Rauman historia IV

Rauman historia IV

Aina Lähteenoja

3. OSA

VIII. HENKINEN ELÄMÄ.

KIRKKO.

Kirkon

^kehityksen suuntaviivoja 1 800-luvulla.

Valistusajan henki vallitsi kirkkoamme vielä lähemmä puoliväliin 1800-lukua. Arkkipiispa Jakob Tengström oli valistuksen ajan kasvatti, samoin hänen seuraajansa Erik Gabriel Melartinkin. Molemmat harras- tivat kasvatusopillisia kysymyksiä ja olivat kansanopetuksen lämpimiä ystäviä. Piispa Tengström lausui

v.

1807 pappeinkokouksessa käsitykse- nään kristinopin taidon tarpeellisuudesta, että usean ihmisen kohtalon ratkaisee se, mitä opetuksia hän saa rippikoulussa. Lastenopetusta hän piti tehokkaimpana aseena rikollisuuden estämisessä, sentähden uudis- tettiin hänen toimestaan seurakuntien ja koulujen tarkastus Ruotsissa voimassa olevan menetelmän mukaiseksi ja hän sai myöskin nähdä hedelmiä työstään. V. 1825 pappeinkokouksessa hän nimenomaan ilmaisi ilonsa ^siitä, että meidän ^maassamme kansan lukutaito ja kristinopin käsitys oli paremmalla kannalla kuin useassa muussa Euroopan maassa.

Jakob Tengström pani alulle kirkkolain jakirkon käsikirjan uudistamisen, vaikka suunnitelma toteutui vasta vuosikymmenien perästä. Tärkeä oli myöskin hänen alotteensa kirkkoamme koskevien historiallisten lähteiden

julkaisemiseksi.¹

Kirkon hallinnossa

ja julistuksessa säilyi niinikään edelleen virka- valtainen,

kuivakiskoinen

^{henki, jota} tuki Nikolai I :en jyrkkä hallitus- suunta. Kaikki lähteköön ylhäältäpäin kansan hyväksi, ei mitään kansan

itsensä

^{kautta, oli} johtolankana niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin.

Elpyvä kansanomainen herätysliike sai kokea tätä virkavaltaisuudenpuris- tusta varsinkin 1830-luvulla. Mutta samalla ilmeni uuden kehitysvaiheen enteitäkin. Arkkipiispa Melartin laati jo v. 1837 suunnitelman suomen-

kielen saattamiseksi oikeuksiinsa maan julkisessa elämässä ja hänen toimestaan valmistui

v.

1843 koulujärjestys. Herännäisyysliike pääsi myöskin voitolle vastustajistaan 1840-luvun taitteessa jaantoi tukea kan- sallistunnon heräämiselle, niin että virkeä isänmaallinen ^jakansanvaltai- nen uudistusliike tempasi kansan laajat kerrokset mukaansa, ^haihdutti epäluuloisuuden ja jäykkyyden eri säätyluokkien väliltä ja yhdisti kansa- laiset eri aloilla työhön maan kulttuurin hyväksi. Ajatuksen-, uskon- ja kokoontumisvapauden tarve ilmeni ensin uskonnollisten herätysliikkeiden

keskuudessa

samoinkuin miehekkään luja vakaumus siitä, että näitä^arvoja on puolustettava henkeen _ja vereen asti, jos niin vaaditaan.² Yhteiskun- nallistenparannusten tarvekin tajuttiin ensimmäiseksi herännäispiireissä, joissa julkinenkeskustelu kansan ruumiillisista ja henkisistä vajavaisuuk- sista, sen terveyttä jäytävistä epäkohdista oli 1840- ja 1850-luvulla niin perinpohjaista, ettei sille ole vastinetta tavattavissa 1800-luvun muilla vuosikymmenillä. V. 1869 kirkkolaki ilmensi näitä ajatuksia ja tarpeita paljon

aikaisemmin

kuin yhteiskunnallinen lainsäädäntö kajosi niihin.

Alkeisopetuksen parantaminen, kunnallishallinnon uudistaminen jakansa- koululaitoksen^synty tarvitsivat toteutuakseen sen kansansielunsyvämuok- kauksen, joka sisältyi herännäisliikkeeseen sen eri vaiheissa jamuodoissa.³

Kirkollisessa kehityksessäkin tapahtui käänne 1850- ja 1860-luvulla:

syntyi uusi rintamaryhmitys, joka merkitsi kirkollisen

ortodoksisuuden

^ja

valistusajan perinteiden murtumista ja elävämmän, raamatullisen suun- nan vahvistumista sekä kirkon laitoksissa että sen julistuksessa. Raja- pyykkiä tällä tiellä merkitsi Turun synodaalikokous v. 1859, Suomen Lähetysseuran synty samana vuonna ja uuden kirkkolain

valmistuminen.

Herännäispapit, jotkaedellisessä synodaalikokouksessa v. 1842 olivat olleet syytettyjen penkillä, olivat vajaankahden vuosikymmenen perästä uudis- tamassa kirkollista toimintaa ja työjärjestystä. Kirkon opetustyö kierto- kouluissa, jotka jäivät edelleen kirkon huomaan, rippikouluissa ja pyhä- kouluissa koetettiin muovailla kasvatusopillisten periaatteiden ja mene- telmien mukaiseksi ^ja maallikot vedettiin mukaan

seurakuntatoimintaan.

Lähetysseuraa, jokaoli uudestisyntyneen aktiivisuuden ensi ^ilmaus, olivat perustamassa

kirkon

^{johtavat piirit, teologisen tieteen ja} eri uskonnol- listen suuntien edustajat. Lähetysseuran esimerkkiä saamme kiittää ^siitä,

että 1860-luvulla sisälähetys sai uusia työmahdollisuuksia eri uskonnolli- sissa piireissä. Papiston kokoonpanossa ilmeni niinikään 1860-luvulta lähtien muutos kansanomaiseen ja suomenkieliseen suuntaan. Entiset valistusajan perinteitä vaalivat pappissuvut vieraantuivat pappisalalta samalla kun

koulu-alalta

lakkasi tulemasta kirkolle työvoimaa.

Uudistus kirkon elämässä ulotti vaikutuksensa myöskin sosialiselle alalle. Kunnalliset asiat, köyhäin- jasairastenhoito sekä kansakouluopetus erotettiin 1860-luvulla kirkon hallinnosta. V. 1869 kirkkolaki edellytti koko koululaitokselleoman keskuselimen, kouluhallituksen. Kirkko saattoi siis vastedes keskittää ja rajoittaa toimintansa pääasiassa uskonnolliseen sielunhoitoon. V. 1869 kirkkolaki muutti luterilaisen valtiokirkon asemaa siinä suhteessakin, ettäsen oli siedettävä rinnallaan muita uskontokuntia, mutta

kansankirkkona

sille taattiin itsehallinto, johtavana orgaaninaan yleinen kirkolliskokous, jossa maallikkojen edustajat olivat enemmistönä.

Seurakunnissakin tuli seurakuntien omilla elimillä olemaan papiston rinnalla entisestään

tehostunut

merkitys.

Yksityistä uskonnollista toimintaa kahlitseva konventikkeliplakaatti menetti käytännössä merkityksensä jo 1840-luvulla, mutta se ^{tuli kumo-} tuksi lopullisesti 1869 vuoden kirkkolain

vaikutuksen

^alaisena syntyneellä

eri-uskolaislailla

^v. 1889. Suomen ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin arkkipiispa _Edvard Bergenheimin aikana v. 1876. Hänen aikanaan vv. 1850—1884 pidettiin piispantarkastuksia seurakunnissatiheään, järjes- tettiin vuotuiset

kokoukset

rovastikunnittain japerustettiin rovastikuntiin kirjastot. Hänen seuraajansaarkkipiispa Torsten Tuure Renvallin aikana vv. 1884—1898 saatiin aikaan uusittu suomenkielinen ja ruotsinkielinen virsikirja v. 1886, samoin kirkkokäsikirja. V. 1893 hyväksyttiin uusi katkismus, ja kirkkolain luku

kirkkokurista

esitettiin uudistettavaksi ja ehtoollispakko poistettavaksi. Papiston ^palkkaus järjestettiin uudelleen elok. 5 ^p. 1886 hyväksytyllä

lailla.

