Rauman seudun historia II · DIGI

Rauman seudun historia II

Pentti Papunen

2. OSA

IV PITAJANHALLINTO

Pitäjänkokoukset

Kihlakunnan käräjät käsittelivät ja ratkaisivat vanhastaan ^{monia pai-} kallishallinnon alaan kuuluvia asioita, kuten teitä, kievareita, julkisia rakennuksia, palovahinkoja, petojen hävittämistä ym. koskevia kysymyk-

siä. Käräjät, joiden pääasiallisena tarkoituksena oli oikeuden jakaminen, kokoontuivat suhteellisen ^harvoin ja niiden toimipiirinä oli useita pitäjiä käsittävä käräjäkunta, minkä vuoksi ne soveltuivat pitäjänhallinnon hoi-

tamiseen huonommin kuin yhden seurakunnan käsittävät kirkon- ^eli pitäjänkokoukset, jollaisia järjestettiin tarpeen mukaan, mutta vähintään kahdesti vuodessa.

Papit olivat kirkonkokousten itseoikeutettuja puheenjohtajia ja kokoon- kutsujia, mutta pitäjäläistenkin pyynnöstä saatettiin kokoontua. Useimmi-

ten näissä kokouksissa käsiteltiin kirkkoa ja seurakuntaa koskevia ^asioita,

mutta myös koko kunnallishallinnon laaja kenttä käsitettiin sisältyvän niihin. Kunnallisten ja kirkollisten asiain välinen ero kävi tavalliselle pitäjäläiselle selväksi vasta varsin myöhään huolimatta tärkeästä, vuonna

1865 voimaan tulleesta kunnallisasetuksesta. Niinpä Hinnerjoen kunta otti 1876 asiakseen kirkon korjaamisen sikäli, että anoi kuvernööriltä lupaa käyttää kunnalle valtiolta tulleet viinaverorahat (mk 315,73) kokonaan kirkon korjaukseen. Rauman maalaiskunta puolestaan huolehti ^pappilan rakennusasioista niinkin myöhään kuin vuosina 1889 ja 1893.¹⁾

Joidenkin

säilyneiden pöytäkirjojen mukaan Rauman seudun varhai-

*) HKA I Ca 7, kuntakokouksen pk.; ^RKA kuntakok. ¹⁸⁹³ ja kirjekons. 1889, ^{I Da} 1; vrt. K. V. Kauko- valta, Suomen maalaiskuntien kunnallisen itsehallinnon ^{historia s. 141.}

simmat pitäjänkokoukset käsittelivät kirkon penkkisijojen jakoa (Raumal- la 1723 ja 1751), ^kirkon ja hautausmaan rakentamista ja kunnossapitoa (Hinnerjoelia 1751) tai pappilan rakentamista, ^kuten Lapissa _1817. Lapin kirkonarkisto tuhoutui viimeksi ^{mainittuna vuonna} 12. huhtikuuta ^sattu- neessa pappilan palossa, eikä tietoja pitäjänkokouksista ole sen vuoksi edelliseltä vuosisadalta säilynyt.²)

Kirkkoneuvosto, johon pappien lisäksi kuuluivat kuudennusmiehet, seu- rakunnan "vanhimmat” ja kirkonisäntä ^eli kirkkoväärti, kokoontui tar- peen vaatiessa, mutta käytännössä harvemmin kuin pitäjänkokous, eikä neuvostolla ollut varsinkaan taloudellisissa asioissa laajaa päätäntävaltaa.

Sen sijaan tämä seurakunnan sisärengas keskittyi kirkkokurin ja kristil- listen tapojen valvomiseen ja rikkomusten rankaisemiseen.³⁾

Pitäjänkokouksen kutsui koolle kirkkoherra viikkoa tai kahta ennen saarnatuolista luetulla kuulutuksella, ja kokous pidettiin heti jumalan- palveluksen jälkeen kirkossa tai pitäjäntuvassa, jos tällainen oli. ^Lapin lukkarin asunnon yhteyteen rakennettiin 1848 pitäjäntupa, joka otettiin käyttöön 29. lokakuuta samana vuonna. Lapissa oli aikaisemmin pidetty pitäjänkokouksia muuallakin kuin kirkossa. Ainakin 11. helmikuuta 1827 kokoonnuttiin jumalanpalveluksen jälkeen Kirkkalan rusthollissa. Mahdol- lisesti tähän oli syynä lämmittämättömän kirkon kylmyys, mikä olisi käy- nyt ainakin pöytäkirjan pitäjälle tukalaksi.⁴)

Pitäjänkokouksissa oli puhevalta vain talollisilla, ja varakkaimmat heistä, kuten ratsutilalliset, olivat muita vaikutusvaltaisempia. Myös her- rojen eli säätyläisten mielipiteillä saattoi olla huomattava merkitys. Pu-

heenjohtajina toimivat papit painostivat usein arvovallallaan pitäjän- kokousta ja saivat siten aikaan mieleisiään päätöksiä, mutta talonpojatkin

tunsivat voimansa eivätkä antaneet periksi, kun niikseen oli, varsinkaan taloudellisia rasituksia merkitsevissä asioissa. Kun päätöksentekoon kat- sottiin tarvittavan lähes täysi yksimielisyys, sai sitkeä ja itsepintainen vähemmistö usein aikaan päätöksenteon lykkäämisen tai jopa asian rau-

keamisen.⁵⁾

*) RSrk U 4, Diverse handlingar; HSrk J IV 16; LSrk nide 13, pitäjänkokousten ja kirkkoneuvoston pöytäkirjoja 1817^—1853.

s₎ M. Juva, Varsinais-Suomen seurakuntaelämä puhdasoppisuuden hallitsemina vuosisatoina ^s. 164—165;

MaijuKiviniemi, Seurakuntaelämää Lapissa ^{vuosina 1817—1870} (laudaturtutkielma v;lta 1932:käsikirj.) s. 66, M. Kiviniemi, mt. s. 67; ^{RSrk U 6.}

5) M. Juva, mt. s. 162.

Köyhäinhoito

Tärkeimmäksi pitäjänkokousten toimialaan kuuluvista asioista tuli alun alkaen köyhäin eli seurakunnan vaivaisten huoltaminen. Sitä varten oli jo pian isonvihan jälkeen järjestetty vaivaisruodut kuhunkin pitäjään. Köy- häinhoito käsitettiin silti jossakin määrin vapaaehtoiseksi laupeudentyöksi, kunnes 1763 annettu asetus, hospitaalijärjestys, teki siitä pitäjien ^ehdotto-

man velvollisuuden. Niinpä Laitilassa määrättiin jo 1757 uhkasakko jo- kaiselle ruotuvaivaisen hoidon laiminlyöjälle.⁶)

Käytännössä kylän tai parin talot muodostivat ruodun, jonka oli elä- tettävä kirkonkokouksen ^{määräämä} köyhä vanhus tai esim. sairaalloinen leski lapsineen siten, että näitä majoitettiin ja ruokittiin vuorotellen kus- sakin ruodun talossa. Ainakin Lapissa tällaisen jatkuvan kierron asemesta hoidokkia pidettiin samassa talossa koko vuosi, ja muut ruodun talot mak- soivat osuutensa rukiina ja särpimenä sinne. Hinnerjoella ruotujen mak- samia jyviä säilytettiin erikseen pitäjänmakasiinissa, kunnes ne voitiin ja- kaa tarvitseville.⁷)

Kun toiset huollettavat tarvitsivat jatkuvaa hoitoa ja ^toisaalla parempi- kuntoiset saattoivat osallistua talon ^töihinkin, ja kun apua tarvitsevien

määrä lisäksi kaiken aikaa vaihteli, oli ruotujärjestelmä epäkäytännöllinen ja rasitti pakostakin pitäjän taloja epätasaisesti. Sitä ^olikin täydennettävä muilla järjestelyillä. Lapin pitäjä oli jaettu 20:een vaivaisruotuun, ja talot olivat velvolliset maksamaan vuosittain köyhien ylläpitoon 16 kappaa ru-

kiita ja 16 naulaa särvintä jokaiselta täydeltä manttaalilta. Hoidokkien jakaminen ruotuihin tapahtui myöhään syksyllä, jolloin myös kotona avus- tusta nauttivat saivat osansa köyhäinkassasta. Vaikka ruotuvanhus ^sai oles- kella samassa talossa pitempäänkin, voitiin joskus päättää, kuten erään Isak Roosnellin suhteen ^1851, että häntä oli ruodussaan hoidettava vuo- rotellen joka talossa niin monta päivää kerrallaan kuin asianomaisen talon ruotuviljakappojen määrä oli.⁸) Tämä merkitsi vajaan viikon pituisia hoi-

tojaksoja, sillä esim. neljännesmanttaalin suuruinen talo sai kyyditä van-

huksen ^seuraavaan taloon jo neljän ^päivän kuluttua.

