Maailmassa-oleminen

Maailmassa-oleminen on kattavimpia täälläolon olemista määrittäviä olemisen tapoja. Se on täälläolon apriori olemismuoto. Täälläolon ”olemisymmärryksen olemukselliseen sisältöön kuuluu maailmassa-olemisen ymmärtäminen”. (Heidegger 1927, 117) Heidegger huomauttaa, että täälläolo on aina jossakin-olemista. Toteamus ”minä olen” tarkoittaa Heideggerille, että ”minä asun maailman äärellä”. (Heidegger 1927, 80) Maailmassa-oleminen on tunnusomaista täälläololle. Koska vain maailmassa-oleva rakentaa suhteita, vain se voi koskettaa jotakin, sillä esilläolevat voivat olla lähellä toisiaan, mutta niillä ei ole intentionaalista luonnetta. Oleminen maailmassa ei näin ole minkään rinnakkaisten olioiden olemista, vaan se on maailmansisäistä olemista. Maailmansisäinen oleminen on täälläolon tosiasiallisuutta, sen faktisuus. Näin sen faktisuus on erilaista kuin vaikka kiven, jonka oleminen ei ole intentionaalista. Maailmassa-oleminen on aina hajonnut joihinkin jossakin-olemisen tapoihin, joita Heidegger kutsuu yleisesti huolehtimiseksi.

Huolehtiminen on muun muassa jonkin käyttämistä, jostakin luopumista tai jonkun kanssa olemista. (Heidegger 1927, 81-83) On paikallaan muistuttaa, ettei Heideggerin termi huoli (Sorge) ole arvolatautunut, vaan ontologinen väline kuvata maailmassa-olemisen olemista.

Huoli on ikään kuin maailmaan kiinnittymistä – tosin mitään kiinnittymistä edeltävää eroa ei ole koskaan ollutkaan. Täälläolon on pakko huolehtia maailmasta, sillä täälläolo on maailmallista. ”Täälläolon olemiseen kuuluu olemuksellisesti riippuvaisuus”. (Heidegger 1927, 119) Täälläolo on elinympäristössään ja kohtaa siellä olevia olevia, joihin suhtautumisesta täälläolon on huolehdittava. Huoli usein tulkitaan jonkinlaisen eettisen asenteen lähtökohtana, mutta on pidettävä tiukasti mielessä, että Heidegger puhuu fundamentaaliontologiasta. Täälläolo ei voi olla huoletta, mutta huoli voi toteutua monin

erilaisin tavoin.

Kant piti filosofian skandaalina sitä, ettei todistusta ulkomaailman olemassaolosta ole vielä kyetty antamaan. Heidegger taas lähtee siitä, että jo pitkään filosofian skandaalina on ollut, että yhä pyritään todistelemaan ihmisestä tai tietoisuudesta ulkoisen maailman olemassaoloa. Kysymys on Heideggerin näkökulmasta mieletön ja saa alkunsa vain virheellisestä tietämisen subjektin ja objektin välisestä erottelusta. ”Kysymys onko ylipäätään maailmaa ja voidaanko sen oleminen todistaa, on kysymyksenä täysin mieletön, jos sen asettaa täälläolo maailmassa-olevana – ja kuka muu sen voisi asettaa?”. (Heidegger 1927, 253) Näin myös Heidegger hyökkää karteesiolaista dualismia vastaan ja rakentaa kuvaa täälläolosta kokonaisena, eli maailmassa-olevana. Heideggerin painava ero Descartesiin, Kantiin ja Husserliin onkin siinä, ettei Heideggerin mielestä ole mahdollista tarttua johonkin tietävään subjektiin, joka olisi vapautettu maailmassa toimimisesta.