Suomen Merimieslähetysseura perus- tettiin v. 1875 jaSuomen Pyhäkouluyhdistys v. 1888.⁴

Herännäisliikkeessä

alkoi ensimmäinen hajaannus v. 1844, ^jolloin

evankeeliset

^kristityt muodostivat

kirkkoherra

Fredrik Gabriel Hed- bergin johdolla oman ryhmänsä perustaen v. 1873

Luterilaisen

Evanke- liumiyhdistyksen. Pohjanmaan heränneiden

keskuudessa

^syntynyt riita

loitonsi 1850-luvun alusta lähtien kirkon ^pappeja herännäisistä, kunnes herännäisyys 1880-luvun lopulla uudelleen voimistui kooten kannattajia kansan kaikista kerroksista.⁵

Sekä renqvistiläisellä herännäisyydellä että evankeelisella suunnalla oli Rauman seuduilla kannattajansa. Perinnäinen, ankaraan itsetutkiste- luun velvoittava nohrborgilais-schartaulainen herännäisyys on näillä ^seu- duilla istuttanut uskonnollisetkäsitteet, etenkinarmonjärjestyksenporras- askelmat "alkaen huokauksesta hamaan pyhitykseen asti”, niin syvälle kansansieluun, että vielä tänäpäivänä siellä saattaa yksinkertainen ukko tai vanha vaimo näissä asioissa oikaista aloittelevaa nuorta sananjulis- tajaa. Evankeelisen suunnan kristillinen ilo ja vapautunut uskonvarmuus on ollut "rukoilevaisten” toisinaan kuolleisiin muotoihin kangistuneen suvaitsemattomuuden vastapainona. Molemmat ovat olleet tarpeellisia ja ylläpitäneet aktiivisen seurakuntahengen perinteitä, mikä ilmenee 1800- luvulla tehostuneessa seurakuntaelämässä, kirkkorakennusten hoidossa ja kirkolle tehdyissä lahjoituksissa. Fransiskaaniluostarinkin perintö: sydä- mellinen, ^nöyrä, puhdasmielinen jaaltis hurskaus elää yhä vielä Rauman seurakunnassa.

KIRKOLLISET RAKENNUKSET.

Pyhän Ristin kirkko.

Torni rakennetaan.

Heinäk. 25 ^p. 1802 pidetyssäkirkonkokouksessa oli keskustelua tornin

rakentamisesta

^Pyhän Ristin kirkkoon, mutta maaseurakuntalaiset äänes- tivät asian kumoon useimpien kaupunkilaisten ollessa vielä purjehdus-

matkoilla

Itämerellä. Samana vuonna lokakuun lopulla

kotiutuneet laivurit

päättivät ruveta vastuksesta huolimatta ajamaan asiaa. Viranomaisilta pyydettiin lupa saada käyttää Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioista innoitettavia kiviä tornin rakennusaineeksi. Torni suunniteltiin samalla niin korkeaksi, että se tulisi olemaan merenkävijäin niin raumalaisten kuin ohi purjehtivien pohjalaistenkin maamerkkinä.

Kului kuitenkin vuosikymmen rakennushankkeissa. Vasta elok.

14 p. 1813 kuulutti kirkkoherra Erik Levän konsistorin ^käskystä kokoon

Ilmasta otettu kuva ^Pyhän Ristin kirkosta

kirkonkokouksen päättämään tornin rakentamisesta. Seuraavan huhti- kuun 18 ^p. kuulutettiin, että kalkinhankintatarjouksia otettiin vastaan kirkontornia varten. Kesällä koottiin varoja kalkin ostoon. Kultakin vero- äyriltä suoritettiin 24kili. valtakunnanvelkaseteleinä ja säätyhenkilötsekä muut, joita ei oltu taksoitettu, mutta joilla oli kiinteistöjä kaupungissa, suorittivat 2 Riikintalaria hengeltä rakennustyön valvojalle. Lumikelin aikana talvella 1815 ajettiin kiviä ja puita rakennuspaikalle. Vielä joulu- kuussa mainittuna vuonna määrättiin maaseurakuntalaisten tuomaan rakennuskiviä lisää, niin että kukin manttaali vedätti kiviä 40 kuormaa.

Mutta kun seuraavana keväänä alettiin arvioida tornin korkeutta, havait- tiin piirustuksissa yllättävä virhe. Niiden mukaan kellot olisivat tulleet niin alas, ettei tornin itäiselle puolelle olisi voitu aukaista kellonluukkua.

Keisarille lähetettiin kiireesti anomus saada lisätä tornin korkeutta 4 ^kyy- närää sekä ^käyttää tiilien asemasta harmaakiveä mahdollisimman paljon, koska sitä oli saatavissa runsaammin kuin tiiliä.⁶ Torni rakennettiinkin kelloihin asti harmaakivestä ja siitä ylöspäin tiilistä. Se on 60 kyyn.

korkea jakiviseinä on 3 kyyn. vahva. Tornin valmistuttua

v.

1816 siihen varustettiin tornikello vaihderattaineen ^{ja neljine} tuntiviisareineen, jotka,

Valokuvattu Z. Topeliuksen kokoelmista (9:363) Helsingin Yliopistonkinjastosta.

kuten numerotkin, silattiin puhtaalla kullalla. Kirkonkelloista on pienin vanhaa perua, mutta

v.

1844 valettiin sitä suurempi uudestaan, koska se oli haljennut, ja hankittiin kolmas kello Tukholmasta. Se painoi 5 kippuntaa 12 ^% naulaa ja maksoi 900 ruplaa hopearahaa.⁷

Kirkontorni näkyy valkaistuna merelle neljän peninkulman päähän.

Itämaisen sodan aikana se oli vihollisen liikkeiden tähystyspaikkana.

Kaksi vartijaa vuorotteli siellä pitämässä silmällä näkyisikö vihollisen

laivoja

merellä. Kalkituskustannuksiin

^{ottivat osaa} pohjalaiset meien-

kävijätkin ja he laativat tornista myöskin runon, jota

laulettiin

^aikoinaan pitkin Pohjanlahden

rannikkoa

^jasaaristoa. Runon on Z. Topelius ottanut talteenPohjanmaan saaristosta vv. 1870—1872 vaiheilla. Se kuvaa

tornin

rakentamisen vaikeuksia ^ja siinä on suuri annos

kansanhuumoria.

Turun palon jälkeen ilmestyi Rauman kirkon tornin

asukkaiksi

naak- koja, jotkatalveksi siirtyivät pois, ehkä Laitilaan, mutta palasivat ^maalis- kuussa säännöllisesti takaisin.

Pyhän Ristin kirkon

entistäminen.

Kirkon sisäpuolella ei ^tehty 1800-luvun alkupuolella muuta paran- nusta kuin että sisäseinät maalattiin ^v. 1830. Kirkkoherra Possenin astuessa virkaan vappuna 1883

toimitettiin

kirkonkatselmus

toukok.

31 p.

Kirkon penkkien jalkalaudat havaittiin silloinniin huonoiksi, että ^ne pää- tettiin uusia ja samalla korjata kirkon pohjoispuolinen ^{porstua. Korjaus} suoritettiin

kuitenkin

^paljon perinpohjaisemmin, ^kun sen ^valvojaksi saatiin ^v. 1890 kirkollisen taiteen ^tutkija, maisteri Emil

Nervander.

Hän harrasti etenkin keskiaikaisten

kuorimaalausten

esille loihtimista ^ja uusi-

mista, ja siinä suhteessa Rauman vanha

luostarikirkko

oli kiitollinen mielenkiinnon kohde.

Muinaistieteellisen

toimikunnan

valtuuttamana maisteri

Nervander

tutki kirkon ja sakariston, ennenkuin arkkitehdit M. Scherfbeck ja

J. ^Ahrenberg laativat korjauskustannuksia seurakunnan hyväksyttäviksi.

Maisteri

Nervander antoi lausuntonsa lokak. 10 p. yllämainittuna vuonna.

Itse kirkkoa koskeva kuvaus ^on selostettu Rauman historian I:ssä osassa,⁹ joten emme toista sitä ^tässä, mutta sakaristoakin koskevat tiedot kiinnos- tavat mieltä. Sakaristo ^oli, kertoo Nervander, sisältämaalaamaton, mutta katon pohjoisen holvin keskikaaressa oli muurilaastista muovailtu ihmis- kasvojen maski en face ja se oli maalattu. Päätä ympäröivät ulospäin

törröttävät hiuskarvat, seinäpintaan maalattuina nekin, ja päätä koristi suippo, kolmikulmainen päähine, jonka nipussa oli kolme pientä tupsua.

Kuvan yläpuolelle oli maalattu kolmion eli kulmamitan muotoinen puu- merkki ja siihen oli yhdistetty nimikirjainten tapaan ristiin asetetut

Pyhän Ristin kirkon kattomaalauksia. Valok. Kansallismuseo.

