Luokkatietoisuus

Luokkatietoisuus ei ole yksilön tai ryhmän tosiasiallista tietoisuutta, vaan Weberin ideaalityyppimäisesti ideaalista tietoisuutta yhteiskunnan kokonaisuudesta ja luokasta sen yhtenä konstitutiivisena elementtinä. Tämä ideaalinen luokkatietoisuus määrää Lukácsin mukaan luokan historiallisesti merkittävän toiminnan mahdollisuudet. Luokkatietoisuus mahdollistaa ihmiselle tietoiseksi tulemisen omasta asemastaan tietyn ideaalisen luokan osana ja näin osana yhteiskunnan kokonaisuutta.⁴¹ Täten luokkatietoisuuden kautta voidaan

41 István Mészáros katsoo, että Marxin käsitys proletariaatista ei ole ideaalityyppinen, vaan olemisen kategoria, joka vallitsee kaikissa kapitalismin muodoissa rakenteellisesti alistettuna luokkana. Tämä luokka on olemassa oleva huolimatta työväestön luokkatietoisuuden asteesta. Mészáros kritisoi Lukácsia Weber-vaikutteisesta ”kriittisestä utopianismista”. (Mészáros 1971, 101)

ymmärtää myös luokkaintressi, jonka mukainen toiminta voi olla historiallisesti merkittävää. Kuten huomata saattaa, Historia ja luokkatietoisuuden otsikko kuvaa historian ja luokkatietoisuuden erityistä suhdetta, eli sitä merkitystä, joka proletariaatin itsetietoisuudella on historiaa tekevänä voimana. (Goldmann 1971, 74)

Se, että ihmiset kokevat oman toimintansa ja historiallisen liikkeen toisistaan erillisiksi, on Lukácsin mukaan ”väärää tietoisuutta”. Lukácsin pyrkimyksenä on alleviivata sitä, että kumouksellisen ajattelun lähtökohtana on usko toiminnan kautta saavutettavaan muutokseen maailmassa. Väärä tietoisuus, eli tietynlainen epäusko omiin toimintamahdollisuuksiin, on kapitalististen esineistävien suhteiden eräs seuraus. Lienee paikallaan huomauttaa, ettei väärä tietoisuus ole Lukácsille minkäänlainen moraalinen kannanotto, vaan hän kuvaa sillä eräänlaista tiedollista harhaa. Tästä huolimatta luokkatietoisuuden saavuttaminen on proletariaatin ”eettinen” tehtävä. (Lukács 1968, 42) Kuten aiemmin todettiin, esineistyminen tulee ihmisen tietoisuuden todellistumisen tavaksi kapitalististen taloussuhteiden laajentuessa. Samalla myös luokasta voi tulla tietoisuutta, kun talous yhä tiukemmin lävistää koko yhteiskuntaa. Taloudellisista suhteista syntyvät luokat voivat tulla selkeästi artikuloiduiksi vasta yhteiskunnassa, jossa talous ei ole enää taustalla, vaan kaiken toiminnan keskiössä. (Lukács 1968, 59) Kun kapitalistinen tuotantotapa kriisiytyy, on luokkatietoiselle proletariaatille keskeisintä ymmärtää oma taloudellinen asemansa. ”[K]un kapitalismin viimeinen taloudellinen kriisi kehittyy, vallankumouksen (ja sen mukana ihmiskunnan) kohtalo tulee riippumaan proletariaatin ideologisen kypsyyden asteesta so. sen luokkatietoisuudesta.” (Lukács 1968, 70)

Ortodoksisen historiallisen materialismin tulkinnan vastaisesti Lukács esittää, että tiedostamisella on keskeinen asema historian kulussa. Hegelin mukaan tietoisuudella on valtava merkitys historian tekemisessä ja tähän yhtyvät myös Marx sekä Lukács. Marx tosin kritisoi Hegelin absoluuttista henkeä sen transsendentaalisuudesta ja esittää tietoisuuden olevan ”praktista kriittistä toimintaa”, jonka tehtävänä on ”muuttaa maailmaa”. (Lukács 1968, 77-78, ks. Marx & Engels 1845a, 384-388) Lukács yhdistää toisiinsa hegeliläisen puhtaan ideologisen historiakäsityksen ”vulgaarien” marxilaisten mekanistiseen historialliseen materialismiin. Kuten aiemmin näimme, Marcuse näki jo Hegelin ajattelussa sen praktisen ulottuvuuden.

