Silleen jättäminen

Heidegger on siinä mielessä mystikko, että hän näkee totuuden olevan aina salaisuus täälläololle. Todellisuuden salaisuusluonteen kokeminen muuttaa Heideggerin mukaan radikaalilla tavalla tietoisuutta ja saa ihmiset luopumaan uskosta maailmankaikkeuden suunniteltavuuteen. (Marx 1977, 148) Tällaisen suunniteltavuuden teesin olemme katsoneet sisältyvän positiivisiin tieteisiin ja yhteiskunnallisen hallinnan käytäntöihin.

Toisaalta Hegelin huolta yhteisön fragmentoitumisesta ja Marxin kritiikkiä omavaltaista kapitalistista tuotantotapaa kohtaan voidaan pitää kutsuhuutona yhteiskuntasuunnittelulle.

Marxin suunnitelmallisuutta voidaan kuitenkin pitää sellaisena suunnitelmallisuutena, joka voisi vapauttaa ihmiselämän sortavasta sattumanvaraisuudesta. Kapitalistinen tuotantotapa ei Marxin mukaan ole kokonaisuutena mitenkään suunnitelmallinen, mutta se kahlitsee sietämättömällä tavalla ihmisyksilöiden elämää ja pakottaa sen ennustettavuuden rautahäkkiin. Kapitalistinen tuotantotapa ilmenee yksilölle pakottavina suhteina, mutta järjestelmänä sillä ei ole mitään määriteltyä suuntaa. Kenties tässä piilee myös syy siihen, miksi Marx ei koskaan kuvannut yksityiskohtaisesti kommunistista yhteiskuntaa, sillä se tarkoittaa sellaista yhteiskuntaa, joka sallii autonomisen ainutkertaisuuden. Saman kaltaisesta syystä otaksuin Heideggerin jättäneen kuvaamasta yksityiskohtaisesti niitä elämisen tapoja, jotka voitaisiin selkeästi lukea varsinaiseen olemiseen. Tuskin Heideggerkaan tarkoittaa sitä, että kaikesta elämän ja yhteiskunnan suunnittelusta tulisi luopua, koska joka tapauksessa kaikki suunnittelu osoittautuu lopulta vajavaiseksi.

Ennemminkin voimme ajatella niin, että Heideggerin mukaan meidän tulee suunnitella sellaisia asioita, joihin voimme jossain määrin vaikuttaa ja joihin on tarpeellista vaikuttaa.⁵⁷

57 Ernst Bloch hahmottelee suunnitelmallisuutta jaotellen sen erilaisiin aikaperspektiiveihin. Blochin mukaan on olemassa kauko- ja lähitavoitteita, joiden humaani ykseys pohjustaisi tien sosialismiin ja demokratiaan. Pelkät lähitavoitteet mahdollistavat vain kädestä suuhun elämisen, mikä ei koskaan voi synnyttää yhteiskunnallisia liikkeitä ja johtaa uudenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Pitäytyminen ainoastaan kaukotavoitteissa taas voi oikeuttaa äärimmäiset nykyhetken kärsimykset tulevaisuuden

Muu tulee jättää silleen. Heideggerin mukaan ”on kaksi ajattelemisen tapaa, jotka kumpikin ovat joskus oikeutettuja ja tarpeellisia: laskeva ajattelu ja mietiskelevä ajatteleminen”. (Heidegger 1959, 15) Milloin ja minkä suhteen meidän tulisi asennoitua jommallakummalla tavalla? Haastavaa on se, miten tehdä oikea-aikaisia laadullisia erotteluita ja saavuttaa se viisaus, mikä edellyttää tilannetajua. Milloin puhua, milloin ajatella sekä milloin vaieta ja jättää silleen?

Silleen jättäminen (Gelassenheit) on Heideggerin myöhäisvaiheen keskeisiä termejä.

Myöhäisvaiheen Heideggeria ei voi yksiselitteisesti pohjata Olemisen ja ajan Heideggeriin, mutta vilkaisemme pikaisesti tätä käsitettä, sillä se on asiamme kannalta merkittävä.

Silleen jättämisen termillä ei ollut vaikutusta toista maailmansotaa edeltäneeseen Marcuseen, mutta jo varhaisvaiheen Heideggerin teknologiakritiikillä ja erityisesti silleen jättämisen suhteessa teknologiaan on selkeä yhteys Marcusen paljastamiin teknologisiin uhkakuviin. Suhde teknologiaan on marxismin kannalta polttava kysymys, sillä Marxin yhteiskunnallinen utopia perustuu teknologiauskolle. Potentiaalisuus ihmisen vapautumiselle syntyy yhtä aikaa teknisen kehityksen mahdollistaman luonnon hallinnan kanssa. Teknologiasta syntyy kuitenkin järjen viekkauteen tai näkymättömään käteen verrattavissa oleva autonomisen hengen ulottuvuus. Teknologia on inhimillinen luomus, mutta se ei aina palvele ihmistä, vaan voi orjuuttaa ihmisen samaistaen inhimillisen toiminnan koneen toimintaan. Internet on aikakauttamme leimaava teknologia, jonka infrastruktuuri asettaa uusia ehtoja sosiaaliselle toiminnalle. Internetin myötä olemme

”lähempänä” kuin koskaan. Sen äärettömässä informaatiotulvassa ei ole tilaa mietiskelylle.

