Unajasta. Yrjölän isännistä olivat lautamiehinä Tuomaan jälkeen ainakin hänen poikansa Matti ja pojanpoikansa
Juho.
Pikkuvihan mentyämai-nittiin lautamiehinä myös Mikko Vilkkilä Uotilasta ja hänen jälkeensä rusthollari Antti Äyhö, joka kuoli 1798. Viime vuosisadalla olivat
lauta-miehinä ensin
Juho
Mikonpoika Perola Voiluodolta,Juho
Heikinpoika Kestilä ja muutamaa vuosikymmentä myöhemminJuho
Matinpoika KestiläVasaraisilta, Fredrik Takala jaKustaa Nuuttila eli Pukka Unajasta, Matti ja
Juho
Kierilä Uotilasta sekä myöhemmin vielä Emanuel Lasola samastakylästä. Nihattulan
Juho
Matinpoika Rauvala oli lautamiehenä ennen1800-luvun puoliväliä. Vermuntilasta, joka kuului Laitilan käräjäkuntaan, mainittiin lautamiehenä
Juho
Pihala vuoden 1800 vaiheilla.Lappilaisista lautamiehistä voidaan mainita Kaukolan Pekka Luukas ja Kodiksamin
Juho
Uotila, jotka toimivat näissä tehtävissä jo1720-luvulla, sekä Kuolimaan Antti Tasainen ja Lapinkylän Matti Lukka-risto, jotka olivat lautamiehinä heidän jälkeensä. Lukkaristen myöhempi-kin isäntä
Jaakko
Jaakonpoika oli lautamiehenä 1700-luvun lopulla sa-moihin aikoihin kuin kuolimaalainen Antti Antinpoika Pertola. Laaman-ninoikeuden lautamiehenä toimi pitkät ajat Matti Maijala Kullanperältä.1800-luvun alun lautamiehistä voidaan mainita rusthollari
Juho
Heikin-poika Impola Kullanperältä sekä hänen jälkeensä
Juho
Seikkula samastakylästä, Kaarle ja
Juho
Utula Kodiksamista sekä kaukolalainen Matti Krappe, joka pitkäaikaisen ja ansiokkaan lautamieskautensa kunniaksi saiherastuomarin arvon 1800-luvun puolimaissa.
Toinenkin lappilainen herastuomari vaikutti käräjäkunnassa viime vuosi-sadalla, nimittäin Fredrik Tamlander, joka oli syntynyt Kullanperän Teeri-alhon torpassa 1836 ja hankkinut omin päin kirjoitustaidon ynnä monet luottamustoimissa tarpeelliset tiedot. Vuonna 1867 hänestä tuli lautamies ja 1884 hänet mainitaan herastuomarina. Tamlander asui Alakeerellä ja
4S) VA mm 59: 616, 640v.
toimi myös monissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Vuonna 1907 hän sai julkisena tunnustuksena keisarillisen ansiomitalin Vladimirin nauhassa kannettavaksi.44) Ennen Tamlanderia oli Alakeereltä lautamiehenä Kustaa Yli-Pietilä samoihin aikoihin kuin Kaukolasta Mikko Riikilä.
Jo
1500-luvulla tiedetään Riikilän isäntiä olleen lautamiehinä (vrt. I osa s. 274).