Pyhän Ristin kirkon kuori 1880-luvulla. Valok. ^{Ida Berglund.}

miekat. Tämän maalauksen värit muistuttivat Nousiaisten kirkon seinä- maalauksia ja piirustus oli hyvin karkeata, ^näyte aivan barbaarisesta taiteesta. Tämän korkokuvan arveli Nervander esittävän aurinkoa ^ja hiusten auringonsäteitä. Korkokuva oli kalkittu, mutta Nervanderin onnistui saada sen värit esille vahingoittumattomina. Samoin kirkon poh-

joisen lehterin katossa tavatun muistokirjoituksenkin, joka on selostettu Rauman historian ll:ssa osassa ^{(s. 286).}

Kirkon kuorimaalausten entistämiseen varasi arkkitehti ^Ahrenberg kustannusarviossaan 560 mk:n suuruisen erän. Nervander ehdotti kuori- maalausten entistämisen annettavaksi koristemaalari Oskar Heinäsen

suoritettavaksi. Hänen kustannusarvionsa oli hieman kalliimpi, ^nimittäin;

kirkon seinienkalkitus, suomalaistennimikirjoitustenlaatiminenjamatka- kustannukset mukaanluettuina 742 mk., mikä sinään hyväksyttiin.¹⁰ Kuorin korjauksen kruunasi kauppias Johan Wilhelm Söderlundin

v.

1891 lahjoittama, ihana lasimaalaus, joka esittää Kristuksen kirkastamista.

Uudet

urut ^{lahjoitti kirkolle} merikapteeni

Johan

^Ludvig Stenius, jonka hautajaispäivänä urkuja ensi kertaa käytettiin.¹¹ Niissä oli 20 äänikertaa.

Urkujen vanha fasaadi v:lta 1786 säilyi entisellään.

Pyhän Ristin kirkkoa entistettäessä uusittiin ^myös alttarikehä ja kirkosta poistettiin seinämaalausten päästyä täysin oikeuksiinsa paljon muistotauluja jamuita koristeellisia lahjaesineitä, joista useat sijoitettiin kaupungin museoon. Niinpä siirrettiin sijoiltaan kuorin itäiseltä sivulta piispanpenkki, sen yläpuolella ollut, puuveistoksin koristettu alttarikaappi

ja samalla seinällä riippunut raati- ^ja kauppamies Joh. Ripranderin rak- kaan puolison, kunnianarvoisen, hyveellisen ja arvossapidetyn matroona Katariina Sipintytär Pungilenian muistotaulu vuodelta 1726. Siihen ^teks-

tatut muistosäkeet oli laatinut Joh. Fabrel ja allekirjoittanut vainajan tyttärenpoika Arvid Renner. Alttarin

toisella puolella riippunut Sonck-suvun muistotaulu

siirrettiin

kirkon eteläiselle seinälle. Jordan-suvun

muurihaudan

päälle kuoriin sijoitettiin penkkejä ja sen kohdalla seinässä ollut kilpi poistettiin.

Kirkon pohjoisella seinällä sijainneet muistotaulut, nimittäin pormestari Matti

Jönsinpojan tyttären, vaimo Margaretan muistotaulu viita 1572, Eevaa jaAatamia esittävä, Lyypekissä

v.

1733 maalattu taulu, kirkkoherra Gregorius Clementik-

sen muistotaulu viita 1640 jakirkkoherra Mathias Bryggerin muistotaulu poistet- tiin paikaltaan ja sijoitettiin osasakaris- toon, osa museoon. Viimeksi mainituntau- lun oli kirkkoherra Bryggerin myöhäis- syntyinen sukulainen, jalosukuinen Carl Friedrich Friedenheim Rauman kirkko- herran A. G. Sackliniuksen kehoituksesta uusinut vanhan, pergamentille tekstatun alkuperäisen mukaiseksi v. 1782.¹²

Pyhän Ristin kirkon sisäkuva n.

v. 1900. Valok. Kansallismuseo.

Pappilan portti 1920-luvulla. Rauman museon kuvakokoelmista.

Pohjoisen parven pilareihin kiinnitetyt Jordan- ja von Gierten- sukujen aateliskilvet saivat pitää entisen paikkansa, mutta kirkon eteläisellä seinällä riippuva, Jeru- salemin raatiherrojen kokousta esittävä, kookas, puulle maalattu taulu v:lta 1690 siirrettiin ^museoon.

Saarnatuolin yläpuolella olleet Lut- herin ^ja Melanchtonin muotokuvat saivat sijansa sakaristossa, samoin Pyhää ehtoollista esittävä maalaus ja saarnatuolin rappujen kohdalla seinässä riippunut raumalaissyntyi- sen, mutta ^{Pietarissa toimineen} kirkkoherra C. G. Mandelininmuoto-

kuva.

Miesten puolella viimeisessä penkissä ollut puu-aitaus poistettiin jaseinäkomerossasijainnut,pyhimystä esittävä puuveistos, toisessa seinän- syvennyksessä säilytetty rippikello jarautapommi sekä 1 pari kannuksia siirrettiin myöskin kaupungin museoon. Sakariston ovenpielessä jakirkon eteläisen oven ulkopuolella oleva, vahvasti raudoitettu kolehtilaatikko saivat jäädäpaikoilleen. Kaksin tiukukelloin varustettu, v:lta 1665 periy- tyvä kolehtihaavi ja toinen haavi, ^jossa oli vain yksi tiukukello, saivat myöskin kunnian palvella edelleenkin seurakuntaa.^1*

Pappila.

Pappilan rakennuksia korjattiin kirkkoherra Erik Levanin aikana vv. 1820 ja 1826. Mutta kirkkoherra Frans Mauritz Ljungbergin virkaan astuessa toimitetussa katselmuksessa todettiin pappilan asuinrakennus taasen perin rappeutuneeksi, kylmäksi ja ahtaaksi. Seurakunnalle annet- tiin virallista tietä ^määräys, että kaupunkiseurakunnan on kustannet-

tava pappilaan uusi päärakennus. Jouluk. 14 p. 1845 pidetyssä kirkon- kokouksessa asetettiinkin pormestari Grönholmin ehdotuksesta pappilan rakennuskomitea, johonvalittiin jäseneksi tullinhoitaja, vapaaherra Rein-

hold Wilhelm Stjerncrantz, raatimies Joh.Lagerbom, kauppiaat.!. M. ^Ilvan, Henrik Östman, J. W. Lindegren ja Isak Långfors sekä pari muuta ^seura- kuntalaista ja tämän komitean tuli tarkastaa pappilan päärakennus ^ja tehdä ehdotus sen uusimiseksi. Komitea suoritti tarkastuksen, mutta havaitsi rakennuksen seinät paikoittain niin vahvoiksi, "ettei sellaista hirsiseinää enää saada syntymäänkään", minkä vuoksi komitea ehdotti, että rakennusta vain perinpohjin korjattaisiin, jotta huoneet tulisivat lämpimiksi, pohjoispäähän rakennettaisiin lisää 2 ^huonetta, nimittäin keittiö ^ja kylmäkamari, ja porstua muutettaisiin eteishalliksi. Vinnillä olevia

kamareita

ei olisi korjattava siitä syystä, että vinnin huoneet olivat tunnetusti tulenvaaralle alttiita. Kirkkoherra Ljungberg lupasikin ^tyytyä pappilan osittaiseen uusimiseen, joten muilla viranomaisilla ei ollut siihen mitään muistutettavaa ja korjauk-

set suoritettiin v. 1846.¹⁴

Rovasti Sacklinius oli omalla kustannuksellaan rakennuttanut pappilaan leipomatuvan. Tämän rakennuksen omistusoikeus säilyi kirkkoherralla hänen seuraajien-

sakin aikana. Mutta rovasti Ljung- bergin kuoltua seurakunta lunasti hänen perillisiltään "pappilan renki- ja maitohuoneen” 235 mar- kan hinnasta

v.

1888, jolloin pap- pilaa muutenkin korjattiin kirkko- herra Possenin astuessa ^virkaan.15 Kirkonkokouksessa, joka pidettiin

elok. 8 ^p. viime mainittuna vuon- na, maaseurakuntalaiset päättivät

212:11 a äänellä

189 :ää vastaan ^ru- veta korjaamaan ^ja rakentamaan

Pappilan pieni portti 1920-luvulla.

Rauman museon kuvakokoelmista.

Pappilan ”vähä ^ripi” 1920-luvulla.

Rauman museon kuvakokoelmista.

pappilaa osaltaan ^yhteisesti mant- taalin mukaan eikä kyläkunnittain, kuten oli ollut siihen asti ^tapana

(ks.

11.

^{s. 247).}

Hautausmaat.