Ympäristötuhot ja ihmisen hallitsemattomiin karkaava ydinvoima olivat jo Heideggerin huolen aiheina. Tekninen kehitys ei kuitenkaan ole itsessään Heideggerille turmiollista, vaan se, ettemme ole valmiita tähän maailman muuttumiseen. Me emme pysty mietiskelemään sitä, mitä on tapahtumassa. Heidegger ei ole pessimistinen, vaan katsoo, että ihmisen on mahdollista löytää jalansija uudessa teknillistyvästä maailmassa. Olisimme valmiita, jos pystyisimme antautumaan sille, mikä ei lainkaan sovi kalkyloinnin täyttämän maailmamme todellisuuskuvaan. Tätä Heidegger kutsuu avoimuudeksi salaisuudelle.

”Voimme sanoa 'kyllä' teknisten objektien välttämättömälle käytölle ja voimme sanoa samalla paratiisin nimissä. (Bloch 1965) Tämän problematiikan kohtaa jokainen kumouksellinen poliittinen liike,

'ei', siinä määrin kun estämme sen, että ne yksinomaan asettavat meille vaatimuksia ja siten vääntävät, hämmentävät ja viimein hävittävät olemuksemme... Tätä samanaikaista Kyllä ja Ei sanomista tekniselle maailmalle kutsuisin vanhalla sanonnalla: Olioiden silleen jättäminen.”

(Heidegger 1959, 23)

IV MARCUSEN FENOMENOLOGINEN MARXISMI

Herbert Marcuse lähtee rakentamaan ensimmäistä varsinaista fenomenologian ja marxismin synteesiä esseessään ”Contributions to a Phenomenology of Historical Materialism” (Beiträge zu einer Phänomenologie des historischen Materialismus). Essee on julkaistu pian Heideggerin Olemisen ja ajan julkaisemisen jälkeen vuonna 1928 ja on alun perin tarkoitettu kyseisen kirjan kommentaariksi. (Lind 1985, 44) Marcuse kuitenkin tarttuu Heideggerin filosofiaa huomattavasti laajempaan kontekstiin ja panee alkuun uuden filosofisen projektin. Kuten jo johdannossa kävi ilmi, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin samantyyppisiä fenomenologiaa ja Marxia yhdisteleviä filosofisia hankkeita hahmottelivat useat muutkin ajattelijat. Tartun tässä luvussa Marcusen varhaisimpaan fenomenologian ja Marxin synteesiin, joka toimikoon arvioitavana esimerkkinä yhdistelmän mahdollisuudesta. Lind pitää kyseistä esseetä Marcusen ensimmäisenä kokonaisvaltaisena vapautuksen teoriana, josta hän rakensi useampia versioita myöhemmällä ajattelijan urallaan. (Lind 1985, 3) Schoolman puolestaan näkee Marcusen vuosien 1928-1933 välillä kirjoittamat artikkelit jopa kaikkein hedelmällisimpänä Marcusen ajatteluna, erityisesti Marcusen kuoleman jälkeisestä perspektiivistä. Nuoren Marcusen projekti toimi vasta alustavana hahmotelmana pohjustaen laajempaa ja syvempää yhteiskuntatutkimusta ja filosofiaa. Projektin alustava luonne tulee esille jo Marcusen artikkelin otsikoissa, joissa hän nimeää työnsä ”osallistumiseksi”, ”perusteiksi”

tai näkökulmaksi tietystä ”ongelmasta”. Samaisesta syystä käsittelen tässä tutkielmassa fenomenologisen marxismin mahdollisuutta. Schoolmanin mukaan nuoren Marcusen ajattelu toimii merkittävänä lähtökohtana nykyaikaiselle yhteiskuntatieteelle. (Schoolman 1980, 1-3)

Marcuse pyrki Kellnerin mukaan soveltamaan Heideggerin fenomenologiaa samalla tapaa kuin Marx sovelsi Hegelin hengen fenomenologiaa. (Kellner 1984, 51) Wolinin ja Feenbergin mukaan fenomenologia ja marxismi kulkevat yhdessä mukana varttuneemmankin Marcusen ajattelussa, mutta yhtä eksplisiittistä synteesiä hän ei nuoruuden filosofiansa jälkeen tehnyt. Feenberg katsoo, että Marcusen kannalta keskeisintä on juuri Heideggerin Olemisen ja ajan ajattelu. (Wolin 2005, xxvii-xxx; Feenberg 2005, xv; vrt. Schmidt 1988, 62-63) John Abromeit taas katsoo, että Marcuse toteuttaa

fenomenologista marxismia erityisesti 60-luvun työssään Yksiulotteinen ihminen. Tällöin päälähteenä on Husserl, ei Heidegger. (Abromeit 2010, 93) Puolustan Wolinin ja Feenbergin näkemystä siitä, että varhain omaksuttu heideggerilainen fenomenologia muodostaa syvärakenteen ja tiettyjä perusjakoja Marcusen myöhemmässäkin ajattelussa.