Hinnerjoen edustus oli kihlakunnanoikeudessa suhteellisen harva-lukuinen. Akatemiatalollinen Heikki Mäki Korven kylästä toimi 1700-luvun puolivälistä lähtien lautamiehenä kymmenet vuodet, ja lähes sata vuotta
myöhemmin herastuomari
Juho
Mäki hoiti samoja tehtäviä. Näinlauta-miehen toimi periytyi samaan taloon, mikä oli muuallakin verraten taval-lista. Matti Rantala kirkonkylästä oli lautamiehenä Venäjän vallan ajan
alkupuolella ja Mikko Heuru eli Hermola noin sata vuotta sitten.45)
Silta- ja jahtivoudit
Paavo Simonpoika, joka oli yksin hoitanut sekä silta- että jahtivoudin
tehtäviä ennen isonvihaa, ryhtyi rauhan tultua viljelemään maata, mutta voudinvirat saatiin helposti täytetyksi kotiutetuilla rakuunoilla. Koska
tar-jokkaita oli runsaasti, nimitettiin käräjäkuntaan samanaikaisesti kaksi sil-tavoutia jakaksi jahtivoutia toisten toimipiirinä oli Eurajoki ja Luvia,
toisten Rauman, Lapin ja Hinnerjoen alue. Rauman piiriin maaherra ni-mitti jahtivoudiksi sorkkalaisen entisen rakuunan Antti Karkun, joka hank-ki ensin kruununvoudilta ja paikkakuntalaisilta suositukset. Käräjäkansa arveli, että parempaa miestä kuin Karkku ei voitu jahtivoudiksi saada ja lupasi hänelle tavanomaiset palkkakapat. Siltavoudiksi otettiin samaan ai-kaan Karkun entinen aseveliKarl Ståhl sekä Eurajoen piiriin jahtivoudiksi Karl Ovist ja siltavoudiksi Matti Sipinpoika. Kun kaikki neljä olivat saaneet valtakirjansa, he vannoivat virkavalan vuoden 1726
talvikärä-jillä.46)
Ainakin Antti Karkku otti tehtävänsä tunnollisesti. Heti jahtivoudiksi
tultuaan hän esiintyi käräjillä syyttäen pitäjäläisiä siitä, etteivät nämä olleet halukkaita hankkimaan laillisia jahtivälineitä, kuten verkkoja ja
Jt) Länsi-Suomi 1912 n:o 125/4.
45 ) Lautamiehiä koskevat tiedot perustuvat etupäässä henki- ja tuomiokirjoihin VA:ssa ja MA:ssa.
«) VA mm 53; 453 v 455; VA mm 55: 125v.
keihäitä ja että he lähettivät yhteiseen jahtiin keskenkasvuisia poikia, vieläpä naisia, joista oli petojen ajossa enemmän häiriötä kuin apua. Oi-keus uhkasikin kaikkia, jotka laiminlöisivät jahtivoudin ohjeet, laissa
sää-detyillä rangaistuksilla. Maanlain mukaan piti jokaisella jahtiin saapu-valla olla mukanaan neljä syltä pitkä susiverkko, joka oli niin
lujatekoi-nen, että sen silmät kestivät miehen kiivetä.
Joissakin
Rauman seuduntaloissa oli myös karhuverkkoja, ja niistä alettiin Karkun vaatimuksesta pitää entistä parempaa huolta.47)
Virasta ennen aikojaan luopuva silta- tai jahtivouti oli oikeutettu saa-maan korvauksen; menettely oli periaatteessa samanlainen kuin korkeam-piakin virkoja myytäessä ja ostettaessa. Niinpä Eurajoen piirin siltavouti Ståhl myi 1739 virkunsa Matti Lappmanille kymmenellä viljatynnyrillä.
Jyvät sovittiin maksettavaksi viiden vuoden kuluessa. Lappman, joka tätä
ennen oli ollut jahtivoutina, sopi puolestaan erään Erkki Jaakonpojan kanssa, että tämä ryhtyisi jahtivoudiksi ja maksaisi Lappmanille virasta viisi tynnyriä viljaa (tynnyrin vuodessa viiden vuoden aikana). Virasta toiseen siirtyvä saattoi siis käyttää edellisestä saamansa hinnan uuden viran ostoon. Mainittu Erkki Jaakonpoika ei kylläkään kyennyt jahtivou-din tehtäviä hoitamaan, ja hänet erotettiin muutaman vuoden kuluttua (17 4 5).48)
Rauman ja Lapin piirin jahtivouti Antti Karkku kuoli 1747, ja hänen tilalleen valittiin "'kaikkien tyytyväisyydeksi” nimismies Bernsteinin apu-lainen eli rättäri Erkki Juhonpoika, jota kehotettiin anomaan maaherralta valtakirja uuteen virkaansa. Muutamaa vuotta myöhemmin oli jahtivou-tina kuitenkin jo toinen mies, Sorkassa asuva
Juho
Tocklin, joka uhkasi1762 valittaa siitä, että muuan Matti Björnroth oli saanut valtakirjan jah-tivoudin virkaan, vaikka Tocklinilta tai käräjäkansalta ei ollut asiaa ensin tiedusteltu.49)
Silta- ja jahtivoudin virat olivat sittemmin ainakin toisinaan yhdistet-tynä päättäen siitä, että Mikko Färdig mainitaan jahtivoutina 1804 ja siltavoutina seuraavan vuoden tuomiokirjassa.
Jahtivouti
Isak Korsmanotti hoitaakseen myös vanginkuljettajan tehtävät, jotka myytiin määrä-ajaksi huutokaupalla vähimmän vaativalle. Vanginkuljettajalle
makset-47) VA mm 53: 467v —; VA mm 54; 490.