Rovasti Sacklinius sai aikaan

sen, ettei ruumiita haudattu enää kirkon lattian ^alle, vaan kirkkotar- haan. Noin ^v. 1810 tienoilla lakat- tiin vainajia hautaamasta Pyhän Ristin kirkon äärellekään, sillä Py- hän Kolminaisuuden kirkon rau- nioitaympäröimä vanha kirkkotarha otettiin taasen käytäntöön hautaus- maana. Sen ala oli noin 100x90 kyyn. Tämäkin osoittautui jo v. 1849 liian ahtaaksi. Ruvettiin siis suun- nittelemaan uutta hautausmaata sen läheisyyteen. Kaupungin itälaidassa, maantien varrella oleva niitty,

joka kuului kaupungin tiluksiin, valittiin hautausmaan paikaksi. Maa- seurakunta kustansi ^% uudesta hautausmaasta lunastamalla niittyyn rajoittuvasta pellosta lisämaata 5 hopearuplan hinnasta kapanalalta. Uusi hautausmaa aitoilleen valmistui kesällä 1853. Viimeinen, joka haudattiin Pyhän Kolminaisuuden kirkon kirkkotarhaan, oli kolmivuotias Carl Paul Anckar. Hän kuoli kesäk. 20 ^p. 1853 ja heinäk. 5 p. kirkkoherra Frans

Mauritz

^Ljungberg toimitti uuden hautausmaan juhlallisenvihkimisen.¹⁶ Heinäkuun lopulla puhkesi kolera kulkutautina raivoamaan Raumallakin, joten hautausmaa valmistui huutavimpaan tarpeeseen. Tätä hautaus- maata laajennettiin 1890-luvulla jakirkkoherra Wilhelm Kaitila vihki lisä-

maan hautausmaaksi. Pyhän Ristin kirkon portit uusittiin ja raudoi- tettiin vv. 1809—1819.¹⁷

Pyhän Kolminaisuuden kirkon hautausmaa puhdistettiin ja siistittiin

v.

¹⁸⁹¹ perinpohjaisesti ja sinne aukaistiin hautojen välillä kierteleviä

käytäviä, mutta sen portilla ollut vanha läpikäytävä hajoitettiin ja korvattiin pyöröveräjällä. Emil Nervander kunnioitti tämän hau- tausmaan poveen kätkettyjä vai- najia

merkitsemällä

_muistiin, mitä hautaristeistä saattoi lukea kesällä 1891.¹⁸

Hautakiviä oli silloin vielä ^näky- vissä 43, vanhin porvari Efraim Ilvanin,

joka oli syntynyt v. 1738. Kalatorilta poikettaessa kirkkotarhaan oli heti vasemmalla kauppias J. H. Reilanderin hautakivi. Sitä koristi pääkallo, voiton- lippu ja karitsa. Etelän puolisella sivulla oli näkyvissä kolme muurattua hautaa, yksi puusta rakennettu ^jakaksi kivestä.

Ensin mainittu kuului Korrelan ratsu- tilalle, toiset siitä itäänpäin sijaitsevat haudat olivat kirkkoherra Ljungbergin aikana 1850-luvulla ilman omistajaa.

Näiden kolmen haudan itäpuolella näh- dään apteekkari Nybergin ja yliopiston dosentti tri Nils Gustaf Branderin ^yhtei- nen muurihauta. ^Senkivessä ^{on kirjoi-} tus: Här Hvilar Apothekaren I Raumo stad, Samuel Johan Nyberg, Född 1762, Död 1821, ^Ägare af Sampanala, Kar- tano, Koijärvi och Stiftare af flere Väl- görenhetsanstalter. Med dess ^Samtida

*

i/St

^• /****</<*

f rfrt ^{//. >.}

J

Alkuperäinen kuva maisteri Hugo Alarik Branderin perillisillä.

Och Vän Nils Gustaf Brander, Litteratör och Landtman. Ägare af Aspö. Psalm. Och Vers. 37. Hålt ^dig rätt, ty slikom skall på sistone väl gå (Tässä lepää Rauman kau- pungin apteekkari Samuel Johan Nyberg, synt. 1762,kuoli 1821, Sampanalan,Kartanon

ja Koijärven omistaja ja useiden hyväntekeväisyyslaitosten perustaja, sekä hänen aika- laisensa ja ystävänsä Nils Gustaf Brander, kirjallisuuden harrastaja ja maamies, Haapasaaren omistaja. Psalmi ja jae 37: Käyttäydy oikein, sillä senkaltaiset viimein menestyvät). Kun apteekkari Nyberg v. 1821 kuoli, laitatti dosentti Brander hänen hautansa hautakirjoituksineen ja koristeellisine rauta-aitoineen vainajan määräysten mukaiseen kuntoon, niin että Branderin oma hautakirjoitus tuli olemaan yhteisen hau- dan hautakivessä jo pari vuosikymmentä ennen hänen kuolemaansa, vaikka hän itse vielä liikkui ja työskenteli elävien ilmoilla. Nils Gustaf Brander kuoli v. 1841.

Noin ¹⁵kyynärän päässä edellä mainitusta kaksoishaudasta on toisen lahjoittajan, Raumalla toimineen Ilvanin Pientenlastenkoulun perustajan, kappalainen, varakirkko- herra Gustaf ^{Ilvanin hauta. Hän} kuului ^vanhaan eurajokilaiseen herännäis-

sukuun ^ja oli heränneiden esikuval- linen johtaja Raumalla.¹⁹ Hänen

hautakivessään ^{on kirjoitus: Joka} holhoo senkaltaisen ^{lapseh minun} nimeeni, hän holhoo minun. Matt.

18: 5. Kirkkotarhan lounaiskulmassa on Gustaf Ilvanin esimiehen, kirkko-

herra Erik Levanin (24.12. 1746 28.4. 1837) ja hänen puolisonsa,nimi- pormestari Joh. ^Åbergin tyttären,

Hedvig Åbergin (26.9. 1757—10. ^3.

1834) sekä Erik Levanin pojan ja seuraajan, kirkkoherra Johan Erik Levanin (2.2. 1789—18. 6. 1842) leposija.

Aivan ^Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioituneen kuorin ja ^kir- kon itäseinän kulmauksessa ^{on kap-} teeni Adolf Urban Hjulhammarin v. 1851 91-vuotiaana kuolleen toisen puolison, Kristiina Charlotta Ami- noff-Hjulhammarin hauta. Hänen aikalaisensa, jalosukuisen majuri Carl Gustaf Schutzercrantzin (1769^— 1850)²⁰ hauta on lähellä apteekkari Nybergin muurihautaa. Antiikki lamppu koristaa postimestari, kol- legisihteeri Petter Malcken puolison Johanna Kristiina Finnoniuksen Anckar-suvun hauta.

(1786—1841) hautaa. Vielä on mainittava lääninviskaali Henrik Gudmund Rein- holmin ^(17.4. 1781—21. 11. 1852) janahkurienvanhin Kristian Sjöblomin (26.4.1821^— 30.1. 1853) hauta.

Omistakaamme myös hetkinen vainajille, jotka lepäävät v. 1853 vihityssä hautaus- maassa.

Pääkäytävän oikealla sivulla heti portin pielessä on v. 1865 kuolleen ^kauppias Johan Wilhelm Lindegrenin hautakivi, jota koristaa verhottu maljakko. Luemme muistokirjoituksesta, että kauppias Lindegren sai Pyhän Yrjönritarimerkin kesällä 1855 Rauman puolustuksessa osoittamastaan urhoollisuudesta ja neuvokkuudesta.

Sitten siirrymme rovasti Frans Maurits Ljungbergin sukuhaudanääreen. Se sijait- see hautarivissä XXII. ^Rovasti Ljungbergin I:en puolison Emelie Lovise Hästeskon

(1820—1856) ruotsinkielinen hautakirjoitus:

”Öm som en Engel du var såsom ^{mor och som} maka, Herren af nåde dig gaf, men ock ^{tog dig} tillbaka.”

(Hellä kuin Enkeli olit ^äitinä ja puolisona, Herra armostaan sinut antoi, mutta otti myöskin takaisin) ilmentää jalon naisen luonnetta vaikuttavammin kuin paraskaan muistopuhe. Pysähdymme myöskin hänen tyttärensä kirjailija Eva Ljungbergin lepo-

sijalle muistellen uskollista kotiseudunrakkautta, joka henkii hänen ^Rauman kuvauk- sistaan.²¹ Hänen hautansa läheisyydessä lepäävät rauhan unta myöskin hänen kuvaa- mansa sisarukset ^Johanna Augusta (1790 —1870) ja Sofia Lovisa (1794—1878) Hjul- hammar sekä heidän ystävänsä, Rauman yksityisen tyttökoulun perustaja, mamselli Carolina Charlotta Rossi.²² Eva Ljungbergin niinikään ikuistaman ”Leskiruustinnan”

Hedvig Eleonora Levan-Amnellin (1796 —1860) hauta on XXIII :ssa rivissä.

Ennenkuin astumme Jumalan puistosta kaupungin arkitouhuun, hiljennymme hetken Anckar-suvun omalaatuisen hautakummun ääressä. Sen valkeissa marmori- soikioissa ^{tapaamme nimet;} Zach. Anckar (1772—1866), Adam Fredrik (1847—1867), Knut Anckar (1843—1863), Emanuel Anckar (1812—1868), Maria ^Helena Waseleff, s. Anckar (1794 —1884), Helena Kristiina Anckar s. Lundberg (1808—1883) jaHenrika Lundberg (1800 —1881). Yhteiseen hautaristiin on tekstattu sanat:

Kas tähän viimein, matkamies, Sun päättyy ties.