!) M. Juva, mt. s. 154—155.

’)LSrk pitäjänkok. 15.10. 1826; HKA ¹¹¹ 16 Ga 6:1.

8 ) M. Kiviniemi, mt. s. 154—156.

Kuulutus, jolla Lapin kirkon- kokous kutsuttiin koolle kesäl- lä ¹⁸²⁹ keskustelemaan hol- housasioista. Kirkkoherra W allenströmin allekirjoitta- man kuulutuksen luki saarna- tuolista ^hänen apulaisensa

Cajanus.

Kirkkoväärtin hallussa olevaan köyhäinkassaan kertyi varoja monista lähteistä, ja niitä käytettiin raha-avustusten jakamiseen kotona asuville puutteenalaisille. Rahojen tilittämistä vaikeutti paitsi kirkonisännän kirjoi- tustaidottomuus, myös ^se, että varat olivat suureksi osaksi kuudennus- miesten hallussa eivätkä samassa kirkonarkussa, jollainen Lappiin kuiten- kin hankittiin 1829. Arkku oli lujasti raudoitettu ja se sijoitettiin kirkon

sakaristoon.^{9) Apua} tarvitsevien määrässä ei viime vuosisadan alkupuolella tapahtunut kovin suuria muutoksia ennen kuin nälkävuosien seurauksena

1860-luvulla. Lapissa _oli väkilukutaulujen mukaan:¹⁰⁾

vuonna köyhiä ruodulla kotona avustusta saavia

1820 27 12

1830 24 10

1840 ^{11 6}

1850 15 15

1860 29 19

1870 ⁴⁰ 20

Rauman pitäjä ^oli jaettu 13 ruotuun, ja vaikka avustettavia oli suhteel- lisen runsaasti, ei köyhäinhoito rasittanut manttaalimiehiä sanottavammin, sillä suuret testamentit ja lahjoitukset kevensivät maanomistajien huolto- velvollisuutta. Esim. vuonna 1835 oli maaseurakunnassa avustettavia ^50,

9) LSrk, pitäjänkok. 1829 s. 45—52.

10) M. Kiviniemi, mt. s. 158.

mutta monet näistä voitiin hoitaa kotiin annetuilla raha-avustuksilla. Vuo- sisadan puolivälissä (1856) pidetyssä rovastintarkastuksessa ^{todettiin, ettei} ruoduilla hoidettu maaseurakunnassa ketään, vaan kirkonisäntä kokosi ^ru-

kiit, joista sitten jaettiin tarvitseville.¹¹) Rauman apteekkarin S.

J.

^Ny-

bergin 1819 tekemän testamentin mukaan Sampaanalan ratsutilan ja Kol- lan Kartanon vuokratuloista muodostettiin rahasto, josta jaettiin avustuk- sia sekä kaupunki- että maaseurakunnan köyhille. Lisäksi Nyberg testa- menttasi Ottilan tilan vaivaisten lääkärin palkkaukseen ja Vasaraisten Koijärven tuoton heidän lääkekuluihinsa.¹²) Monet ^muut lahjoittajat (rust-

hollarit Äyhö, Nordman, Ludin, Luden, talollinen

Jokela

^ja pastori Ilvan) olivat muistaneet maaseurakunnan köyhiä niin, että heidän rahastojensa pääoma oli v. 1836 yhteensä ^yli 270 riksiä Ruotsin pankkorahaa. Korko-

tuloista tämä summa karttui vuosikymmenten kuluessa ja nousi tilien mu- kaan 5 085 markkaan v. 1863. Viimeksi mainittuna vuonna talollinen G.

Hellman kertoikin sanomalehdelle lähettämässään kirjeessä, että "seura- kunnan vaivaiskassa on hyvin varakas, sillä sen hallussa on useita rust-

hollejakin, joitten tulot joka vuosi jaetaan tarvitseville”. Myös läänin kuvernööri kreivi Creutz kiinnitti huomiota Rauman vaivaiskassan vau- rauteen, mihin viitaten pitäjäläiset olivat torjuneet ehdotuksen katovuo- siin varautumisesta. Tilejä tarkasteltuaan saneli maaherra 1872 muun muas- sa:

'Jos

kehuttingin että kunnassa löyty varoja, niin näyttä olevankin yli- määrin, mutta ei nykyinen polvi niitä olekaan perustanut, ei juuri pe- räti niitä sovi kerskata, vaan kiittäkät esi isiänne, jotka teitin ovat niin hyvällä kannalla jättäneet”.¹³) Vaivaiskassojen kasvu ja karttuminen pe- rustui tietysti siihen, että avustuksia luovutettiin tarvitseville ylen kitsaasti samalla kun etsittiin keinoja huoltovelvollisuuden vierittämiseksi naapuri- pitäjäläisten kannettavaksi. Siitä ^enemmän tuonnempana.

Hinnerjoella lienee ruotuvaivaisjärjestelmä otettu käytäntöön samalla kertaa ^kuin emäpitäjässä Laitilassa eli jo vuonna 1725.¹⁴⁾ Hinnerjoen kir- konkokous päätti v. 1822, että kultakin uudelta manttaalilta oli siitä läh- tien maksettava vaivaisille 20 kappaa rukiita niistä taloista, joiden osalle ei tullut köyhäin majoittaminen. Mitään särpimiä ei tarvinnut suorittaa kuten Lapissa, mutta jyvävero olikin Hinnerjoella vastaavasti ^suurempi.

**) VA Böckerin kok. ^II f. 12 v; RSrk U ^{4 n:o} 82.

12) Rauman Lehti 1883 ^n:o 28.

13) RKA 111 16, vaivaiskassan tilit; Sanomia Turusta 1863 n:o 13;^{RKA I Ca} I, kuntakok. pöytäk. 2.5. 1872.

“) M. Juva, mt. s. 156.

14

Hoidokit määrättiin vaihdettavaksi kerran vuodessa ruodusta toiseen. Sa- malla tarjottiin köyhiä yksityisten hoidettavaksi ruotujen ulkopuolella ja luvattiin hoitopalkkio vaivaisille kootuista jyvistä, joita säilytettiin pitä-

jän lainamakasiinin alapermannolla erillään lainajyvästöstä. Vuonna 1835 mainittiin, että Hinnerjoella ylläpidettiin ruoduilla 4 köyhää, joiden lisäksi

12 sai avustusta vaivaiskassasta. Vuosisadan puolivälissä, ^{kun uusi} köy- häinhoito-ohjesääntö vahvistettiin jokaiselle pitäjälle, päätettiin, että Hin- nerjoella jaetaan sekä vilja- että raha-avustukset kahdesti ^vuodessa; jyvät Mikonpäivän aikaan ja toukokuun lopulla, raha-avustukset joulun ja ju- hannuksen tienoilla.¹⁵)

Köyhäinkassa eli vaivaiskassa, josta kirkonisäntä kuudennusmiesten avustamana jakoi raha-avustuksia, oli yksi pitäjien kolmesta tavallisim- masta rahastosta (muut olivat kirkonkassa ja viinikassa). Köyhäinkassan

varat kertyivät pääasiassa lahjoituksina hyvin epätasaisesti ja monista eri- laisista lähteistä. Niinpä Rauman maaseurakunnan köyhäinkassaan annet- tiin 1830-luvulla rahaa mm. ristiäisissä, häissä, hautajaisissa, lukukinke- reillä, syksyisissä elojuhlissa (stampgillen) ja muissa nuorison huvitilai- suuksissa, kirkonkolehteina, juopumussakkoina, almulippaasta eli 'Vati- pyssystä” (fattigbössa) jne. Antoivatpa nuottakunnatkin säännöllisesti lah- jansa vaivaiskassaan. Usein myös "katuvat syntiset” ja ^muut nimeltä mai- nitsemattomat näyttävät muistaneen köyhäinkassaa lahjoin. Lakiin perus- tuva oli kuten vielä nykyäänkin perunkirjoituksista köyhäinkassaan kertyvä maksu ¹/s°/o omaisuuden arvosta. Samoin ^menivät vaivaiskassaan kuolleen hoidokin omaisuuden myynnistä mahdollisesti kertyneet varat.¹⁶⁾

Lapin ja Hinnerjoen köyhäinkassat saivat varoja samanlaisista lähteistä.