4S) VA mm 69: lv; VA mm 76: 143v--.
4S) VA mm 80, foliotta; VA konseptituoraiokirjoja, Eurajoen syyskäräjät 1762.
tiinkin paremmin kuin jahtivoudille: esim. vuonna 1835 vanginkuljettaja sai 20 tynnyriä rukiita, kun jahti- ja siltavoudit saivat piiristään kootuksi vähän yli 14 tynnyriä kumpainenkin.50)
Puheena olevien virkamiesten tarpeellisuudesta oli kansa aina ollut esi-vallan kanssa eri mieltä. Varsinkin jahtivoutien hyödyttömyyttä valitet-tiin usein:
"Jahtivoudi
täällä myös tavallisesti kokoo palkkansa joka vuosi,mutta mitä senlainen nurkkaherra muuta on tehnyt, sitä en ole elämäni ijällä kuullut sekä vähemmin nähnyt, ja mitä senlaista kappaherraa suotta
palkataan, koska ei se mitään hyötyä tee muuta kuin palkkansa kokoo”, saneltiinLapissa 1866. Kun suuret susivuodet kymmenisen vuotta myöhem-min alkoivat, sai arvostelu lisää pontta; "Susia on paljon tänä vuonna
Suomessa liikkeellä. Sen vuoksi olisi jahtivoudin virat ensi tilassa
lakkau-tettava, sillä on nähty, etteivät voudit voi estää susien lisääntymistä. Hei-dän kappansa olisi otettava valtion varoihin ja käytettävä tapporahojen korottamiseen”.51) Siltavouteja arvosteltiin vähemmän, mutta epäkohtana mainittiin, että he asuivat tavallisesti Raumalla. Otto Stening hoiti tätä virkaa ainakin 1860-luvulla, ja piirin viimeinen siltavouti Hans Henrik Ström joutui vuoden 1892 alusta eläkkeelle, kun virat keisarillisella julis-tuksella lopulta lakkautettiin. Samalla astuivat ensimmäiset maalaispoliisit silta- ja jahtivoutien sijaan. Lapin nimismiespiiriin nimitettiin vanhem-maksi konstaapeliksi entinen aliupseeri Malakias Holger ja nuoremmaksi konstaapeliksi nahkuri Vihtori Tarkkanen, molemmat vuoden 1892 alusta
lukien.52)
Pitäjänkirjurit
Isonvihan jälkeen pitäjänkirjurina tai oikeastaan koko käräjäkunnan kirjurina toiminut Kustaa Heikinpoika syyllistyi 1727 omavaltaisuuteen, jonka seurauksena hän joutui jättämään virkunsa. Yksissä tuumin Lutan kylän rusthollarin Simo Tuomaanpojan kanssa kirjuri oli laatinut ja lähet-tänyt maaherralle anomuskirjelmän, jossa koko Lapin pitäjän nimissä pyydettiin, että käräjäkestitykseen kootut jyväkapat saataisiin tästä lähin maksaa rahana (1 kuparitalari 4 jyväkappaa kohti). Anomuksen alle
kir-t0) MA Vehmaan kihlak. tuomiokirja 1804 f. 795v, 1805 f. 13; VA Böckerin kokoelma II f. 13.
81) Sanomia Turusta 1866 n:o 36 ja 1877 n:o 83.
62) Rauman Lehti 1882 n;o 50, 1891 n:o 90, 1892 n;o 3, 99.
Kihlakunnanoikeuden lautamies Antti Pertola ja laamanninoikeuden lauta-mies Matti Maijala ovat piirtäneet omakätiset puumerkkinsä asiakirjaan,
jonka lukkari Ceder laati sujuvalla käsialallaan vuonna 1813. MA.