Ymmärtäminen liittyy täälläolon maailmassa-olemiseen ja siellä toimimiseen. Siksi hermeneutiikka liittyy Heideggerilla oleellisesti maailmassa-olemiseen ja on luonteeltaan pragmaattista. Richard Rorty vertaakin Olemisen ja ajan Heideggeria John Deweyn pragmatismiin. (Rorty 1992, 58)

Maailmassa olemisen toiminnallisuuteen liittyy se, ettei maailmassa-olemista voida pitää vain ajatteluna. Tällainen formaali lähestymistapa typistää Heideggerin mukaan maailmassa-olemisen todellisen fenomenaalisen sisällön, sillä merkitsevyys syntyy suhteista, joissa täälläolo oleskelee. Toiminnalliseen olemiseen kuuluu myös täälläolon kehollisuus. Näin Heidegger lähestyy itämaisia ajattelun perinteitä. Teorian ja käytännön läheinen suhde yhdistää Heideggerin ajattelun luonnollisesti myös Marxiin, mikä näkyy muun muassa sekä Heideggerin että Marxin käytännöllisenä poliittisena toimintana, siinä, että he olivat ihmisiä, jotka pyrkivät tekemään älylliset teoriansa käytännön elämäksi.

Heidegger kritisoi Schleiermacherin ja Diltheyn hermeneutiikkaa siitä, että he eivät vielä käsittäneet ymmärtämistä perustavana olemisen tapana, vaan hermeneutiikka oli heille vain yksi filosofian osa-alue, jolla on erilainen asema ja tapa hankkia tietoa kuin luonnontieteillä. Heideggerin hermeneutiikka purkaa subjekti-objekti dualismin perustelemalla täälläolon ontologisesti maailmassa-olevaksi. Maailma ja täälläolo siis

kietoutuvat yhteen, koska maailma on aina täälläolon ymmärtämää todellisuutta. Tällä tavalla missään vaiheessa ei edes synny kuilua maailman ja ”itsen” välille, sillä

”tietäminen on maailmassa-olemisen olemistapa”. (Heidegger 1927, 88). Heideggerin mukaan Kant oli oikeassa siinä, että hän oletti minun ja ulkopuolella olevan eron ja yhteyden, mutta ontologisesti käsitettynä Kantin vaatimaa todistusta ulkomaailman olemassaolosta ei enää tarvita, koska silloin tutkitaan jo ontologisesti perusteltua ilmiötä.

Kant menee harhaan siinä, että hän tekee ontisesta ontologian perustan. (Heidegger 1927, 127-128) Samoin Descartes joutuu ongelmiin selittäessään täälläolon olevana substanssina, joka on verrattaessa mihin tahansa ulottuvaan (res extensa). Nän Descartes ei kykene käsittämään täälläoloa fenomenaalisesti, itsessään koettavana. (Heidegger 1927, 131) Sekä Descartes että Kant tutkivat Heideggerin mukaan olemista esilläolevana. Kantilainen filosofia on kuitenkin ollut suuri edistysaskel, sillä Heidegger piti subjekti-objekti dualismin purkamista vallankumouksellisena irtiottona aiemmasta filosofiasta. Tämä asettaa Leena Kakkorin mukaan rajoituksia esimerkiksi totuuden korrespondenssiteorialle, joka perustuu objektin ja subjektiivisen tiedon tai todellisuuden ja ilmenevän vastaavuuden tavoittelemiselle. (Kakkori 2009, 62-64)

Heideggerin hermeneutiikka pyrkii osoittamaan, ettei ole mahdollista nousta millekään metatasolle, josta käsin voisi arvioida tiedon objektin ja subjektin yhtäpitävyyttä.

Maailmassa-olevana ”täälläolo saavuttaa tietämisessä uuden olemisaseman suhteessa täälläolossa jo paljastuneeseen maailmaan”. (Heidegger 1927, 89). Heideggerin käsitystä tietämisestä voidaan Kakkorin mukaan kritisoida siitä, että se ainoastaan jättää pois tietämiseen liittyvät ongelmat, kun subjektia ei transsendoida, eikä subjektiivisen ja objektiivisen tiedon välistä eroa selväsanaisesti synny, vaan täälläolo on jatkuvaa paljastamista. Tämä ei kuitenkaan johda kaaokseen tai täydelliseen relativismiin, sillä vaikka hermeneuttisella kehällä ei voi ontologisesti saada matematiikan mielessä ankarasti oikeita vastauksia, niin kehällä voi liikkua yhtä ankarasti kuulustellen olemista. (Kakkori 2009, 63-65)