Lisänä voidaan mainita avioliittokuulutusten ja lapsensynnyttäjien kirk- koon ottamisen yhteydessä suoritetut maksut.¹⁷)

Säilyneiden tilien mukaan Rauman pitäjässä huolehti vaivaiskassan ^hoi- dosta 1830-luvulla Kustaa ^Ilvan, hänen jälkeensä Benj. Sulin (vuoteen

1844), sitten Carl Hacklin (1845 —53),

Johan

^Lundell nuorempi (1854 —69), I. Llirvinen (1870 —80), Fr. Grundström (1881 —82) ja vuodesta 1883 läh- tien H. E. Wegelius.¹⁸) Kirkkoväärtien oli jo virkaan astuessaan annettava

seurakunnan hyväksymä takuu siitä, että he kykenivät vastaamaan hal-

15) HSrk K II 1, kirkonkok. pk. 1822 s. 17—18; VA Böckerin kok. II f. 12v; HSrk K ^II 1 ^{s. 151—152}

16 ) RKA 111 ^16, vaivaiskassan tilit ^{v:sta 1837 alkaen,}

”) M.Kiviniemi, mt. 159—163; HKA ¹¹¹ 16 G;a 6:1.

18) RKA ¹¹¹ 16, vaivaiskassan tilit ^v. 1837—1888.

tuunsa uskottujen varojen hoidosta, mikä merkitsi käytännössä sitä, että kirkonisännän tuli kuulua pitäjän äveriäimpiin miehiin. On selvää, että kynänkäyttöön ja tilinpitoon tottumattomille isännille saattoi sattua hel- posti erehdyksiä, ja tilit voivat jäädä asianmukaisesti päättämättä. Lapissa mainittiin 1820, että kirkkoväärti oli osoittanut ”suurta kankeutta” tilien tekemisessä, ja yhdeksän vuotta myöhemmin kovisteltiin entistä kirkko- väärtiä luovuttamaan kirkon rahat seuraajalleen ^.. jos ^hän rjta (= rii- taa) ia krunun palveliain apua vältä tahto”.

Pappilan palon jälkeen Lapin kirkkoväärtinä toimi ensin

Jaakko

^Luk-

karisto vuoteen 1821, jolloin hänen tilalleen valittiin lisak Kulju (1821 29). Tätä seurasivat

Juho

^{Matinpoika Rohdainen} (1829 —40), Kaarle Fred- rik Vahala (1840 —66),

Juho

^Setälä (1866 —77) ja v:sta 1877 lähtien Matti

Arvela.¹⁹)

Hinnerjoelta voidaan mainita rusthollari Kustaa Heden, joka toimi kirk- koväärtinä ainakin ^1830-luvun alkupuolelta vuoteen 1848, Samuel Nakkila

joka hänkin oli Korven kylästä hoiti samaa tointa 1848^—64, hänen jälkeensä pitäjänkarvari Gerhard Lunden ja myöhemmin ^{mm. Kustaa Ro-} bert Pietilä (k. 1891). Ellei papistoa oteta lukuun, näiden miesten käsissä olivat pitäjänhallinnon tärkeimmät tehtävät Rauman seudulla ^{ennen uuden} kunnallisen lainsäädännön voimaan saattamista.

Kun köyhäinhuolto vaati pitäjien menoista suurimman osan, synnytti pyrkimys säästäväiseen taloudenpitoon helposti kielteisiäkin ilmiöitä. Var-

sin tavallisia olivat niinsanotut "pitäjien sodat”, joissa selvitettiin anka- rasti käräjöimällä, mille seurakunnalle jonkun apua tarvitsevan huolta- minen kulloinkin kuului. Aina elinkeinovapauden säätämiseen saakka eli vuoteen 1879 pitäjillä oli myös oikeus olla vastaanottamatta ei-toivottuja asukkaaksi pyrkijöitä. Siten Hinnerjoen kirkonkokous passitti vuonna 1815 muitta mutkitta Kokemäelle erään leskivaimon, joka yritti miehensä kuol- tua palata kotikyläänsä Korvelle.

Ja

^{vielä 1871 torjuttiin muuan Hinner-}

joelle pyrkinyt itsellinen sillä perusteella, että hänen arveltiin elättävän itseään pitäjäläisten metsiä haaskaamalla.²⁰)

Honkilahdelta tuotiin v. 1823 Lapin pappilaan viisivuotias orpolapsi, jonka äiti oli palveluspaikassaan Honkilahdella kuollut. Vastalauseista huolimatta tuojat jättivät lapsen pappilaan sanoen:

"Jollet’

^{pidä nin tap-}

18) M. Kiviniemi, ^mt, s. 58—62.

20) HSrk K II 1,^kirkonkok. pk. 8.10. 1815; HKA I Ca 7, kuntakok. pk. 1871.

pakat”. Vuonna 1827 Rauma ja Lappi käräjöivät keskenään ankarasti

”vähämielisen piian” Gustava Ahlstenin hoitokustannuksista. Sanoja ja syytöksiä ei puolin eikä toisin kanteissa ja valituskirjelmissä säästelty.²¹⁾

Joskus

^tällaiset käräjöinnit senaattiin eli "keisariin” asti saattoivat tulla pitäjille kalliimmaksi kuin huoltovelvollisuuden täyttäminen, mutta kysy- mykset nähtiin myös periaatteellisina, eikä niistä siksi voitu tinkiä.

Huutolaiset

Kun köyhäinhoitoruodut ja pitäjien vaivaiskassat ^oli 1700-luvulla ^saatu toimintaan, otettiin Rauman seudullakinkäytäntöön tapa myydä huoltajaa vailla olevia köyhiä, etupäässä orpolapsia, pitäjänkokouksissa huutokau- palla hoidettaviksi vähiten vaativille vuodeksi kerrallaan. Hoitomaksu suoritettiin vaivaiskassasta, ja huutajina esiintyivät yleensä talolliset, jotka

saattoivat käyttää huutolaisia hyödykseen talon askareissa. ^{Hoidokit tuo-} tiin huutokauppatilaisuuteen nähtäviksi, jotta huutajat olisivat voineet pa- remmin arvioida tarjouksen edullisuuden.

Rauman maistraatissa pidetyllä huutokaupalla myytiin vuoden 1844 alussa yhteensä 13 henkeä joko puoleksi tai koko vuodeksi, ja vaadittu hoitomaksu oli vaihdellen 10—15 hopearuplaa hengeltä vuodessa. Huuta-

jina esiintyi porvarien ohella myös Rauman vähäväkisempää asujaimis-

toa.²²) Lapissa taas tarjouduttiin syksyllä 1851 pidetyssä huutokaupassa

ottamaan 6—B -vuotiaita orpolapsia hoidettavaksi puolta pienemmällä ra-

hasummalla, mutta vaivaiskassa maksoikin lisäksi rukiita toistakymmentä kappaa jokaisesta hoidokista.²³⁾ Myös Hinnerjoella oli sama tapa käytän- nössä, ja huutolaisuuden salli vielä 1852 annettu köyhäinhoitoasetuskin, vaikka huutolaisista käytettiin ohjesäännössä nimitystä ”ulostarjotut”

(utaccorderade).

Vielä niin myöhään kuin 1894 Lapin kuntakokouksessa tarjottiin kunnan hoidokit vähimmän vaativien liuostaan, vaikka asia oli jo pitemmän aikaa herättänyt tiettyä pahennusta päätellen mm. sanomalehtikirjoituksesta, jossa kerrottiin, mitenkä toimitus oli itse asiassa sama kuin entiset huuto- kaupat, joskin nyt ^{”. ..}sille menettelylle korunimeksi on annettu ’suostu-

21) LSrk pitäjänkok. pk. 1823 ^s. 29; RSrk U 6, Diverse handl. 1827.

22) RSrk U 7, Diverse handlingar 16.1. 1844.

23) LSrk, pitäjänkok. pk,, 2.11. 1851 s. 216.

mus’ tai 'sopimus’, sillä ukot ja eukot sopivat vain vähä-äänisesti keske- nänsä minkä verta olisi vaadittava ja millä maksulla voi ottaa kunkin hoidokkaan”.²⁴⁾ Aikaisemmin kaupanteko oli ollutkin avoimempaa, mistä esim. Sanomia Turusta tiesi kertoa joulun alla 1881. Lapista lähetetyn kir-

jeen sanoin lehti selosti pitäjässä juuri tapahtunutta huutolaisten myyntiä;

"Kuulunee lukijani korviin sana myytiin inhoittavalta, surkelevalta.