juri oli väärentänyt pitäjäläisten puumerkkejä; ainakin Murtamon Lau-kolan, Alakeeren Pietilän ja kodiksamilaisen Erkki Juhonpojan puumerkit hän oli asianomaisten tietämättä paperiinsa piirustanut. Vilppi tuli kuiten-kin ilmi, ja äsken mainitut isännät haastoivat kirjurin käräjiin, missä he painokkaasti esittivät paheksumisensa tapahtuneen johdosta sanoen, että heidän täytyi voida luottaa pitäjänkirjuriinsa. Mutta koska tämä oli nyt ollut heille uskoton, he vaativat saada valita itselleen uuden kirjurin,
"joka käsittelisi heidän asioitaan suuremmalla uskollisuudella ja rehelli-syydellä”.53) Kustaa Heikinpojan oli pakko tunnustaa syyllisyytensä, ja jonkin ajan kuluttua pitäjänkirjurina toimikin jo toinen mies,
Johan
Achander, joka kuitenkin ilmoitti vuoden 1744 talvikäräjillä eroavansa,
koska ei voinut tulla toimeen pienellä palkallaan. Hänen sanottiin palvel-leen käräjäkunnan rahvasta moitteettomasti 13 vuotta erilaisissa kirjoitus-taitoa vaativissa tehtävissä.54) Yhteinen kansa oli kuitenkin sitä mieltä, ettei se enää kyennyt pitäjänkirjuria palkkaamaan, ja mahdollisesti tämän jälkeen jääriinkin yksityisten nurkkakirjurien ja advokaattien varaan;
ainakin kaupungissa sellaisia olikin riittämiin. Talonpoikien useimmin käyttämiä oikeusavustajia olivat Ruotsin vallan loppuaikana mm. posti-mestari Karl Nyberg ja itse pormestari Normien. Myöhemmin nautti raati-mies Fredrik W. Ridderstad vähäväkisten jakamatonta luottamusta mitä moninaisimmissa oikeustoimissa. Kun hän joulun alla 1885 kuoli, Rauman Lehti mainitsi hänen olleen yhteisen kansan kaikki kaikessa ystävällisyy-tensä ja hyväsydämisyytensä vuoksi.55)
SS ) VA mm 56: 385v—--51) VA mm 75: 3.
55) MA Vehmaan kihlakunnan käräjät 1805; Rauman Lehti 1885 n:o 52.
VI SEURAKUNNAT
Kirkkorakennukset Hinnerjoki
Niin kuin edellisessä osassa (siv. 417) on kerrottu, Hinnerjoen kappeli-kirkko oli jo pian isonvihan jälkeen perusteellisen korjauksen tarpeessa.
Se tulikin Rauman seudun kirkoista kaikkein ensimmäisenä uusittavaksi.
Lautamies Heikki Mäki Korvelta esitti 1751 Raumalla pidetyillä talvikärä-jillä, että
hinnerJokelaisten
tarkoituksena oli seurakuntansa pienuuden ja varattomuuden vuoksi anoa kolehteina kirkonrakennusapua kaikistaseurakunnista. Kihlakunnanoikeus puolsikin tuomiokapitulille esitettävää anomusta todeten, ettei Hinnerjoen vanhassa kirkossa enää voinut varsin-kaan tuulisella säällä oleskella joutumatta hengenvaaraan. Itäpääty oli jo niin pahasti kallellaan, että uhkasi joka hetki suistua koskeen. Kattotuolit kuten seinähirretkin olivat lisäksi aivan lahot ja välikatto sisään painunut.
Kooltaan tämä kappeli oli aivan pieni, 6X3V2 syltä (noin 11 metriä pitkä ja 6 m leveä).1)
Kun kirkonkokous käsitteli rakennusasiaa syksyllä 1753, muistutettiin emäseurakunnan taholta, että piispa Gezelius oli jo ennen isonvihaa mää-rännyt Hinnerjoen kappelikirkon siirrettäväksi lähemmäs emäkirkkoa, kai-kesta päättäen Laitilan Suontaan kylään.
Jos
tällainen siirto toteutettaisiin, laitilalaiset lupasivat avustaa kirkon rakentamisessa liittämällä emäseura-kunnasta lisää kyliä Hinnerjoen kappeliin. Hinnerjokelalset olivat kuiten-kin 1753 kuten aina muulloinkin vakaasti ja yksituumaisesti sitä mieltä, ettei heidän ikivanhaa (uråldrig) kirkonpaikkaansa jätettäisi autioksi ja vaativat saada rakentaa uuden kirkon entisen paikalle. VaikkaHinner-joella oli tuohon aikaan ainoastaan 21 taloa, nämä lupasivat yhteisesti,
*) P.Papunen, Hinnerjoen kirkko täyttää 200 vuotta, Lalli 1955n:o 47; MA talvikäräjät Raumalla 1751 f.
325v—; Kansallismuseo, historiallinen os., J. A. Waldstedtm selonteko 1886.