Lähellä on erikseen Otto Alfred Anckarin (1854—1882) hauta ja ristissä merkintä Ps. 390.²³

Kirkolliset virkamiehet.

Kirkkoherrat.

Vv. 1808—1809 sodan ja parin sen jälkeisen vuosikymmenen aikana oli Rauman esipappina kirkkoherra Erik Levän ja sitten hänen poikansa kirkkoherra Johan Erik Levän. He ylläpitivät kaikissa suhteissa edeltä-

jänsä rovasti Sackliniuksen luomaa kirkon arvovaltaa kasvattaen isälli- sellä lujuudella seurakuntalaisia nuhteettomaan elämäntapaan ^ja huoleh- tien etenkin lukutaidon ^ja kristinopin opetuksen edistämisestä. Kaupun- gissa yhtä hyvin kuin maaseurakunnassakin pidettiin lukukinkerit, joissa sekä lapset että aikuiset joutuivatkuulusteltaviksi. Niinpä vuodelta 1812 on säilynyt tieto, että Hannun taloon

kokoontuivat

sinä talvena kuulustel- taviksi talojen n :ot 176—201 asukkaat, mutta seuraava lukulahko, _talot n :ot ^202—226, kirkon sakaristoon. Lukusien yhteydessä tavallinen kestit- seminen tuli ajan oloon kaupungin köyhimmille talonomistajille siksi rasit- tavaksi, että tapa pitää lukusia taloissa lakkautettiin 1800-luvun puoli- välissä.²⁴

Jumalanpalvelus pidettiin kirkossa sunnuntaisinklo 9 jaklo 3 suomen- kielellä ja joka neljäs sunnuntai klo 12 ruotsinkielellä. Aamuhartaus pidettiin vain juhlapäivinä jarukouspäivinä ja iltahartaushetki paaston- aikaisina sunnuntaipäivinä sekä kesällä elokuun loppuun asti. Joka per-

Rovastinrouva Emelie Lovise Ljungberg o.s. Hästesko.

Öljymaalaus, jonka omistaa ^johtaja Lars ^Ljungberg Helsingissä.

jantai-aamu ja joka

lauantai-ilta

oli sitäpaitsi rukoushetki kirkossa. Tämä järjestys säilyi kevääseen 1889, jolloin kirkonkokouksessa maalisk. 29 p.

päätettiin suomenkieliset jumalanpalvelukset pitää klo 10 ja klo 3 ja ruotsinkielinen vain kerran kuussa, klo 12 päivällä.²⁵

Koska sattui ^usein, että kirkon ulkopuolelle jäi jumalanpalveluksen ajaksi seisoskelemaan sanasta piittaamattomia miehiä, määrättiin v. 1825 kirkkoherra Erik Levanin aloitteesta ¹ruplan suuruinen sakko

tällaisesta

jumalanpalveluksen

halveksumisesta.

Häpeäpalli eli peccatoori oli myöskin

Rovasti Frans Mauritz ^Ljungherg.

edelleen käytännössä. Syysk. 10 p. 1826 esim. kirkkoherra Levän kuulutti saarnatuolista: ”Ristikäytävälle on asetettu yxi persoona, joka 7 :ttä käs- kyä on rikkonut ja pyydetään, että kunnioitettava seurakunta ^jumalan- palveluksen jälkeen seisahdais hänen tunnustustansa kuulemaan.”²⁶

Eräillä rovastinkäräjillä sai seurakunta muistutuksen ^siitä, etteivät kaikki kirkossa olijat nousseet seisomaan ehtoollisvirsiä veisattaessa, ja Erik Levän teroitti tätä ^{määräystä} seurakunnalle kuuluttamalla saarna-

tuolista seuraavasti: ”Me olemme ^kaikki, niin miehet kuin vaimot tuhvan ja tomun lapset, kaikki olemme me siltäKaikkivaltialda, kaiken hyvyyden Isältä ^hyväxemme nautinneet sanomattomat ^{hyvät työt, sentähden en me} mahda ^unhottaa, että kaikisa ^tiloisa, niin sisällisesä kuin

Ulkonaisesa

muodosa osottaa meidän nöyryydemme ja

kiitollisuudemme

meidän Luo-

jamme, Lunastajamme ja Pyhittäjämme edesä.” ^Syksyllä 1836 kirkko- herra muistutti saarnatuolista seurakuntaansa ^siitä, "että miesväen ^yhtä- hyvin kuin vaimoväenkin pitää yximielisesti nouseman ylös seisoman, koska keisarin julistuksia luetaan, samoin ^silloin, kuin luetaan Rukous- päiväin textit”. Hyvää järjestystätarkoitti ^{myös määräys,} "etteivät rippi- vieraat saa tunkea ^yhdessä satsissa kuoriin eikä pitää auki kuorin ^ovea,

josta tulee kivuloisiin kylmä löyhkä”.²⁷

Palkkaeduistaan

koetti kirkkoherra Levänkin pitää huolta. Kala- kymmenykset esim. olivat sellaisia saatavia, joiden suoritus riippui suu- reksi osaksi seurakuntalaisten tunnollisuudesta ^ja mielisuosiosta. Toiset

suorittivat ^niitä, toiset eivät. V. 1814 kirkkoherra Levän vanhempi valitti asiasta konsistoriin, joka siirsi sen selvittelyn maaherralle. Maist- raatti koetti lausunnossaan puolustaa seudun köyhiä kalastajia myöntäen,

että kirkkoherralla oli oikeus saadakalakymmenyksiä saaliista, jonkakau- pungin asukkaat ^saivat, mutta huomauttaen kalastajien yleensä olevan varattomia ja

kalastuksen

^{avomerellä niin} vaivalloista ja vaarallista, ^ettei kalansaalis koskaan vastannut ^{kalastajan uhrauksia.} Jos kirkkoherra vaatisi kalakymmenykset ammattikalastajiltakin,

taantuisi

tämä elinkeino saaristossa kokonaan sekä maakylien että kaupungin vahingoksi.^2"

Kirkkoherra Erik Levän kuoli huhtik. 28 ^p. 1837. Hänen ainoa poikansa ja apulaisensa Johan Erik Levän suoritti paraikaa pastoraali- tutkintoa. Kirkkoherran virkaa hoiti välivuoden Rauman pedagogien reh- tori Benjamin Sulin.^{29 Johan} Erik Levän oli seurakunnan suosiossa.

Hänet valittiin suurin toivein isänsä seuraajaksi ja hän astui virkaan vappuna 1839, mutta kirkkoherraksi päästyään hän muuttui vaate- liaaksi mieheksi, joka ei ^säästänyt lukusijoilla nuhteita edes iäkkääm- miltäkään seurakuntalaisilta. Kristinopin

käsittämisen

^{ja lukutaidon}

juurruttamisen hän otti

toteuttaakseen

kaikella kirkon omaamalla arvo- vallalla. Niinpä hän ehtikin menettää paljon kannattajiaan niinä muuta-

Rovasti Ljungbergin huvila Syväraumalla, meren puolelta, rakennettu v. 1862.

Oikealla ^näkyy alkuasukkaiden Juhan ^jai ^{Leenan mökki.}

mana vuonna, jolloin hän oli Rauman esipappina. Hän kuoli naimatto- mana kesäk. 18 ^p. 1842.

Seuraava kirkkoherra, rovasti Frans

Mauritz

^{Ljungberg oli 1800-} luvun huomattavin sielunpaimen Raumalla. Syntyneenätammik. 19^p. 1806 sotilassuvusta Euran pitäjän Filppulan sotilaspuustellissa, jota hänen isänsä Johan Adolf ^Ljungberg piti pataljoonanadjutantin virkatalona, kirkkoherra Ljungberg tunsi perinjuurin länsisuomalaisen kansanluon- teen, joten hänen oli helppo suhtautua oikein seurakuntalaisiinsa. Yli- opistolukujen ja sukuperinteiden äiti oli Anna Magdalena Spåre ansiosta hänellä oli paitsi jumaluusopillisia myöskin muita tieteellisiä har- rastuksia. Varsinkin historia oli hänen

mieliharrastuksiaan.

^{30 Niinpä} hän perehtyi Rauman kaupungin ja

seurakunnan

muinaisiin vaiheisiinkin niin syvästi, että hän ^kirjoitti niistä laajat ja perusteelliset muistiinpanot.

Tähtitiedettä harrasti hän niinikään. Vanhat sukutarinat ja hänen kesäkotinsa, Syvärauman lahden rannalla sijaitseva Ljungberga-huvila,

säilyttävät vieläkin muiston hänen monipuolisesta persoonallisuu- destaan.