Tätä pyydän hieman kuvailla. Lapsi-vaivaiset, kun ^ainoastaan tulevat huutokauppaan, jossa vähimmän vaativalle myydään, kokoutuvat nykyis-

ten elatusvanhempiensa kädestä kiinnipitäen kunnan huoneeseen, siellä useasti kyynelsilmissä odottavat vasaran iskua, joka heidät muuttaa toi- sille vanhemmille. Mutta kun ilmoitetaan lapselle, ettei tarvitse itkeä, ole huoleti, ei sua ennen uutta vuotta pois viedä, niin silloin lapsi viettää pitkän, muille lystellisen joulun pelvolla ja ikävällä. Luullakseni ^{ei sem-} moisilla myydyillä lapsi-paroilla ole mitään joulua, ilojuhlaa ^—”.25)

On paikallaan lisätä, että huutolaisuus oli vielä tuolloin kaikkialla maas- sa yleistä, eikä vain Rauman seudulle ominaista. Vaatimuksia "vaivais- kartanon" eli kunnalliskodin perustamiseksi esitettiin eri tahoilla huuto- laisuuden lopettamiseksi. Usein korostettiin myös sitä, ettei huutolaisia pitänyt ilman muuta antaa alimman tarjouksen tehneille, vaan sopivim- miksi katsotuille henkilöille ja mahdollisimman pitkäksi ajaksi kerrallaan.

Tähän näyttää pyrkineen läänin kuvernöörikin vaatiessaan 1890 Rauman maalaiskuntaa järjestämään köyhäinhoitonsa uudelleen, ja Lapin vaivais- hoitokunta koetti myös mahdollisuuksien mukaan valvoa holhoojien sopi-

vuutta tehtäväänsä.²⁶⁾

Köyhäinhoito-ohjesäännöt

Koko pitäjähallinnon perusteellista uudistamista enteili vuonna 1852 annettu köyhäinhoitoasetus, joka osittain irrotti huoltotoimen kirkon ^teh- tävistä ja siirsi sen kuvernöörin valvontaan. Papisto joutui silti käytän- nössä edelleen monin tavoin huolehtimaan uuden köyhäinhoitoasetuksen toimeenpanosta.

Jokaiseen

seurakuntaan piti valittamaan erityinen köy- häinhoidon johtokunta, jonka puheenjohtajana papin edellytettiin toimi-

2<) Rauman Lehti 1894 ^n;o 103.

25) Sanomia Turusta 1881 ^n:o 153.

26) RKA I Ca 1, kuntakok. pk. 1890—91j Sanomia Turusta 1881 ^n:o 153.

van. Pitäjän alue jaettiin köyhäinhoitopiireihin. ja näihin määrättiin oma

kaitsijansa kuhunkin. Köyhäinhoidon ^{johtokunta päätti vuosittain kiin-}

teistöiltä ja yksityisiltä ^koottavan vaivaismaksun suuruudesta sekä varojen käytöstä, mutta yleensä pyrittiin tulemaan toimeen pitäjänkokouksessa kerran vahvistetuilla maksuilla.²⁷)

Köyhäinhoitoasetus edellytti, että kussakin pitäjässä noudatettiin erityis- tä ohjesääntöä, jolle oli hankittu läänin kuvernöörin vahvistus. Rauman maaseurakunnan kokouksessa lokakuulla 1853 laadittu köyhäinhoito-ohje- sääntö sai vahvistuksen 10. marraskuuta samana vuonna ja ^sisälsi mm.

määräyksen, että maaseurakunnan ja kaupungin köyhäinhoito oli pidet- tävä toisistaan erillään. Pitäjä jaettiin seitsemään köyhäinhoitopiiriin, jot- ka olivat: ^1. Haapasaaren piiri (tähän kuuluivat Haapasaaren ja ^Lahden ratsutilat), 2. Voiluodon piiri (Voiluoto ja Anttila), 3. Vermuntilan piiri (Vermuntila ja Kulamaa), 4. Unajan piiri (Unaja, ^Kortela ja Sampaan- ala), 5. Vasaraisten piiri (Vasarainen ja Soukainen), 6. Kollan piiri (Kolia, Nihattula ja Tarvola) sekä 7. Uotilan piiri (Uotila ja Äyhö). Kuhunkin piiriin valittu valvoja eli kaitsija oli samalla jäsenenä köyhäinhoidon joh- tokunnassa, johon puheenjohtajan lisäksi tuli täten seitsemän jäsentä.

Käytännössä köyhät huollettiin kuten aikaisemminkin ruoduilla, huuto- laisina tai kotiavustuksin, mutta varojen hankinnasta ohjesääntö sisälsi entistä tarkempia määräyksiä. Rauman maaseurakunnan talolliset suorit- tivat köyhäinkassaan vuosittain ¹⁶ kappaa rukiita jokaiselta täydeltä mant-

taalilta, mutta muut maksoivat rahaveroa. Kaikki 15 ^vuotta täyttäneet miehet (paitsi viljaveron maksajat) suorittivat vaivaisrahoina 10 hopea- kopeekkaa ja naiset vastaavasti 5 kopeekkaa vuodessa. Virkamiesten ja

säätyläisten vaivaismaksut määrättiin nykyistä palkkaluokitusta muistutta- van arvo- eli rankijärjestyksen mukaisesti ^siten, että vaatimattomimmissa toimissa olevat maksoivat 50 kopeekkaa eli puoli ruplaa, muut aina kym-

menenteen arvoluokkaan asti yhden ruplan, 8.—9. arvoluokan virkamiehet 2 ruplaa ja kaikkein korkea-arvoisimmat (1. —7. luokassa) 4 ruplaa vai- vaisrahoja vuodessa. Maksut kantoi kruununvouti, mikä oli omiaan koros- tamaan uuden köyhäinhoidon epäkirkollista luonnetta.²⁸)

Lapin "köyhäinhoitoreklementti” laadittiin samojen suuntaviivojen mu-

kaan 9. lokakuuta 1853 pidetyssä kirkonkokouksessa. Asiaa oli valmisteltu

2V) K. V. Kaukovalta, mt. s. 24—25.

2#) RSrk U ^4, Diverse handlingar 1723—1870, Rauman maaseurakunnan köyhäinhoito-ohjesääntö ^viita 1853,

jo vuotta aikaisemmin valitsemalla pitäjään köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluivat kirkkoherra puheenjohtajana ja jäseninä kappalainen sekä neljä talonisäntää (I. Hollmen Haudalta, C. Fr. Vahala Lapinkylästä, Abr.

Isotalo Sukkalasta ja Isak Seikkula Ylikeereltä). Lappi jaettiin kahteen- toista köyhäinhoitopiiriin, jotka melko tarkoin vastasivat lukukinkerilah- koja eli yökuntia. Siten 1. piiriin kuuluivat Murtamo ja Hauta, 2. piiriin Kivikylä, 3. piiriin Lapinkylä, 4. piiriin Rohdainen, Kulju ja Skinnarla, 5. piiriin Kaukola, 6. piiriin Kodiksami, 7. piiriin Sukkala ja Mäentaka, 8.

piiriin Kuolimaa, _9. piriin Ruona, 10. piiriin Ylikeeri ja Kaukiainen, 11.

piiriin Alakeeri ja 12. piiriin Kullanperä.

Jokaiseen

^{yökuntaan nimettiin} Lapissakin köyhäinhoidon kaitsija eli piirimies tavallisesti tämä oli samalla kirkon kuudennusmiehenä

mutta kaikki kaksitoista piirimiestä eivät kuuluneet pitäjän köyhäinhoidon johtokuntaan, kuten Rauman maaseurakunnassa, vaan ainoastaan neljä edellä mainittua isäntää nimettiin siihen. Vaivaismaksut jäivät Lapissa ta- lollisten osalta entiselleen (16 kappaa rukiita ja 16 naulaa särvintä ^mant- taalilta), mutta lisäksi määrättiin kirkkoherra ja hänen vertaisensa sääty- läiset maksamaan vaivaisrahoja puolitoista hopearuplaa, kappalainen ja nimismies 70 kopeekkaa sekä ^lukkari, suntio, siltavouti, kirkkoväärti ^yms.

30 kopeekkaa vuodessa. Torpparien ja käsityöläisten, itsellisten, palkollis-

ten ym. maksut olivat 10 —12 kopeekkaa varallisuudesta riippuen. ^Nais- henkilöiden vaivaismaksut olivat yleensä puolet siitä, mitä miehet joutuivat suorittamaan. Lapin sahallekin määrättiin 50 kopeekan vaivaisvero ja ^kai- kille tullimyllyille 20 kopeekkaa. Rahat kokosi seurakunnan kirkkoväärti entiseen tapaan.²⁹)

Hinnerjoella päätettiin 1853 jättää köyhäinhoito vanhalle kannalle, kos- ka asetus antoi siihen mahdollisuuden. Silti oli täälläkin laadittava asian- mukainen ohjesääntö eli reklementti. Sen ensimmäisessä pykälässä ilmoi- tettiin, _että köyhäinhoidon johtokuntana toimii kirkonkokous ja piirimie- hinä ovat kuudennusmiehet, puheenjohtajana kirkkoherra tai kappalainen.