Lukács rakentaa siltaa yhteiskunnan ideologisten ja materiaalisten muotojen välille näkemällä ne osina samasta totaliteetista. Ideologia ei ole Lukácsille vain taloudellisten rakenteiden seuraus, vaan ennakkoehto niiden sujuvalle toiminnalle. Vulgaarin marxismin kausaaliset pohja-päällysrakenne suhteet korvataan interaktiivisilla ideologian ja talouden välisillä suhteilla. (Lukács 1968 34, 261)

”Ideologiset tekijät eivät vain 'verhoa' taloudellisia etuja, ne eivät ole vain banderolleja ja iskulauseita: ne ovat rakenneosia, joista todellinen kamppailu muodostuu. Tietysti, jos historiallista materialismia sovelletaan paljastamaan näiden kamppailujen sosiologinen merkitys, taloudelliset edut tulevat eittämättä paljastetuksi minkä tahansa selityksen ratkaisevaksi tekijäksi.” (Lukács 1968, 58)

Taloudellisella pohjarakenteella on siis erittäin oleellinen osa tutkittaessa ideologisia kamppailuja, mutta Lukács esittää, että tietoisuudella voi olla ratkaiseva vaikutus historiassa, kun yksilötietoisuus laajenee luokkatietoisuudeksi. Luokkatietoisuus on tietysti kiinnittynyt talouteen, sillä luokat ovat kapitalistisen tuotantotavan aikaansaannoksia.

Luokan näkökulma yhteiskuntaan on ylivertainen verrattuna yksilön näkökulmaan erityisesti, koska ”vain luokka voi toiminnallisesti läpäistä yhteiskunnan ja muuttaa se kokonaisuudessaan.”⁴² (Lukács 1968, 39)

Koska Lukács katsoo inhimillisellä luomiskyvyllä ja ihmisen toiminnalla olevan historiaa tekevän luonne, voidaan hänet luokitella humanistisen marxismin yhdeksi varhaisimmista edustajista. Lukácsin humanismia korostaa erityisesti se, että Lukács olettaa Protagoraan tavoin ihmisen olevan kaiken mitta. Ihminen, johon Lukács viittaa, ei ole kuitenkaan mikään absoluutti tai ihminen yksilönä. Tällainen ihminen kaiken mittana johtaisi Lukácsin mukaan vain dogmaattiseen relativismiin, johon hänen mukaan esimerkiksi Feuerbach lankeaa.

”Yksilöstä ei voi koskaan tulla kaiken mitta, sillä kun yksilö kohtaa objektiivisen todellisuuden, hän kohtaa monimutkaisen valmiiden ja muuttamattomien objektien joukon, mikä mahdollistaa hänelle vain subjektiivisen tunnistamisen tai kieltämisen vastareaktion. Vain luokka voi olla suhteessa todellisuuden kokonaisuuteen käytännön vallankumouksellisella tavalla.” (Lukács 1968, 193)

42 Kapitalistien luokka on muuttanut aktiivisella luokkapohjaisella toiminnallaan länsimaista kapitalismia 1970-luvulta lähtien kohti niin sanottua uusliberalismia. Kansainvälinen kapitalistien eliitin luokkavalta on David Harveyn mukaan luonut kehykset kansallisvaltioiden poliittiselle päätöksenteolle. (Harvey 2005)

Koska yksilö ei ole tuottanut sitä todellisuutta, joka häntä ympäröi, ei hän oman subjektiivisuutensa sisällä voi ymmärtää, miten hänellä voisi olla mahdollisuus vaikuttaa laajoihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tästä syystä jääminen yksilötietoisuuden tasolle johtaa esineistymiseen.

Ihmiskuva, johon Lukács nojautuu, eli Marxin ihmiskuva, näkee ihmisen aina liitettynä konkreettiseen totaliteettiinsa, eli historialliseen yhteiskuntaan. Näin ollen mitään ihmisen tosi essenssiä ei ole, vaan ihmisen oleminen on aina ei-olemista, eli sellaista olemista, mikä ei kiinnity johonkin lähtemättömään olemukseen. Ei-oleminen pakottaa ihmisen luomaan itsensä, eli olemaan historian dialektisena subjekti-objektina. Porvarillinen yhteiskunta on kiinnittynyt olevaan ja sen vuoksi se ”on viimeinen vaihe inhimillisen yhteiskunnan esihistoriassa”. Marx ja Lukács ymmärtävät historiallisen ajan sellaisena, jolloin ihminen on tietoinen olemisestaan ja kykenee tietoisesti luomaan omaa historiaansa. (Lukács 1968, 190) Lukács katsoo, että inhimillisen luovuuskyvyn tunnistaminen voi kuitenkin sortua utopianismiin⁴³, joka ei ymmärrä ihmisen olemista sen materiaalisessa todellisuudessaan ja sen takia sekin sortuu nykyisyyttä säilyttävään suhteeseen. (Lukács 1968, 191-192) Lukács käyttää Weberin käsitettä objektiivinen mahdollisuus niiden olosuhteiden kuvaamiseen, joiden puitteissa syntyy tila inhimilliselle luovuudelle. Objektiiviseen mahdollisuuteen palaamme pian tarkemmin.

