkii vallankumoukselliseen ajatteluun.

Heidegger mieltääkin tieteen edistykseksi sen, että tieteen peruskäsitteitä ja -kysymyksiä osataan kysyä uudella tavalla. Edistys tapahtuu laadullisina muutoksina katseen suuntaamisessa ja tarkentamisessa, eikä niinkään määrällisesti tietoarkistoihin tai käsikirjoihin kasaantuvana tietomassana. (Heidegger 1927, 29)