Vaivaismaksukin pysytettiin Hinnerjoen ohjesäännössä ennallaan, 20 ruis- kappana manttaalilta, mutta lisäksi viidennessä pykälässä määrättiin raha- veroiksi papilta, nimismieheltä ja tehtailijalta 20 kopeekkaa, lukkarilta, käsityöläisiltä, varakkaammilta torppareilta ja talollisen pojilta 10 ko-

29) LSrk, pitäjänkok. pöytäk. 26.12. 1852 ja ^{9. 10, 1853.}

Lapin 1897 julkaistun vaivaishoito- ohjesäännön alku. Kunta oli säännön mukaan ”yksi jakamaton waiwais- hoito-yhdyskunta jaettuna kuuteen

peräänkatsastus alueeseen”.

peekkaa sekä köyhemmiltä torppareilta, itsellisiltä, palkollisilta yms. 5 ko- peekkaa vuodessa. Kirkkoväärtin oli määrä hoitaa rahojen kanto, jakelu

ja tilitykset kuten ennenkin.³⁰⁾

Ruotuvaivaisia ja huutolaisia oli pitäjissä köyhäinhoidon uudelleenjär- jestelyn jälkeen kuten aikaisemminkin, sillä köyhäin ruodulla elättäminen kiellettiin vasta vuonna 1922. Silti vuoden 1852 köyhäinhoitoasetus oli tär- keänä askeleena kohti uutta kunnallishallintoa, joka pantiin toimeen tois- takymmentä vuotta myöhemmin. Vaivaisrahojen maksuunpanosta oli suh- teellisen ^mutkatonta siirtyä uuteen kunnallisverotukseen, ja vaivaishoidon

johtokunnasta muodostettiin tarpeen tullen helposti varsinainen kunnallis- lautakunta.³¹)

3C ) HSrk K II ^{1 s. 151—152,}

3 ’) K. V. Kaukovalta, mt. s. 25, 138, ^440,

Matkanteko, _tiet ja kyydit

"Rasitust oi pali: syyting oi, rahatta inträss oi, papi- ja kruunu-

vero oliva, hollis täydys käyd ja päällsem bäätteks ^{o se} talo siunatt semsell maandiängapplel, ett se niskas sai vähdät suvet

ja taive.”

(Hj. Nortamo: Kolm väittä riidas) Sitä mukaa kuin teiden kuntoa saatiin kohennetuksi, voitiin matkan- tekoon ^ottaa myös pyörillä ^kulkevat ajopelit. Rauman seudulla näyttää päästyn näin pitkälle jo ^1600-luvun lopulla, koskapa satunnainen tuomio- kirjatieto kertoo, miten muuan kapteeni G.

J.

Tiroli tuli heinäkuussa 1711 kärryillä ajaen Hinnerjoen Korvelle asti, missä hänen matkansa keskeytyi pyörien särkymisen vuoksi.³²) Rannikkomaantie oli valtakunnallisen mer-

kityksensä vuoksi paikallisteitä leveämpi ja parempikuntoinen; sitä pit- kin mainitaan kärryillä kuljetun ainakin heti isonvihan jälkeen, jolloin

nimismies Almlöf ajeli rattaillaan Eurajoen suunnalla.³³) Talonpojat eivät vielä yleisesti rattaita käyttäneet, sillä vielä syksyllä 1750 Voiluodon Eero-

laa ja Saaren Vilkkilää sakotettiin kruununkyytien laiminlyömisestä, mikä oli tapahtunut siksi, ettei mainituissa taloissa ollut kärryjä.³⁴) Puoli vuosi- sataa myöhemmin (1805) olivat kärryt jo suhteellisen yleisiä maalaistalois- sakin. Rauman pitäjässä laskettiin tuolloin olevan 39 talonpoikaiskääsit (niistä maksettiin ylellisyysveroa), ^{Lapissa näitä ajoneuvoja} oli ^{36 mutta} Hinnerjoella vain 5. Lisäksi pitäjien säätyläiset ^omistivat nelipyöräisiä vaunuja kuomuineen kaikkineen.³⁵⁾

Vaikka kievarien ja hollikyytivelvollisten oli hankittava itselleen tyy- dyttävät ajopelit, oli ratsastaminen niin rahvaan kuin säätyläistenkin ta- vallinen matkustamistapa sulana vuodenaikana. Käräjäpöytäkirjat kerto-

vat, että kun Henrik Eerola karautti ratsain kirkosta kotiinsa ^Vermunti- laan eräänä suvisena sunnuntaina 1762, häntä vastaan tuli tiellä ⁿⁱⁱⁿ ikään ratsastaen Valpolan emäntä Lahdenvainion kylästä sillä seurauksel- la, että ratsastajat törmäsivät yhteen, emäntä suistui satulasta ja loukkasi

jalkansa. Vaikka asianomaiset sopivat jutun keskenään, nimismies sako- tutti Eerolaa tiellä hurjastelusta.³⁶⁾ Nykyisen mittapuun mukaan eivät

32) VA ^{mm 48 f. 58.}

33) VA ^mm 52 f. 740.

34) VA mm 82, foliotta.

35₎ VA 7846: 633^v—6so

36) VAEurajoen ja Lapin syyskäräjät 1762

liikenneonnettomuudet yleensä olleetkaan kovin vakavia; joskus niissä voi nähdä jopa huvittavia puolia, kuten lautamies Martti Erkinpojan tapa- turmassa, joka sattui pyhäinmiesten viikolla 1744 lautamiehen palatessa ratsain Sydänmaalta kotiinsa Kainun kylään. Lautamies keikkui satulassa kelpo tavalla päissään kuten todistettiin kohdatessaan metsätaipa- leella iltahämärissä pari tarvolalaista miestä, jotka olivat viimeistelemässä tien viereen kaivamaansa sudenkuoppaa. Martti Erkinpoika pysähtyi näi- den puheille, mutta suistui tuokion kuluttua hevosineen vastavalmistunee- seen sudenkuoppaan. Vaikka hevonen heitti ^henkensä, oli onnettomuudesta kimpaantuneen lautamiehen ^{pidettävä vahinko} hyvänään, koska oikeus katsoi tapaturman olleen hänen päihtymisensä seurausta.³⁷) Väkeviä käy- telleet matkamiehet joutuivatkin tiellä helposti kahnauksiin. Irjanteelta kotoisin oleva ylioppilas Carl Wallgrund löi talvella 1736 lappilaista rust- hollaria

Juho

Mattilaa kahdesti piiskalla päähän, kun heidän rekensä sattuivat pimeässä vastatusten Rohdaisten ja Lapinkylän välillä. Mattila sai haavan otsaansa, ja tiellä syntyneeseen kahakkaan ^{epäiltiin osallistu-}

neen myös Wallgrundin reessä istuneen Lapin apupapin

J.

Hornaeuksen.³⁸⁾ Soita, niittyjä ja järviä pitkin avatut suorat tasaiset talvitiet olivat hyviä niin kauan ^kuin routa ja rekikeli ^riittivät, mutta lumettomanakin aikana oli pakko matkustaa, ja manttaalimiesten oli siksi uhrattava teiden ja siltojen kunnossapitoon paljon vaivaa. Kaikki yleiset maantiet jaettiin talojen kunnostettavaksi samaan tapaan kuin tiekuntien hoitamat yksityis- tiet vielä nykyisinkin. Tieosuuksien jaon toimitti maanmittari tai silta- vouti, ja niiden kuntoa valvoi nimismies siltavoudin avustamana. Maaston laatu otettiin tarkoin huomioon tieosuuksia jaettaessa; niinpä 4—5 kyynä- rää kuivalla ja tasaisella kankaalla vastasi yhtä kyynärää suuritöisem- mässä paikassa. Sillat jaettiin ^erikseen, nekin manttaalilukujen mukaan,

ja kylänkujat, tiheän ryhmäkylän tontille sattuvat maantiekappaleet _tai yhdystiet jaettiin erikseen vain asianomaisen kylän talojen kesken.

Vuonna 1803 suoritti maanmittari Anders Ringbom Rauman seudulla maantiejaon, joka oli pääosiltaan voimassa vuoteen 1878 saakka. Osoituk- sena siitä, miten täsmälliseen ja oikeudenmukaiseen jakoon pyrittiin, voi- daan mainita, että jo 1803 määrättiin tieosuuksien pituudet kolmen tuu- man (Vs kyynärän) tarkkuudella. Yksikkönä käytettiin muunnettua kyy-

37) VA mm 76: 152 ja seurr.

3") VA mm ^65; 246—.

Piirros perustuu 1700-luvun isojako- javerollepanokarttoihin. Talviteiden osalta tiedot ovat

puutteellisimmat ja perustuvat osittain haastatteluihin.

närää, johon luettiin helpoimmin kunnossa pidettävästä maastosta 30- kertainen matka tien suuritöisimpiin kohtiin (sillat ja rummut) verrattuna.