Ihmistieteet ovat Heideggerin mukaan laajempia kuin vaikka matematiikka ja tästä syntyy niiden eroavaisuus. ”Matematiikka ei ole ankarampi kuin historiatiede, vaan vain ahtaampi suhteessa sille relevantteihin eksistentiaalisiin perusteisiin”. (Heidegger 1927, 198)

Matematiikan menetelmät ovat hyvinkin suppeat verrattuna kaikkiin niihin metodeihin, miten historiaa tai yhteiskuntaa voidaan tutkia. Muun muassa Weberin ideaalityypin ja objektiivisen mahdollisuuden käsitteet voi katsoa välineiksi kuulustella maailmaa hermeneuttisesti ankarasti suistumatta subjekti-objekti kahtiajakoon. Menetelmien moninaisuus ulottuu myös eksplisiittisesti tieteellisen ulkopuolelle, sillä subjekti-objekti vastakkaisuus on juurtunut tieteiden ohella arkielämään ja siksi sen murtaminen vaatii Heideggerin mukaan intellektuaalisen työn lisäksi itsensä muuttamista. Tieteen tekeminen vaatii siis asennetta ja omistautumista. (Rée 1998, 9)

Hermeneutiikka osoittaa täälläolon ymmärryksen olevan väistämättä kiinnittyneenä esikäsityksiin maailmasta. Ihmisten esikäsitysten muodostuminen tietystä historiallisesta ajasta ja todellisuudesta tarkoittaa jonkin asteista esineellistämistä. Tästä syystä vallankumoukselliset käsitteet ovat käsittämättömiä, sillä ne tarttuvat siihen, mitä vielä ei ole. Jotta vallankumoukselliset käsitteet voisivat olla jollakin tavalla ymmärrettäviä, onkin niiden ponnistettava esikäsitysten pinnalta. Juuri tällaisten esikäsitysten maaston kuvailemista katson objektiivisten mahdollisuuksien tutkimuksen edustavan. Paulo Freiren vapautuksen pedagogiikka on eräs mielenkiintoinen esimerkki oppimismetodista, jossa ihmisten esikäsityksillä ja eletyllä kokemuksella on avainasema. Freiren mukaan vain tarttumalla ihmisten omiin kokemuksiin on mahdollista saavuttaa kumouksellista ja vapauttavaa tietoisuutta.

Heidegger jaottelee maailma-käsitteen neljään erilaiseen käyttötapaan, joille olen itse antanut alla olevat otsikot:

1) Esineiden ensyklopedia

Maailman ontinen käsitys olevan kaikkeutena. Tällainen suhtautuminen maailmaan esilläolevien kokoelmana on positiivisten tieteiden tapa luonnehtia maailmaa.

2) Esineiden ontologia

Ontologinen käsitys maailmasta tarkoittaa edellisessä kohdassa mainittujen olevien olemista. Olevien olemisen kysymistä edustaa esimerkiksi Heideggerin Olemisen ja ajan fenomenologia ja yllä tavaran fenomenologiaksi kutsuttu Marxin tapa kysyä esilläolevan

tavaran olemisen alkuperää.

3) Koti

Kolmas maailman käsitteen käyttötapa kuvaa maailmaa ontisessa mielessä, mutta ei olevana, vaan ”jonakin, 'jossa' faktinen täälläolo tällaisena 'elää'”. Tällainen maailma sisältää esiontologisesti eksistentiaalisen merkityksen, eli jonkinlaisen määrätyn maaston, jonka maailma muodostaa. Maailma tarkoittaa näin ”'julkista' me-maailmaa tai 'omaa' ja läheisintä (kotoista) ympäristöä”. Tällaisen maailman tutkiminen ei ole Heideggerin keskiössä ja hän jättää sen nähdäkseni muun muassa yhteiskuntatieteiden, kulttuurintutkimuksen ja taloustieteen tehtäväksi. Marxin tavaran fenomenologian analyysi laajenee tällaiseksi tutkimukseksi, kun hän selittää tietyn historiallisen yhteiskunnan rakennetta tavaravälitteisinä suhteina. Myös Lukács kuvaa esineistymistä tällä maailmallisuuden tasolla.