Siellä huvilan läntisen päätyhuoneen ikkunan edessä nähdään hänen itsensä nuorukaisena valmistama lujatekoinen kirjoituspöytä, jonka ääressä hän teki ^työtä Rauman pappilassa yli 40 vuotta hän astui virkaansa Raumalla ^vappuna 1844. ^Pöydällä on hänen jykevä, nahka- kantinen perheraamattunsa, johon hän on omakätisesti ^merkinnyt

(ruotsinkielellä) :

"Frans Mauritz Ljungberg, synt. 19.1. ^1806,

Vaimo Emelie Lovise Hästesko, synt. 9.10. 1820, vihitty 16.7. 1846 Poika N. ^{syntynyt ja} kuollut 13.6. 1847.

Tytär Emelie Carolina ^s. 23.6. 1848 klo 10 illalla.

~ Eva Charlotta s. 4.2. 1850 klo 10 aamulla.

Poika Fredrik Mauritz s. 7.2. 1852 klo Mjl aamulla. K. 1.7. 1859

„ Theodor Leonhard s. 24.1. 1854 klo 6 aamulla.

„ Frans Emil s. 17.3. 1856.

27.3. 1856 kuoli rauhallisesti hellästi rakastettu, korvaamaton puolisoni Emelie Lovise Hästesko.

I himlen finner ^vännen åter Sin hädangångna vän

Och maken, som här gråter, Sin maka får igen.

Där skola barnen slutas Ännu tili moders ^famn Och alla känslor gjutas I lof af Herrans namn.

Toisen puolisoni Katharina Grundströmin kanssa ^lapset:

Fredrik Mauritz s. 11.5. 1862 klo 4.

Karl Selim s. 2.8. 1864 klo %5 aamulla. K. 14.4. 1866.

Ellen Sofia s. 12.6. 1866 klo 11 illalla.

Karl Selim s. 23.10. 1868 klo 6 illalla.

Felix Waldemar s. 16.9. 1871.

Paul Walter, ^s. 20.7. 1874 klo 2 aamulla.”

Ylioppilasvuosiltaan peri rovasti Ljungberg myöskin Turun romantiikan ^kirjal- listen merkkimiesten herättämän harrastuksen suomenkieliseen kansanrunouteen ^ja koetti sitä istuttaa Turun puolen ruotsinkieliseen ylhäisöön kuuluvaan puolisoonsakin, eikä se tapahtunut ilman tulosta. Frans Mauritz Ljungbergin l:nen puoliso, Lemun Monnoisten kartanon ^omistajan, everstiluutnantti Berndt Fredrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Brita Carolina von Willebrandin tytär Emelie Lovise Hästesko ^kirjoitti sulhaselleen Monnoisten säteristä huhtik, 13 p. 1846 Raumalle lähettämässäänkirjeessä:

"Kiitos, omaMauritzini, lähettämästäsi Suomalaisesta laulusta, en ole koskaan tietänyt, että siinä on niin monta säkeistöä. En kuitenkaan ymmärtänyt kaikkia sanoja, vaan odotan, että tultuasi ^tänne selität ne minulle.” Kuukautta myöhemmin kirjoitetussa

kirjeessä morsian pyysi sulhasensa sepittämään tulevalle anopilleen nimipäivärunon Karoliinanpäiväksi, mistä näemmekirkkoherra Ljungbergin itsekinosanneen soinnuttaa sanansa runomittaan. Kuinka monin säikein Frans Mauritz Ljungbergin perhe Emelie Lovise Hästeskon välityksellä liittyi Turun seudun silloiseen sivistyneistöön, ilmenee siitäkin, että vastakuulutettuja kävivät kesäkuussa ¹⁸⁴⁶ onnittelemassa Monnoisissa läheisten herraskartanoiden omistajista m.m. Schauman-, Carpelan-, Procope-, Ithi- meus-, Lignell-, Mörtengren-, Troil-, Brusin- ja Alftan-sukujen jäseniä jaLouhisaaren

valtijatar kreivitär Mannerheim kuului myös samaan seurapiiriin. Anoppinsa Brita Carolina von Willebrand-Hästeskon välityksellä kirkkoherra Ljungberg joutui koske- tuksiin Nousiaisissa yleisesti levinneen herännäisyydenkanssa, jonkavanhimmat perin-

Opettaja Emmi ^Ljungberg. Kirjailija Eva Ljungberg.

teet von Willebrand- ^ja Creutz-suvussa ulottuvat isonvihan aikoihin ^{asti. Anopin ja} vävypojan kirjeenvaihto Emelie-rouvan ^{liian varhaisen} kuoleman jälkeen on siinä suhteessa kuvaava.³¹

Toisen puolisonsa Katariina Grundströmin kautta, joka oli kotoisin Rauman maa- seurakunnasta, Vanhan Lahden tilalta ja vihittiin avioliittoon heinäk. 7 p. 1861,kirkko- herra Ljungberg liittyi verensitein raumalaisiin Grundström- ja Canth-sukuihin.³² Kirkkoherra Ljungbergin lapsissa sukuperintö tuli monivivahteisena esille. Vanhin lapsista, tytär Emmi valmistui opettajaksi ja julkaisi myöskin kasvatusta jaopetusta koskevia kirjasia, tytär Eva niitti mainetta kaunokirjailijana ja Rauman kuvaajana, kolmas tytär Ellen kehittyi laulunopettajaksi ja sepitti hengellisiä lauluja, joista muu- tama on tullut yleisesti suosituksi välittömän uskonnollisen tunteen ilmaisuina. ^Pojista Theodor Leonhard antautui virkauralle toimien kruununvoutina ja sai hovineuvoksen arvonimen v. 1908, Frans Emil valmistui merikapteeniksi, Fredrik Mauritz matema-

tiikan opettajaksi, Karl Selim uskonnon, historian ja maantieteen opettajaksi, Felix Waldemar antautui maanviljelys- ja Paul Walter liike-alalle.³³

Rovasti Ljungberg eli ^aikana, jolloin vanha merikaupunki kehittyi kehittymistään, varsinkin henkisellä

alalla, mutta myöskin ulkonaisesti.

Uusi hautausmaa vihittiin tarkoituk-

seensa, Kirjasto perustettiin. Koulu- laitos uudistettiin, kansanvalistusta edistettiin kaikin ^tavoin, sanomalehti alkoi ilmestyä omassa kaupungissa, asukkaiden pääammatti nautti yhä suurempaa huolenpitoa esivallan puolelta, merikoulu saatiin kaupun- kiin ja höyrypursi alkoi välittää

liikennettäsatamaan kanaalia pitkin.

Lehtori Fredrik Mauritz Ljungberg.

Seurakunnan isällisenä sielunhoitajana rovasti Ljungberg ja hänen lapsensa saavat kunniaa näistä edistysaskeleista, sillä hän oli perheineen koko sydämellään mukana kaikessa, mitä tehtiin seurakunnan ja kau- pungin hyväksi hänen toimintakautenaan.

Henkilönä Frans Mauritz Ljungberg oli tunnettu ja arvossapidetty mies ei yksin Raumalla, vaan maaseuduillakin, etenkin syntymäpitäjäs- sään Eurassa. Oli näkemisen arvoista, kertoivat vanhat euralaiset, kun rovasti Ljungberg pitkä, hopeahelainen piippu

kädessään

asteli ryhdik- käänä ja hyvätuulisena synnyinpitäjänsäteillä ja kujilla, aina leikkipuhe

ja ystävällinen sana valmiina vastaantulijoille.³⁴ Kun hänenomanseura- kuntansa maakylissä oli tulossa huomattavammat häät, tapasi hän sanoa kuulutuksen ottajille: ”Mnää tule ite vihkimä.” Ljungberg seurusteli ahke- rasti kaupunkilaiskodeissakin. Etenkin pappilaa vastapäätä, joentoisella puolella Grannin talossa asuvien papintyttärien, Selma ja Lotta Solinin luokse hän pistäytyi sangen usein ja hänellä oli siellä perintöpiippuhyllyllä oma vakinainen piippunsa

helmikoristeisine

varsilleen.³⁵

Hänen kiintymystään seurakuntaansa ja hänen huolenpitoaan sen

Carolina v. Willebrand-Hästeskon kirje vävylleen rovasti Frans Mauritz

siveellisestä tasosta kuvaavat paraiten sanat, joilla hän päätti Rauman kirkkoherrakuntaa koskevat muistiinpanonsa ja jotka

sentähden

ansait- sevat ^sijansa tässäkin: ”Niin kulkee elämä kulkuaan. Toinen sukupolvi väistyy toisen tieltä. Uusi aika tuo mukanaan uusiatapoja. Jokainen uusi sukupolvi uskoo astuneensa askeleen eteenpäin valistuksen ja sivistyksen tiellä, mutta puolueettomasti tarkastellessamme omaa aikaamme ja verra- tessamme sitä entiseen meidän täytyy tunnustaa, että vaikka hyvinvointi

ja ylellisyys on lisääntynyt ja inhimillinen tieto yleensä jatkuvasti edis- tynyt, niin tapojen puhtaus, ajatustavan ja toiminnan vakavuus ja totisen

jumalisuuden henki on sensijaan taantunut. ^Sinä kohtaloiden, maailman ja kansojen kaikkivaltiaskaitsija! Suojaa kädelläsi tätäkin seutua. Älä

salli sen kansan koskaan tulla arvottomaksiturvaamaan Sinuun. Silloin ei sen toivo myöskään koskaan ^petä eikä onni, jonka Sinä sille suot ^{ja jota} kansan oma jalostuminen edistää, koskaan hylkää sitä.”³⁶ Rovasti Ljung-

berg kuoli kesäk. 6 p. 1886.