Kokonaisen manttaalin pysyväksi tierasitukseksi tuli tässä jaossa 279 muunnettua kyynärää, mikä vastasi keskinkertaisessa maastossa noin tu- hatta kyynärää eli lähes 600 metriä maantietä.³⁹⁾

Tienjakotoimitus aloitettiin 3. marraskuuta 1803 Eurajoen rajalta Sor- kasta, mistä lähtien Rauman suuntaan saivat osuutensa ensin Taipalmaa,

M) TMA E VIII; 1, Lapin piirin nimismiehen arkistoa, ^maantien jakoluettelo vuodelta 1803.

sitten Haapasaari, Sorkka, osa Uotilan kylää, Äyhö, Vasarainen ja Lahti, kukin talo manttaalinsa mukaan. Tiejakson pituus kaupungin rajalle ^oli noin 10 000 kyynärää. Kaupungista etelään saivat tieosansa Sampaanala, Vasarainen. ^Kortela, Soukainen, Unaja, Anttila, Kulamaa ja Voiluoto (Vermuntila ei kuulunut jakoon). Tämän tiejakson pituus oli 14 775 kyy- närää. Raumalta Lappiin vievästä tiestä saivat osansa Äyhö, Uotila (vain osaksi), Tarvola, Nihattula, Kolia, Kullanperä, Ylikeeri, Kaukiainen, Roh-

dainen, Alakeeri, Skinnarla, Kulju ja Lapinkylä. Eurajoelta Lappiin joh-

tava tie taas jaettiin Lutan rajasta ^{alkaen Haudan,} Murtamon, Kivikylän ja Lapinkylän taloille, ja Lapista Hinnerjoen Korvelle saivat osuutensa

Ruona, Kaukola, Sukkala, Kuolimaa sekä muutamat talot Korven kylästä.

Viimeksi mitattiin Laitilasta Hinnerjoen kautta Euran rajalle vievä tie alkaen Kivijärveltä, jota seurasivat järjestyksessä Kodiksamin, Mäentaan, Korven, Hinnerjoen ja Vaaljoen talojen osuudet. Tämän tiejakson pituu-

deksi saatiin yli 27 000 kyynärää eli 9 000 syltä useinhan tieosuuksien pituudet ilmoitettiin myös sylinä (3 kyynärää ⁼ 1 syli).

Edellä selostetussa jakotoimituksessa määrättiin myös, että Taipaleen kylässä Lapinjoen yli vievän sillan arkut rakensi ja ^kunnosti Kivikylä

tasan Kullanperän kanssa, kun taas Ylikeeri, Kaukiainen ja Lapinkylä olivat velvolliset huolehtimaan sillan kansipuista. Lapinkylässä olevan sillan kunnossapito ei käy luettelosta ilmi, mutta sen sijaan mainitaan muita, kuten Ojakedon silta (Kivikylässä), Suurenmaan myllysilta ja Kaja-

man silta; Hinnerjoen kappelissa olivat yhteisesti tehtäviä ainakin Pitkä- järven silta (Laitilan rajalla), Kivijärven, Muntilan, Hormiston ja Kouke- lon silta. Viimeksi mainitusta on vuodelta 1768 säilynyt tieto, että silta oli 80 kyynärää pitkä ja kuului osaksi Mestilän kylälle.⁴⁰)

Kaikkiaan vuoden 1803 maantiejakoon tuli Rauman, Lapin ja Hinner- joen pitäjässä yli 40 000 syltä (noin 73 km) teitä, mistä suurin yhden talon tehtäväksi ^määrätty osuus oli Ruonan Pirilällä, jolle _annettiin maan- tietä 2 782 kyynärää. Saman kylän Vahalan tieosa oli 2 400 kyynärää ja

Juho

^Haudan tiekappale Eurajoen rajalta Lapin kirkolle päin 2 042 kyy- närää. Kaikkien muiden osuudet jäivät alle kahdentuhannen kyynärän, varsin usein vain neljännekseen ja jopa kymmenenteen osaan edellä mainituista.⁴¹)

40 ) MHA A 12Vs (selitys).

41) TMA E VIII: 1, Lapin nimismiehen arkistoa, maantiejako 1803.

Vuonna ₁₈₃₅ laaditun summittaisen ^arvion mukaan Rauman pitäjässä käytettiin maanteiden kunnossapitoon vuosittain 2 300 työpäivää, Lapissa noin 3 000 ja Hinnerjoella 600 päivää. Osa näistä kului kunnostettaessa siltoja, joita tuolloin laskettiin olevan Rauman pitäjässä 60 kyynärän, Lapissa 309 kyynärän ja Hinnerjoella 259 kyynärän pituudelta.⁴²)

Mutta tientekovelvollisuus ulottui kauas oman paikkakunnan ulkopuo- lellekin. Kamarikollegio velvoitti 1787 Rauman, Lapin ja Hinnerjoen pitäjät osallistumaan Ulvilasta Lapväärttiin Etelä-Pohjanmaalle tehtävän maantien rakentamiseen. Kukin pitäjä lähetti tosin seuraavana vuonna

kuninkaalle anomuksen päästä eroon tästä kohtuuttomana pidetystä rasi- tuksesta.⁴³⁾ Velvollisuus rakentaa teitä kihlakunnan muissa pitäjissä ^oli vielä sata vuotta myöhemminkin talollisten vastuksena. Läänin kuvernööri määräsi 1885 mm. Kiukaisten, Honkilahden ja Yläneen osallistumaan Lapista Naarjoelle vievän huonokuntoisen tien parantamiseen, ja lappi- laisilla itsellään oli edelleen tieosuuksia sekä Rauman maalaiskunnassa että Hinnerjoella.⁴⁴)

Talvisin aiheutui lisää töitä teiden aukipidosta, joka sekin oli mant- taalien velvollisuutena.

Jäitse

kulkevat talvitiet oli lisäksi viitoitettava.

Niinpä vuonna 1738 kerrottiin, että Häväisten kautta Luvialle menevä jäätie oli vain kovina pakkastalvina turvallinen, ja siltavouti oli antanut viitoittaa sen muutamista kohdista silloin kun jäät olivat riittävän vah- vat.⁴⁵) Määräys kihlakunnan pääteiden säännöllisen talviaurauksen järjes- tämisestä luettiin vuoden 1787 taivikäräjillä, ja tällöin ^sovittiin, että kihla- kunta pitää maantien avoinna Laitilan rajalta Iljanteelle, missä tie haa-

rautuu Luvialle ja Ulvilaan. Eurajokelaiset ja Rauman maaseurakunta- laiset lupasivat huolehtia aurauksesta aikaisemmin toimitetun jaon ^mu- kaisesti, ja tiestä etäällä asuvat määrättiin suorittamaan heille osuutensa

rahana siten, että koko manttaalilta Rauman pitäjästä sekä Lapista mak- settiin 32 hopeakillinkiä, mutta Eurajoelta vain puolet tästä eli 16 killin- kiä, koska eurajokelaiset osallistuivat itse auraustyöhön. Nimismies kantoi taloista lumenaurausmaksut ja sai palkkiokseen 6°/o näistä. Rauman kau- punki velvoitettiin huolehtimaan teiden aurauksesta omalla alueellaan.⁴⁶⁾

42) VA Böckerin kokoelma II f. 18.

43) VAmikrofilmejä, ^n;o 4, rahvaanvalituksia Ala-Satakunnasta.

44) LKA, irrallisiaasiakirjoja, ^sen, päätös ^1,4. 1887; Sanomia Turusta 1881 n:o 118.

45) VA^{mm 67;} 537—539.

4C ) VA Konseptituomiokirjat, Eura n:o 16, vuoden 1787 käräjät.

222

Puumerkkejä Lapista

Numero nimen edellä viittaa piirrokseen. Nimen jäljessä oleva luku tar- koittaa ^vuotta, jolloin puumerkki esiintyy asiakirjoissa.

AI ak e eri: 1 Matti Paavonpoika (Kerttula?) 1606, 2 Matti Pietilä ^1726, 3 lisak Pietilä ^1815, 4 Samuel Kerttula 1812. Hauta: ¹ lisak

Juhon-

poika 1812, 2 lisak Hollmen 1840. Kaukiainen: ¹

Jaakko

^Isotalo

1792, 2 Erkki Siuru 1792, 3 Antti Siuru 1792. Kaukola: 1 Luukas Laurinpoika Luukas 1606, 2 Pekka Luukas ^1726, 3 Sipi Jaakonpoika ^1606,

4 Matti Luukas 1788, 5 ^Esko Antinpoika Eskola ^1652, 6 Antti Mikola 1788, 7 Kaarle Pietilä 1788, 8

Juho

^{Länne 1788, 9 Matti Krappe 1788,}

10 Matti Riikilä 1788. Kivikylä: 1 Sipi Heinilä 1637, 2 Heikki Siiri 1760, 3 Matti Arvela ^{1819, 4} Fredrik Uotila 1830, 5 Matti Setälä 1826.