4) Maailmallisuuden ontologia

Heidegger paneutuu Olemisessa ja ajassa myös maailman käsitteen purkamiseen maailmallisuuden ontologis-eksistentiaalisen merkityksen kautta. Kuten edellä on todettu, maailmallisuus on apriorista ja sisältää näin apriorisen rakenteen. Tämän lisäksi maailmallisuus muuntuu kulloisenkin ontisen ”maailman” mukaan. (Heidegger 1927, 92-93) Tässä merkityksessä historiallinen materialismi on teoria täälläolon maailmallisuuden käsittämisen muotoutumisesta ontisten tuotantosuhteiden rakenteesta käsin. Toisaalta historiallinen materialismi hahmottelee metateoriaa täälläolon maailmallisuuden apriorisesta historiallisuudesta ja sitoutuneisuudesta materiaalisiin elämänehtoihin. Tässä mielessä historiallinen materialismi on ontologinen teoria – ontologinen Heideggerin määrittelemässä mielessä – sen lisäksi, miten se tuli yllä ymmärrettyä historialliseksi teoriaksi. Historiallinen materialismi kuvaa täälläolon ontologiaa eräänä historiallisena aikakautena.

Maailmansisäisenä olevana täälläolo on tilallinen. Tilallisuus ei tarkoita Heideggerille ensisijaisesti tilaa ulottuvaisuutena, tila-astiana, johon täälläolo olisi suljettu.

Maailmansisäisyys voidaan ymmärtää siten, että Heideggerin mukaan täälläolo on aina osallisena maailmasta. Tällä maailmansisäisyydellä on läheisyyden luonne, joka ei liity

mittaamiseen, vaan huolehtivaan arviointiin. ”Täälläolossa on olemuksellinen pyrkimys läheisyyteen.” (Heidegger 1927, 140) Tila, ympäristö, huone, katu, kaupunki tai maapallo toteutuvat käsilläolevina. Esilläolevan mittaamiseen kuuluu tietynlainen etäisyys, jonka teoreettinen tutkimus ottaa tutkimuskohteeseensa. Heidegger kuitenkin selittää, että vasta täälläolon jossakin-olemisen perusteella voidaan ymmärtää täälläolon tilallisuus. Kun täälläolo on keskellä maailmaa, voi se vasta olla lähellä tai kaukana kohteistaan. Näin asioita ei tarkastella eristetystä tietoisuudesta käsin, joka olisi tiedostamansa maailman ulkopuolella.⁴⁹ Jos taas tilallisuus neutralisoidaan pelkiksi mittasuhteiksi, ”ympäristöstä tulee luontomaailma”. (Heidegger 1927, 148) Tämä näkemys yhdentyy hyvin Lukácsin näkemykseen toisesta luonnosta. Edellä Lukácsin käsitystä esineistymisestä luonnehdittiin varsinaisen ajallisuuden ymmärtämisen katoamiseksi. Esineistymistä voidaan lähestyä myös tilallisuuden kautta. Esineistyneet kohteet olisivat näin menettäneet tilallisuutensa, kun ne koetaan tietyn välimatkan ylittämättömästä etäisyydestä. Esimerkiksi globaali markkinatalous on valtavien välimatkojen kasvamisesta huolimatta menettänyt tilallisuutensa, sillä kuluttajille kauppareitit ovat hautautuneet hintalappujen taakse erilliseksi, heistä riippumattomaksi todellisuudeksi. Heidegger pohti teknologian, kuten radion, kehityksen vaikutusta etäisyyden kumoutumiseen, täälläolon maailmansisäisyyden ymmärtämiselle. (Heidegger 1927, 139-140) Tässä mielessä teknologialla, nykyään erityisesti internetillä, on positiivista potentiaalia kumota etäisyyttä ja antaa keinoja esimerkiksi nähdä paikallisen elämän globaaleja vaikutuksia. Myös Lukácsin problematisoimaa tieteiden eriytymistä voidaan ymmärtää niiden välisen etäisyyden kautta.

Eristyneisyys johtuu osittain vallalla olevasta matemaattis-fysikaalisesta tila-käsityksestä, joka ei näe täälläoloa maailmansisäisenä.