Katz pitää oleellisimpana rakenteena ihmisen olemassaolon jakamista kahteen (ykseyden muodostavaan) ulottuvuuteen: fenomenologian paljastamaan ” trans-historialliseen olemukselliseen rakenteeseen” ja historiallisen materialismin⁵⁸ ”konkreettisiin muotoihin ja asetelmiin”. (Katz 1982, 64) Siten Marcusen varhaiset esseet ovat merkittäviä myös Marcusen ajattelun kokonaisuuden näkökulmasta.

Yksiulotteisen ihmisen viittaukset Husserliin ja Heideggeriin kertovat yhteneväisestä suhtautumisesta teknologiaan, mutta Heideggerin merkitys Marcuselle on paljon tätä suurempi. Tulkinta heideggerilaisesta Marcusesta näyttääkin jakautuvan kahtaalle: nuoren Marcusen eksplisiittinen fenomenologian ja marxismin synteesiin ja toisen maailmansodan jälkeisiin teknologianfilosofisiin keskusteluihin, joita erityisesti Feenberg on tutkinut. (ks.

Feenberg 2004 & 2005) Marcuse viittaa Yksiulotteisessa ihmisessä fenomenologiaan yhdessä luvussa muutaman viitteen verran. (ks. Marcuse 1964, 153-165) 1920-30-lukujen taitteen ajattelussa fenomenologia taas muodostaa selkeästi laajemman perustan Marcuselle. Jätänkin myöhäisemmän Marcusen Heidegger-kytkennän tässä yhteydessä vähemmälle. Marcusen suhde Weberiin ei yleensä tule esille hänen varhaista tuotantoaan käsiteltäessä, paitsi ehkä välillisesti Lukácsin kautta. Tämän sosiologin merkitys on kuitenkin siten tärkeä, että hän edustaa Marcuselle erästä parhainta esimerkkiä yhteiskuntatieteestä, jonka sisar niin sanottu konkreettinen filosofia voi olla.

Fenomenologian ja marxismin synteesin mahdollisuus saattaa vaikuttaa ensiajatukselta mahdottomalta – erityisesti jos historiallinen materialismi tulkitaan ortodoksisesti.

Marcusen synteesi ei kuitenkaan ole vain Heideggerin ja Marxin ajattelun sovittamista yhteen, vaan myös uudelleentulkintaa. Tässä tulkinnassa sekä heideggerilainen että marxilainen perspektiivi auttaa käsittämään kumpaisenkin filosofisen ajattelutavan uudella tavalla. Marcusen synteesi tarkoittaa ennen kaikkea historiallisen materialismin jatkamista fenomenologialla. Toisin päin yhdistäminen ei Wolinin mukaan ole niinkään mahdollista.

58 Geogheganin mukaan varhaiselle Frankfurtin koulukunnalle materialismi tarkoitti pitkälti synonyymia yhteiskuntateorialle. (Geoghegan 1981, 21)

On varsin yleisesti hyväksytty lähtökohta, ettei Marcusea voi nimittää varsinaisesti heideggerilaiseksi, vaan hänen lähtökohtansa olivat ennen kaikkea marxilaiset. (Wolin 2001, 136; Abromeit 2010, 100) Myös Lind on esittänyt, että Marcuse olisi esseissään käyttänyt Heideggerin filosofiaa nimenomaan Marxin teorian uudelleentulkinnan välineenä. (Lind 1985, 48) Siten Marcuse olisi nähtävä Lukácsin ja Korschin jo 1920-luvun alussa aloittaman ortodoksisen Marx-tulkinnan kritiikin jatkajana. Marcusea, Lukácsia, Korschia ja Heideggeria kaikkia yhdistää Hegel-harrastus. Monet yhteiset teemat onkin johdettavissa hegeliläisestä filosofiasta. Marcuse kirjoitti hyväksymättä jääneen Hegel-habilitaatioteoksensa Hegels Ontologie und die Theorie der Geschichtlichkeit Heideggerin ohjauksessa. Kuten on jo tullut selväksi, myös Diltheyn hermeneutiikka ja hänen Hegel-tulkintansa muodostaa merkittävän jaetun filosofisen problematiikan Marcuselle, Lukácsille ja Heideggerille. Kertaamme nyt useita jo Lukácsin ja Heideggerin esittelemiä teemoja Marcusen näkökulman lävitse.