Kodiksami: 1 Pekka Markunpoika (Pietilä) 1606, 2 Matti Pietilä 1787, 3 Mikko Uotila ^1639, 4 Antti ja

Juho

^{Uotila 1787, 5}

Juho

^Nokka

1787, 6 Erkki _Anttila 1787, 7 Simo ^{Penttilä 1787,} 8 Mikko Punni ^1787, 9 Kaarle Utula ^1787, 10 Erkki Rantala 1787. Ku 1 1an p e^r ä ^: 1 Tuomas Yrjönpoika (myöh. Impola) 1606, 2 Heikki Yrjönpoika (myöh. Impola) 1606, 3 Mikko Impola 1726, 4

Jaakko

Antinpoika (Seikkula) ^1725, 5

Juho

Seikkula ^1827, 6 Matti Maijala 1815. Kulju: 1 Heikki Pekanpoika 1592, 2 lisak ^1819, 3

Joosef

^{Yli-Kulju 1858. Ku o limaa: 1 Tuomas}

Rekola 1639, 2 Heikki Rekola ^1787, 3 Mikko Ollila ^{1787, 4} Erkki Uusi- kartano 1790, 5 Erkki ^{Tasainen 1787,} 6 Mikko Anttila ^1787, 7 ^{Antti Per-} tola 1787, 8 Matti Takala ¹787. Lapinkylä: 1 Matti Tuomaanpoika

1649, 2

Juho

Juhonpoika (Mattila) 1725, 3

Juho

^{Mattila 1787, 4 Emanuel}

Kirkkala 1812 ja ^1830, 5

Juho

^{Antola 1726,} 6 Mikko Vahala ^1787, 7 Matti Björni 1812, 8 Kustaa Eskilä 1812, 9

Jaakko

Lukkaristo 1787. Murta- mo: 1 Heikki Mikkilä ^1637, 2 Simo Tuomola ^1726, 3 Kustaa Hellström (Uusikartano) 1827. Mäentaka: 1 Martti Markkula ^1726, 2 Erkki Vähälä ^1787, 3 Matti Antila (Vähälä) ^1787, 4 Erkki Mikola (Markkula) 1787. Rohdainen: 1 Heikki Paavonpoika ^1609, 2

Juho

Ali-Rohdai- nen 1813, 3

Juho

Yli-Rohdainen 1819. Ruona: 1 Erkki Markunpoika (Kirstola?) 1606, 2 Matti Kirstola ^1790, 3

Jaakko

^{Pirilä 1790, 4}

Juho

Katila 1790, 5 Erkki Vahala 1790. Skinnarla: ¹ Martti Klemetin- poika 1592, 2 Lauri Laurinpoika 1592. Sukkala: ¹ Erkki Olavinpoika (myöh. Isotalo) 1592, 2

Juho

^{Isotalo 1787, 3}

Juho

^{Anttila 1787, 4 Abraham}

Isotalo 1839. Ylikeeri: 1 Tapani Antinpoika 1592, 2

Jaakko

^Imppuia

1725, 3 Tuomas Seikkula ^{1726, 4} Samuel ^Hunsala (Junnila) 1815, 5 ^Heikki Hunsala 1815.

Jatkuvat

^{ankarat pyryilmat} antoivat toisinaan ylenmäärin lumitöitä.

Helmikuun 9. päivänä _{1805 kävi} niin, että eversti Grönvallin kiireinen matkanteko keskeytyi Unajan kylässä, ja hänen oli pakko odottaa Kodiks-

anttilan kievarissa, kunnes tie avattiin. Eversti haastatti kyläläiset viivy- tyksen vuoksi käräjille, missä selvitettiin muun muassa, että kyläläsillä oli kaksi lumiauraa: toista omistivat Kodiksanttila, Alanen, Nuuttila,

Jokela

ja Ylinen, jotka pitivät avoimena tien kylästä Raumalle päin;

muut kylän talot avasivat toisella auralla tien Unajasta etelään. Kovalla pyryllä olivat kaikki kyläläiset ^lisäksi olleet avaamassa tietä lapioimalla.

Kun näin todettiin unajalaisten täyttäneen kohtuudella velvollisuutensa, katsottiin everstin syytökset aiheettomiksi ja kanne raukesi.⁴⁷⁾ Myöhem- min kyllä valitettiin Lapissa sitä, että nimismies havaitessaan tien olevan tukossa palkkaa heti suuren miesjoukon lapioimaan tietä auki ja lupaa

TMA Eurajoen ja Lapin talvikäräjät 1805 f. 211 ^§ 112.

224

näille hyvät tuntipalkat. Tie avataan sitten kovalla vauhdilla ja ylettö- män leveäksi, minkä jälkeen nimismies karhuaa lumenluontipalkat niiltä taloilta, joille aukipitovelvollisuus kuului.⁴⁸)

Kestikievarit hoitivat isonvihan jälkeen tehtäviään kuten ennenkin.

Vuonna 1722 mainittiin kievarinpitäjinä Unajassa Matti Heikinpoika, ja Korvella Kustaa Brotherus, mutta pari vuotta myöhemmin Korven kesti- kievarista joka sijaitsi Nakkilan rusthollissa vastasi jo Brotheruksen vävy Martti Lunden. Lähipitäjien kievarit olivat Eurajoen Tarvolassa (v. 1722, usein myös Taipaleessa), Irjanteella, Laitilan Valkossa ja Koli- sevassa, Honkilahdella, Euran Souppaalla, Kiukaisten Eurakoskella jne.⁴9) Kyytimaksut ja yösijasta, ruuasta sekä väkijuomien anniskelusta ^saadut

tulot eivät vähäisten verovapauksien ohellakievarinpitäjien mielestä usein- kaan riittäneet peittämään niitä kuluja ja vaivoja, joita majatalonpito

isännälle aiheutti. Martti Lunden selitti 1725 olevansa valmis antamaan

tehtävän muille,⁵⁰⁾ ja pari vuotta myöhemmin kievari olikin jo ^Hinner- joen kirkolla ^Lauri Erkinpojan talossa, missä sitä pidettiin 18 vuotta

yhteen menoon.⁵¹) Vuonna 1745 Llinnerjoen kievari sijoitettiin ^{Matti Pie-} tilän taloon, mutta jo kaksi vuotta myöhemmin majataloa pidettiin ^Kul- malassa. Lauri Kulmalakaan ei ollut tyytyväinen kievarintoimeensa vaan

valitti, että Uudenkaupungin porvarit vaativat häneltä kyytiä raskaille kauppatavarakuormilleen, joita he kulkivat haalimassa kokoon ympäri maakuntaa. Kyytihevoset olivat näet menossa piloille liian suurten kuor- mien takia. Oikeudessa viitattiin 1734 annettuun kievarijärjestykseen,

jonka mukaan kyydittävän matkatavarat saivat painaa enintään yhden kippunnan (noin 170 kiloa).⁵²)

Kievarin omien hevosten lisäksi oli majatalossa oltava kyytejä odotta- massa myös hollihevosia varta vasten laaditun vuoroluettelon mukaisesti.

Kievarista kaukana sijaitsevat ^talot sopivat ^usein majatalonpitäjän kanssa siitä, että tämä hoiti omilla hevosillaan kaikki kyydit ja sai hollivelvolli- silta rahamaksun. Kyytien ruuhkautuessa kävi kuitenkin helposti niin, ettei majatalo pystynytkään yksin huolehtimaan kaikista matkustavaisista, ja kun hollihevosia ^ei ollut, syntyi riitelyä ja viivytyksiä. Nimismies Höcker-

,s) Rauman Lehti 1901 ^n:o 25.

«) VA ^7465; 2586 ^ym.