Kirkkoherra Selim Ferdinand Possen otti viran vastaan rovasti Ljungbergin jälkeenvappuna 1888, mutta hän kuoli jotammik. 15 p. 1890.

Kuitenkin hän sai aikaan Pyhän Ristin kirkossa tärkeän uudistuksen.

Sinne varustettiin näet lämmityslaitteet v. 1889.

Selim Ferdinand Possen oli syntynyt Taivassalossa ^syysk. 23 p. 1845,tullut ylioppi- laaksi ^v. 1868, vihittiin papiksi v. 1871 ja määrättiin kappalaisen sijaiseksi Hinner- joelle, josta hän siirtyi v. 1873 virkaatekeväksi kirkkoherraksi Brandön seurakuntaan.

Toukok. 21 p. 1874 hänet määrättiin virkaatekeväksikappalaiseksi Kiukaisiin ^{ja saman} vuoden kesäkuussa Karjalohjan kirkkoherran sijaiseksi. Hän sai virkavahvistuksen Vampulan kappalaisen virkaan tammik. 4 p. 1876 ^ja meni kesäkuussa 1877 naimisiin tilanhoitajantyttären Maria Emilia Knifsundin kanssa, joka oli syntynyt maalisk.

5 ^p. 1860 ja kuoli Vampulassa marrask. ^2,7 p. 1886. Puolisoilla olivat lapset: Anna Maria, s. huhtik. ^{1 p.} 1878,k. 1885, Lyyli Laina, s. v. 1879, Suoma Emilia Karoliina, s. toukok. 21 p. 1881, Hellin Lahja, s. v. 1884 ja Hanna Augusta, s. v. 1886,k. v. 1887.³⁷

Kirkkoherra

Wilhelm

^Kaitila oli syntynyt Pyhämaassa syysk.

17 ^p. 1853 talollisen poikana, tuli ylioppilaaksi v. 1874 javihittiin papiksi v. 1881. Hän oli ensin ylimääräisenä pappina Porissa, Närpiössä jaNak- kilassa, kunnes nimitettiin maalisk. 15 p. 1888 Rauman kappalaiseksi ^ja saman seurakunnan kirkkoherraksi jouluk. 4 p. 1890. Hän astui tähän virkaan v. 1893 ja sai rovastin arvonimen v. 1896. Rovasti Kaitila oli tunnettu ^{saarnamies ja} harrasti etenkin nuorison kasvatusta. Hän oli kirkolliskokouksen jäsen v. 1898 jaTurun hiippakunnan pappien valitsema

Rovasti Wilhelm Kaitila.

valtiopäivämies

vv.

^1897, 1899 ja 1900 valtiopäivillä. Ensin mainituilla valtiopäivillä hän teki anomusehdotuksen kasvatuslaitoksen perustami- sesta pahantapaisten ja siveellisesti harhautuneiden lasten hoivaamiseksi.

Hänen toinen anomusehdotuksensa koski reaalilinjan perustamista Turun suomalaisen lyseon ylimmille luokille. Rannikkopitäjässä syntyneenä hän osasi panna arvoa merenkululle, niin että hänellä Raumalla ollessaan oli laivanosuuksiakin. Kunnallispolitiikkaan hän osallistui myöskin. Hän oli kaupunginvaltuusmiehenä ^vv. 1890—1903 ^javaltuuston varapuheenjohta-

jana vv. 1898—1903. Rovasti Kaitila kuoli vapunpäivänä 1903 oltuaan

kahdesti naimisissa; 1 :nen puoliso Hanna Maria Colerus k. toukok.

9 p. 1887, 2:nen puoliso oli edellisen sisar Hilja Colerus.³⁸

Sitten seurasi Rauman kirkkoherran virassa Kaarle Helenius, jokaoli syntynyt Somerolla

maalisk.

12 p. 1859, tullut ylioppilaaksi v. 1883, ^vihitty papiksi v. 1886 ^jatoimi Raumalla ensin ylimääräisenä pappina vv. 1886^— 1893 ^ja sitten kappalaisena vv. 1893^—1906, kunnes valittiin kirkko-

Rovasti Kaarle Helenius. Rovastinrouva Hilma Eveliina Helenius o.s. Bergroth.

herraksi ja astui virkaan vappuna 1906. Hän sai rovastin arvonimen

v.

1908.

Kirkonisäntänä

hän oli vv. 1891—1905 ja kansakoulun tarkas- tajana vv. 1898—1910. Hänen osanotostaan kaupunginvaltuuston toimin-

taan mainittakoon, että hän kuului valtuustoon jäsenenä vv. 1891—1893 ja vuodesta 1899 jatkuvasti ollen varapuheenjohtajana vv. 1903—1917 ja puheenjohtaja v. 1918.³⁹ Rovasti Helenius oli sovinnollisen ja ystävällisen luonteensa takia kaikkien seurakuntalaisten suosiossa. Samaa voidaan hänestä sanoa opettajanakin. Hän oli uskonnon ja eri kielten opet- tajana Rauman oppikouluissa vv. 1886—1901 ^ja osoitti monin tavoin

kulttuuriharrastustaan. Hänen myöhempi toimintansa kuuluu Rauman historian vastaisuudessa kirjoitettavaan, 1900-lukua käsittelevään osaan.

Hänen puolisonsa Hilma Eveliina Bergroth syntyi Kuorevedellä jouluk.

3 ^p. 1856.

Kappalaiset.

Rauman kappalaisena oli 1800-luvun alussa

Gustaf

^{Ilvan vv. 1806—}

1841. Hän oli tilallisen Mikkeli Rantapereen poika HäväistenkylästäEura- joelta,s. marrask. 1 p. 1762. Hän tuli ylioppilaaksi

v.

1780 ja määrättiin Rauman

kirkkoherran

apulaiseksi v. 1789 päästen kappalaisen virkaan v. 1806. Hän kuoli naimattomana lokak. 12 p. 1841. Hänen mielenlaatuaan kuvaa hänen lahjoituksensa pientenlasten koulun perustamiseksi Rau- malle ja hänen syysk. 27 p. 1841 päivätyn testamenttinsa sananmuoto;

”Sittenkun elämäni ja virkatoimeni ovat olleet omistetut opettajauralle, jonka harjoittamisesta korkea ikäni ja kivulloisuuteni nykyään jonkun aikaa on minua estänyt, niin olen nyt, koska ^on toimittava, silloin kun päivää on, joka kuitenkin minulla nopein

askelin

illaksi ^muuttuu, vielä halunnut kiinnittää huomioni siihen asiaan, jota sydämeni onainahellinyt, nimittäin nykyisen ja tulevien sukupolvien parantamiseen ja

sivistämi-

seen. Ja koska jo kuta varhaisemmin sitä parempi on ruvettava ^pitä- mään huolta kasvavain lasten kasvatuksesta, heidän luontaisesta siveelli- sestä ja uskonnollisesta sivistyksestään, ennenkuin vahingollisia siemeniä ehtii tulla kylvetyksi heidän sydämiinsä ja pahoja tapoja juurtua heihin sekä ajoissa totutettava ^heitä hyödylliseen työskentelyyn, jokaestää heitä kaikenlaisesta pahasta sekä antaa heillekätevyyttä jataitoa heille vastedes tarpeellisissa toimissa, niin olen katsonut olevan tarpeen perustaa Wähäin- lastenkoulunkaupunkiin.” Kappalainen Gustaf Ilvan tuli tällä lahjoituk- sella Rauman kansanopetuksen isäksi. Tuonnempana kouluista puhut- taessa palaamme asiaan. Hänen panoksensa ''laiskuutta, juoppoutta ja irstaisuutta” estävässä kasvatustyössä ja jumalanpelon, ahkeruuden, siveyden jaraittiuden edistämisessä paikkakunnalla oli siis merkittävä ja toisillekin esimerkiksi kelpaava.⁴⁰

Siunauksellinen oli Rauman seurakunnalle myöskin hänen seuraa-

jansa, kappalaisen Carl Hacklinin toiminta vv. 1843—1857.