Lukácsin mukaan kapitalistinen yhteiskunta koostuu vain kahdesta puhtaasta, tuotantosuhteiden kehityksestä suoraan riippuvaisesta, niin sanotusti historiallisesti merkittävästä luokasta: porvaristosta ja proletariaatista. Yhteiskunnassa on toki monia muitakin luokkia, mutta niiden intressit eivät kohdistu kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisuuteen, vaan ainoastaan sen joihinkin osailmiöihin. Tämän vuoksi muilla luokilla ei voi olla ratkaisevaa roolia yhteiskunnallisessa kehityksessä. Porvariston ja proletariaatin luokkatietoisuudet eroavat merkittävällä tavalla. Lukácsin mukaan vain proletariaatilla on aito mahdollisuus saavuttaa tietoisuus yhteiskunnan kokonaisuudesta ja omasta asemastaan siinä, kun taas porvaristo on tuomittu väärään tietoisuuteen. Porvaristo takertuu väärään tietoisuuteen, koska sen intressinä on vallitsevien valtasuhteiden säilyttäminen. Koska porvaristo on kapitalistisessa yhteiskunnassa hallitseva luokka, estää tämä asema sen

43 Lukács kritisoi muun muassa Ernst Blochin utopianismia sen kyvyttömyydestä nähdä historiallista

luokkatietoisuuden kehittymisen totuudelliseksi tiedoksi yhteiskunnasta. Tietoiseksi tuleminen ei ole porvaristolle mitenkään ratkaisevaa, mutta proletariaatille se on elinehto, sillä lopulta siitä tulee sen ”elämän ja kuoleman kysymys”. (Lukács 1968, 164-165)

Töttö totetaa, että Lukácsille ”kapitalistisen tuotantotavan rajat ovat samalla porvariston luokkatietoisuuden transsendentaaliset rajat”. (Töttö 1981, 17) Vain proletariaatille on mahdollista nähdä todellisuus liikkeessä, sillä valtaa pitävälle porvaristolle tämä olisi itsemurha. Näin ollen sitoutuminen olemassa oleviin empiirisiin faktoihin on

”menneisyyden valtaa nykyisyyteen, pääoman valtaa työhön”. (Lukács 1968, 181) Todellisuuden prosessinomaisuuden tunnistaminen avaa aktuaalisen tietoisuuden rinnalle niin sanotun potentiaalisen tietoisuuden (bezogenes Bewußtsein). Marxin termein liike olemassa olevasta tietoisuudesta kohti potentiaalista luokkatietoisuutta on askel ”luokasta itsessään” ”luokaksi itselleen”. Luokka itselleen ei ole enää vain empiirisesti mitattava tietyt ehdot täyttävä sosiologinen ryhmä, vaan se on itse itsensä asettava luova voima.

(Goldmann 1971, 76) Vasta kun luokka käy poliittiseen kamppailuun siitä tulee luokka itselleen.

Porvaristo päätyy Lukácsin mukaan ristiriitaan oman vapautta ja yksilöllisyyttä korostavan ideologiansa kanssa. Kuten Marx ja Engels toteavat: ”Pääoma ei ole persoonallinen, vaan yhteiskunnallinen mahti”. (Marx & Engels 1848, 54) Kun porvaristo ei ymmärrä pääoman sosiaalista luonnetta, saa se itsenäisen elämän ja alkaa toimia viekkaana mahtina ihmisen selän takana. Porvaristolla ole edes teoriassa mahdollisuutta hallita yhteiskuntaa, eikä siten kapitalistisessa yhteiskunnassa ole aitoa mahdollisuutta vapauteen ja yksilöllisyyteen.

(Lukács 1968, 62-63) Mikäli työläiset omaksuvat eräänlaisen ”status-tietoisuuden”, joka tarkoittaa pyrkimystä sosiaaliseen nousuun osaksi hallitsevaa luokkaa, estää tämä tehokkaasti luokkatietoisuuden syntymisen. (Lukács 1968, 172) Tämä on esimerkiksi tavallinen kertomus puoluetoimijoista, jotka saavuttavat puoluekoneiston kautta etuoikeutetun aseman julkisessa hallinnossa.