5") VA^{mm 54:} 709v—,

51) VA mm 76: 147v^—,

52) VA mm 78: 809v

tin vaatimuksesta sakotettiin ^Hinnerjoen kievaria Henrik ^{Kreulaa vuonna} 1759 siitä, että tämä oli maksua vastaan vapauttanut hollimiehet ^kyyti- velvollisuuksista.⁵³⁾

Jossakin

määrin tällaista järjestelmää kaikesta huoli- matta suvaittiin varsinkin siellä, missä matkustavia oli vähän. Vuonna

1786 asiasta keskusteltiin käräjillä Hinnerjoen Pietilän aloitteesta; hän lupasi yksin vastata kaikista kyydityksistä, jos lappilaiset ja hinnerjoke- laiset suorittaisivat tästä hänelle erityisen maksun.⁵⁴⁾ Mutta vasta 1800- luvun lopulla majatalonpitäjiä velvoitettiin yleisemmin huolehtimaan myös ylimääräisistä kyydeistä, ja 1883 annetun asetuksen nojalla alettiin kunta- kokouksissa myydä kievarinpito huutokaupalla muutamaksi vuodeksi ker- rallaan vähimmän vaativalle. Niinpä Kustaa Jernberg-Vahala otti hoi- taakseen kievarinpidon Lapin kirkolla vuosiksi 1896—1900, sekä vakinai- set että ylimääräiset kyydit, kahdensadan markan vuotuista korvausta vastaan. Hän uudisti myöhemmin sopimuksen vuosiksi 1901—05, kun palkkio korotettiin 300 markaksi vuodessa.⁵⁵⁾ Monet lappilaiset olivat kui-

tenkin velvollisia tekemään hollia muuallakin, kuten Vuojoen kievarissa, jonka pitäjä O. Lehtola ^vaati v. 1906 yhteensä 461 markkaa hoitaakseen itse myös lappilaisten hollivuorot. Hänelle luvattiin kuitenkin vain 350 mk ja ilmoitettiin, että ellei tämä riitä, saa nimismies kuuluttaa lappilai-

set kunkin vuorollaan holliin entiseen tapaan. Myöhemmin sopimus kui- tenkin syntyi.⁵⁶⁾

Kun liikenteen määrä vaihteli eri tieosuuksilla ^suuresti vuodesta ja vuodenajasta toiseen, oli joustamaton hollivuorojärjestelmä alituisen ^tyy- tymättömyyden aiheena, vaikka sitä pyrittiinkin aika-ajoin uusimaan mat-

kustavien tarpeita vastaavaksi. Vuonna 1803 viranomaiset vaativat Irjan-

teen kievariin kaksi hollihevosta sen vuoksi, että uusi rannikkotie Porista Pohjanmaalle oli lisännyt liikennettä myös Rauman ja Porin välillä.⁵⁷⁾ Lappilaiset olivat hollikyytivelvollisuuksien epätasaiseen jakamiseen tyy- tymättömiä ja esittivät kuvernöörille v. 1846, että myös hinnerjokelaiset velvoitettaisiin osallistumaan Taipaleen ja Unajan kievareiden hollivuo- roihin, koska Hinnerjoella oli vain yksi kievari syrjässä isolta postitieltä

ja siellä tämän vuoksi liikkui vähän kyydittäviä.⁵⁸) Kuvernöörillä oli puo-

53) VA Eurajoen ja Lapin talvikäräjät 1759.

51) VAKonseptituomiokirjat, Euran tuomiokunta^v. 1786^f. 703

55) LKA ^I Ca, kuntakokousten pöytäk. 1895, ^1901.

56j LKA I Ca, kuntakokous syksyllä 1906.

”) VA Konseptituomiokirjat, Vehmaa n:o 119,Eurajoen talvikäräjät 1803

B8) LSrk pitäjänkok. 1846 s. 138.

lestaan muita suunnitelmia: hän aikoi lakkauttaa kokonaan Unajassa vuosisatoja sijainneen kievarin ja perustaa sellaisen Lapin kirkolle. Tois- taiseksi asiasta ei kuitenkaan tullut mitään; Unajan kestikievarin merkitys päinvastoin kasvoi entisestään, sillä vuonna 1859

Juho

^Helo lupautui pitä- mään jatkuvasti valmiina kolme kyytihevosta samalla ^kun pitäjäläiset tekivät hänen luonaan hollia neljällä hevosella. Lisäksi tarvittiin Unajassa kokonaista ^{kahdeksan ns.} reservihevosta. (Näiden ei tarvinnut odottaa kyytejä majatalossa, mutta reservihevostenkin tuli saapua kyytiin kohta kun sana asiasta saatiin.) Helolla pidetyn kievaripäiväkirjan ^mukaan kyy-

tien määrä oli päivittäin 6—B.⁵⁹⁾

Yhtä vilkasta oli Taipaleen kievarissa, jota pidettiin kauan Ali-Ungin talossa, missä suurin osa Lapin ja ^Rauman pitäjien taloista suoritti holli- vuoronsa. Majatalon omien hevosten lisäksi oli siellä esim. 1870-luvulla oltava kerrallaan 4 —5 hollihevosta kyytimiehineen.⁶⁰⁾ Kruununvouti tai nimismies laati vuosittain hollivuoroluettelon, johon oli tarkoin merkitty, kuinka usein ja minä päivinä kunkin talon oli hevosensa holliin lähetet- tävä. Luetteloon päässeet virheet ja epäjohdonmukaisuudet olivat alituis- ten kiistojen aiheena, mikä osaltaan kuvastaa vastenmielisyyttä, jolla kyytivelvollisuuteen suhtauduttiin. Talon manttaaliluvusta riippui, joutuiko

kyytimies päivystämään Llngin hollituvassa yhden tai jopa neljä vuoro-

kautta yhteen menoon, samaten se, kertyikö talolle hollivelvollisuutta esim. neljä (Ve manttaalin talolle) vai kokonaista 48 päivää (koko ^mant- taalin talolle) vuoden aikana.⁶¹⁾ Vaikka hollimies sai vahvistetun taksan mukaisen maksun kyydeistä, ei turhien odotusten aiheuttamaa ajanhukkaa korvannut ^mikään.

Lappi _sai majatalon vasta vuoden 1876 alussa. Se sijaitsi kirkonkylässä Vahalan talossa, ja kyytimatkaa kertyi sekä Raumalle ^että Hinnerjoen kirkolla olevaan kievariin (Uuteenkartanoon) 17 virstaa. Hollivuorot oli aluksi jaettu vain Lapinkylän viidelle talolle; muut lappilaiset kävivät edelleen hollissa ^{Taipaleen tai Rauman} kaupungin kievarissa. Kirkonkylän

suurta hollirasitusta lievensi vain se, että hevoset ja kyytimiehet saivat olla kotosalla, kunhan olivat heti käskyn saatuaan valmiina kyytiin.

59)LSrk pitäjänkok. 1849 ^s. 191;TMA E 111 d: 1.

*°) TMALapin piirin nimismiehen arkistoa ^{E VIII: 1.}

61) TMA Lapin nimismiehen ^arkistoa; RKA I Ca 1, kuntakokous 9.1. 1878.

Kestikievaritalon tunnuksena oli peltinen kyltti, johon oli maalattu hevosen kuva. Tämä kilpi riippui Lapinkylän Va- halan seinässä vuosina ^1870—

1918 ja joutui lopulta koti-

seutumuseoon.

Niinpä Mattilan rusthollin (Vl2 ^{mantt.) oli pidettävä} hevosta hollissakoko- nainen viikko jokaisena kuukautena ympäri vuoden.⁶²⁾

Kievarinpito siirtyi vuoden 1888 alussa Kirkkalaan, mutta myöhemmin majatalo oli taas Vahalassa ja ^mm. Mattilassa. Hinnerjoen kievari oli milloin Kallion, milloin Nakkilan tai Mattilan talossa, mutta pisimmän aikaa lähes 40 vuotta 1800-luvun loppukymmeninä Uudessakarta-

nossa, mistä se 1901 siirrettiin Korven Kylä-Sonkkilaan. Tämän jälkeen Lapin ja Laitilan välillä matkustavat säästyivät poikkeamasta Hinnerjoen kirkolle, kolme kilometriä syrjään reitiltään.⁶³⁾

Kievari majoitti, ravitsi ja kyyditsi matkamiehiä, mutta usein muodostui anniskelusta majatalolle tärkeä tulolähde.

Jo

1750 arvioitiin Unajan ja Hinnerjoen kievareiden myyvän oluen lisäksi kahdeksan kannua viinaa kumpaisenkin.⁶⁴) Paikkakuntalaisille ^{ei ollut} lupa anniskella, mutta kieltoa lienee katsottu ^läpi sormien. Vielä 1800-luvun lopulla isännät ja usein papitkin saattoivat istua kestikievarissa iltaa oluen ääressä. Kievarin emäntä ”sai passata juoppoja puoleen yöhön” niin kerrotaan. Hänellä oli piirongissaan viinakarahvi, josta "silmää iskemällä sai ryypyn”.⁶⁵)

Salakapakoita ja -krouveja oli melkein kaikissa kylissä, niinpä Korven kievari valitti jo vuonna 1699, että muut kyläläiset myivät väkijuomia, vaikka se oli majatalonpitäjän laillisena yksinoikeutena kahden ^penin- kulman etäisyydelle kievarista. Tästä oikeudesta majatalon isäntä maksoi

62 )Satakunta 1876 n:o 9; Sanomia Turusta 1881 n:o 118.

63 )LKA I Ca, kuntakokousten pöytäk.; Rauman Lehti 1901 ^n:o 100.

c_‘) VA 7564: 1968 v.

C5) Kertonut Nestor Antola Lapinkylästä (synt. 1881).