Kappalainen Carl Hacklin syntyi Vesilahdella tammik. 24 ^{p. 1814,} isä oli ratsutilallinen Johan Hakkela, äiti Maria Mikontytär. Carl Hacklin tuli ylioppilaaksi

v.

1834 ja suoritti jumaluusopillisen erotutkin- non v. 1837.

Rauman kappalaiseksi hänet nimitettiin

v.

^1843. Hänen virkaan- asettajaisensa syysk. 10 ^p. 1843 muodostuivat paikalliseksi merkkitapauk- seksi, sillä niissä oli läsnä evankeelisen suunnan johtomies, kirkkoherra Fredrik Gabriel Hedberg, jonka mielipiteisiin uskon ja armon kysymyk- sessä Hacklin oli jo aikaisemmin yhtynyt. Virkaanasettajaisten jälkeen luki kirkkoherra Hedberg kokoontuneille papeille jamaallikoilleHedbergin omissa virkaanasettajaisissa Pöytyällä saman vuoden

heinäkuun

30 p.

mukana olleen K. G. ^von Essenin kirjeen, jossa tämä tunnustaa maini- tussa tilaisuudessa Pöytyällä "käsittäneensä evankeliumin salaisuuden ilman mitään lainsekoitusta”. Kirjeenkirjoittaja sanoi kerskuvansa vain siitä, että hän oli ^syntinen, mutta että Kristus ^on publikaanien ja syntisten ystävä jaettä ihminen niin hyvin nyt kuin vastedeskin, kaikkina aikoina omasta

kelvollisuudestaan

tai kelvottomuudestaan huolimatta, saa uskoa Jumalan armon Kristuksessa ja täydellä todella omistaa sen itselleen.

Läsnäolijoihin oli julistuksella valtava vaikutus. Raumalta lähtivät vieraat Turkuun, siellä syysmarkkinoiden yhteydessä pidettävään evan- keelisten kokoukseen.⁴¹

Kappalainen Hacklin omisti Raumalla Anundilan, jota kauan hänen jälkeensä nimitettiin Hacklinin taloksi. Hän oli tunnollinen tehtävissään ja vaatimaton olemukseltaan ja nautti sentähden suurta suosiota seura- kuntalaisten keskuudessa. Hän kuoli marrask. 8 p. 1857. Hänen hauta- kivestään, jokaon Rauman nykyisin käytännössä olevalla hautausmaalla, luemme^:42

”Hän todell’ tunsi Herran Ja eli armosta,

Kans kaitsi

kallist’

laumaa Selvällä sanalla.”

Seuraavakappalainen, Johan

Wilhelm

Blom, oli syntyperäinenrauma- lainen, raatimies Daniel Blomin pojanpoika, ^s. toukok. 20 ^p. 1816. Hän oli

ylioppilaana kotiopettajana panooni Berndt Otto von Stackelbergin per- heessä jatuli Rauman kappalaiseksi toukok. 1 p. 1859 ollen virassa kuole- maansa asti, jokatapahtui syysk. 5 p. 1865. Hänen puolisonsa Katariina

Sofia oli kapteeni J. Fr. L. von Knorringin tytär.

Kappalainen Salomon Hirvinen, s. heinäk. 31 p. 1834 Yli-Härmässä, ylioppilas v. 1855, tuli kappalaiseksi Seinäjoelle

v.

1864 ja Raumalle

v.

1867 astuen virkaan toukok. 1 p. 1869. Hän sai nimipastorin arvon v. 1873 ja muutti tammik. 1 p. 1881 Ylistaroon valittuna sinne kirkko- herran virkaan. Hän oli Rauman kansakoulujen tarkastajana

vv.

^1872—

1879 ja

valtuusmies vv.

1870—1880. V. 1870 hän ^julkaisipainosta ”Saar- noja

kotihartauden

tarpeeksi”.

Kappalainen Henrik Eliel Wegelius, s. tammik. 4 ^p. 1853 Bergössä, tuli ylioppilaaksi v. 1870, fil. kandidaatiksi

v.

1875 ja vihittiin papiksi helmik. 2 p. 1878. Hän astui Rauman kappalaisen virkaan toukok.

1 p. 1881 ja sai varapastorin arvon v. 1883. Vv. 1886—1888 hän oli v.t.

kirkkoherra

viran ollessa avoin rovasti Ljungbergin jälkeen.Raumalta hän siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi toukok. 1 p. 1888. Kappalainen Wegelius oli sangen aloitekykyinen mies. Hän perusti m.m. Rauman ensimmäisen sanomalehden ja ensimmäisen raittiusseuran, ^{joista lähem-} min tuonnempana. Hän toimi, kuten edeltäjänsäkin, Raumalla myöskin

opettajana ja kuului kaupunginvaltuustoon vv, 1883—1887.⁴³

Wilhelm Kaitila, sittemmin kirkkoherra, oli Rauman kappalaisena

vv.

1888—1893. Kaarle Helenius seurasi häntä ^vv. 1893—1906. Sitten tuli kappalaisen virkaan Juhana Yrjö Akilles Wuorinen, joka syntyi Kan- kaanpäässä elok. 16 p. ^1866, tuli ylioppilaaksi ^v. 1887 ja vihittiin papiksi kesäk. 16 p. 1892. Oltuaan m.m. Ahlaisten v.t. kappalaisena 10 vuotta

J. Y. A. Wuorinen tuli Rauman 1 :sen kappalaisen virkaan toukok.

1 ^p. 1906 ^jamuuttiPeräseinäjoen kirkkoherran virkaan toukok. 1 p. 1918.

V. 1896 perustettiin Rauman seurakuntaan toisen kappalaisen virka, ^johon nimitettiin Juho Aleksi Peltonen. Hän muutti Juupajoelta Raumalle

jouluk. 1 p. 1897 ja oli virassa vappuun 1916, jolloin hän siirtyi Pihlaja- veden kirkkoherraksi.⁴⁴

Ylimääräiset papit.

Johan Erik Levän oli vv. 1813—1839 kirkkoherran apulaisena ja armovuodensaarnaajana,

Johan Efraim

Ahlgren vv. 1839—1843 kappalai- sen ^apulaisena ja armovuodensaarnaajana, Per ^Edvard, Åberg

vv.

¹⁸⁴²

1843 jaCarl August Tallgren

vv.

1843—1844sijaiskirkkoherrana,

Gustaf

Zakris Ramstadius vv. 1848—1850 apulaisena, Berndt Johan Anthoni

vv.

1857—1858 ja 1865—1869 kappalaisen ^apulaisena ja virka- ja armo- vuodensaarnaajana, Eliel

Tiodolf

^{Lagus v.} 1863 kirkkoherran apulaisena, Henrik Hermonen

v.

1881 virkaatekevänä kappalaisena, Kaarle Helenius, kuten edellä mainittiin, vv. 1886—1888 ja 1890—1893

virkaatekevänä

kirkkoherrana ja kappalaisena jaKaarlo Fredrik Kares v. 1897 kirkko- herran apulaisena.⁴⁵

Kanttorit, urkurit, lukkarit ja kirkonpalvelijat.

Haminan rauhan aikaan oli Rauman seurakunnan kanttorina

Gustaf

Grönsten. Hänen kuoltuaan valittiin''laulajan toimeen”

huhtik.

^{19 p. 1812} Abraham Sanden Vahdon kappelista. Hän hukkui kesäk. 7 ^{p. 1828 ja}seu-

raajaksi valittiin Johan Niklas Kronbäck Kokkolasta.

Urkuri Fredrik Engström kuoli

v.

1821 ja urkuriksi valittiin Abra- ham Marell Hämeenlinnasta, mutta hänen muutettuaan v. 1823 Poriin kanttori Kronbäck sai urkurin toimenkin hoidettavakseen, kunnes hänen

sairastuttuaan

v. 1843 alussa viran hoitajana oli Anton Thurman. Kron- bäckin kuoltua vielä samana vuonna Mattias Jahnsson valittiin vakinai- seksi urkuriksi ja

kanttoriksi.

Hänkorjasikirkon rappeutuneet urut ^{v. 1844} ansaiten siten seurakuntalaisten kiitollisuuden. Seurakunnalla ei näet ollut varoja kustantaa urkujen uusimista, vaikka se olisi ollut tarpeellista.

Mutta myöhemmin Jahnsson vaipui juoppouden paheeseen niin täydelli- sesti, että häntä sakotettiin v. 1853 hautajaistilaisuuden häiritsemisestä.

Samana vuonna hän esiintyi päihtyneenä joulupäivän jumalanpalveluk- sessa jasai sakkoakirkonpahennuksesta. V. 1854 hänet pidätettiin viran- toimituksesta ja kanttori-urkuri Carl

Rindell

hoiti virkaa ensin väliaikai- sesti v:een 1859 jasitten vakinaisena kuolemaansa asti v:een 1862. Sitten valittiin v.t. urkuriksi

Efraim.

^{Maurell ja}kanttorina toimi työmiehenpoika