Luokkataistelu toteutuu Lukácsin mukaan objektiivisten olosuhteiden hylkäämisen praktisena prosessina, sosiaalisen elämän aktuaalisten muotojen hylkäämisenä. Esimerkiksi taistelu työpäivästä, eli riistoasteesta on porvariston ja proletariaatin voimien kamppailua,

koska kehittynyt kapitalismi mahdollistaa objektiivisesti joko pitemmän tai lyhyemmän työpäivän, sillä tehostunut tuotanto ei välttämättä vaadi yhtä pitkiä työpäiviä kuin aiemmin. Oman rationaliteettinsa mukaisesti kehittynyt tuotannon tehostuminen keskeytyy luokkataistelussa ja saa sen kehyksessä irrationaalisena näyttäytyvän voimankäytön luonteen. Kapitalistinen formaali rationaalisuus ylläpitää jatkuvaa ristiriitaa kapitalistien ja työläisten pyrkimysten välillä – esimerkiksi toinen pyrkii pidentämään ja toinen lyhentämään työpäivää – ja on siten irrationaalinen järjestelmä. (Lukács 1968, 178-179) Lukácsin mukaan taloutta ja voimankäyttöä ei voida erottaa toisistaan, sillä talouden ulkoisilla tekijöillä, kuten työväenliikkeellä, on ollut huomattava vaikutus kapitalismin kehittymisessä. Lisäksi kapitalismin ikuiset lait (sic.) ovat saaneet alkunsa väkivaltaisena anastuksena, eikä kapitalismin kehkeytyminen ole johtunut esimerkiksi sen ylivertaisuudesta taloudellisena järjestelmänä. (Lukács 1968, 240-241)

Yhteiskunnan objektiivinen, neutraali tarkastelu merkitsisi porvaristolle luopumista sen hallitsevasta luokka-asemasta. Lukácsin mukaan proletariaatilla on kuitenkin mahdollisuus tutkia yhteiskuntaa objektiivisesti, sillä sen luokkaintressi tavoittelee itsensä tuhoamista luokkana. Marx ja Engels kirjoittavat Kommunistisessa manifestissa:

”Kaikki aikaisemmat luokat, jotka valtasivat herruuden itselleen, pyrkivät turvaamaan jo saavuttamansa aseman alistamalla koko yhteiskunnan oman materiaalisen omaksumisensa ehtoihin. Proletaarit voivat vallata yhteiskunnalliset tuotantovoimat haltuunsa vain hävittämällä oman tähänastisen materiaalisen omaksumistapansa ja samalla koko tähänastisen materiaalisen omaksumistavan yleensä. Proletaareilla ei ole mitään omaansa turvattavanaan, heidän on hävitettävä kaikki tähänastisen yksityisomistuksen suojat ja takeet.” (Marx & Engels 1848, 49-50; ks. Marx & Engels 1846, 128)

Lukácsin mukaan jopa väärässä tietoisuudessaankin proletariaatti kulkee kohti objektiivista tietoa. (Lukács 1968, 71-72) John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa voi pitää modernina abstraktina sovelluksena tästä Marxin kuvaamasta proletariaatin objektiivisesta asemasta, jossa pyritään tietämättömyyden verhon käsitteen avulla luomaan täysin intressivapaa teoreettinen lähtökohtatilanne yhteiskunnallisten kysymysten oikeudenmukaisuuden tarkastelulle.

Goldmann pitää Lukácsin näkemystä proletariaatista hänen teoriansa heikoimpana kohtana, sillä Goldmannin mukaan ei voida mitenkään osoittaa, että proletariaatti olisi

ainoa luokka, joka olisi olemassa vain omaa tuhoutumistaan varten. Esimerkiksi orjat ovat olleet aikaisemmin vastaava luokka. Toisaalta ei pidä paikkaansa, että proletariaatti olisi omaa tuhoutumistaan varten. Historia on osoittanut tämän väitteen vääräksi, sillä proletariaatista on ollut vain harvoin vallankumoukselliseksi voimaksi. (Goldmann 1973, 61) Marx ja Lukács näyttäisivät olettavan, että tietty historiallinen tapahtuma voisi kumota vieraantumisen ja mahdollistaa proletariaatin olemisen autenttisena luokkana.

Huomaamme myöhemmin, miksi tämä on Heideggerin näkökulmasta pois suljettu mahdollisuus.