304
ettei Laitilan tarvitsisi milloinkaan osallistua Hinnerjoen kirkon rakennus-kustannuksiin. Lisäksi hinnerjokelaiset suostuivat korottamaan noin 50
°/o:11a niitä maksuja, joita he olivat suorittaneet emäkirkolle oikeudesta haudata vainajat omaan kappeliinsa.2)
Rakennushanke edistyi suuresti, kun tuomiokapituli myönsi 1753 kahden sunnuntain kolehdit koko hiippakunnasta Hinnerjoen kappelin rakennus-avuksi. Ne tuottivat yhteensä 571 talaria 9V2 äyriä kuparirahaa.
Emäseura-kunta joutui antamaan periksi kirkon paikkaa koskevassa kiistassa, ja kirkkoherra Nils Keden ilmoitti juhannuksena 1754, että Hinnerjoen kir-kon rakentamiseen entiselle paikalle ryhdyttäisiin viipymättä. Työ lyk-t kääntyi kuitenkin vielä seuraavaan kevääseen, jolloin 14. huhtikuuta vanhan kirkon purkaminen aloitettiin.
Rakennusmestariksi ja suunnittelijaksi saatiin turkulainen
Jakob
Hollen-der 500 kuparitalarin urakkasummasta, ja seurakunnan talolliset toivat kukin manttaalinsa mukaan rakennusaineiksi yhteensä yli 500 hirttä, 138 tohtia 6-kyynäräisiä lautoja, 6 000 kattopaanua, suuret määrät peruskiviä, tuohia, tervaa ym. Saarnatuoli tilattiin
Johan
Salfilta Uudestakaupungista, ja sen maalasi kisälliJakob
Weckman 1756. Tieto, jonka mukaan kirkko oli valmiina jo 24. kesäkuuta 1755, tarkoittanee salvutyön tai parhaassa tapauksessa vesikaton valmistumista, sillä aikaa vanhan kirkonpurkami-sesta oli kulunut tuskin kahta kuukautta. Toinen lähde mainitseekin kirkon valmistuneen lokakuun 10. päivään mennessä.3)
Seurakunnan varat hupenivat yrityksessä niin, että rakennusmestari oli vähällä jäädä palkkaansa paitsi. Hinnerjokelaiset panivat sen vuoksi vielä keskuudessaan toimeen vapaaehtoisen rahankeräyksen. Tätä ehdottanut kuudennusmies Heikki Airila lahjoitti omasta puolestaan tarkoitukseen kolme plooturahaa. Kirkkoväärti Simo Ruikka, joka virkansa puolesta
hoiti seurakunnan varoja, toimitti rahojen keruun yhdessä Yrjö Mattilan kanssa.
Uusi kirkko oli kooltaan varsin vaatimaton vain hieman edeltäjäänsä isompi; sen pituus oli noin kahdeksan ja leveys neljä syltä. Eteläisellä pitkällä seinällä oli tavan mukaan eteinen ja pohjoisella sakaristo päät-täen niistä tiedoista, joita myöhemmin laajennustöitä suunniteltaessa
an-*) HSrk P, rovastintarkastusten pöytäkirjoja! P, Papunen, main. kirj., Lalli 1955 n:o 47.
3 ) VA Suomen Sukututkimusseuran kok., Hinnerjoen vihityt 1755; HSrk P, rovastintark. pöytäk.
nettiin. Kirkkoherra Heden suoritti pyhäkön vihkimisen, ja vanhaa tapaa noudattaen sille nimettiin korkea-arvoinen suojelija, tässä tapauksessa valtakunnan viisivuotias perintöprinssi Fredrik Adolf.4)
Muutaman vuosikymmenen kuluttua kirkko osoittautui kuitenkin jo ahtaaksi, ja se sijaitsi lisäksi aivan liian lähellä koskea, jonka rannalla olevassa myllyssä ja sahassa käsiteltiin jatkuvasti tulta. Tämän katsottiin olevan suurena vaarana kirkolle, ja päälle päätteeksi hautausmaastakin sortui osa koskeen, jonka nähtiin vievän mukanaan ruumisarkkujen kap-paleita. Kesäkuun 20. päivänä 1797 pidettiin Hinnerjoella seurakunnan kokous, jossa kirkkoa päätettiin laajentaa ja siirtää samalla joesta hieman kauemmas luoteeseen, paikkaan, mistä lähimpiin myllyrakennuksiin olisi matkaa 96 kyynärää. Tilaisuuteen oli saapunut taitavaksi rakennusmesta-riksi tunnettu Lapin lukkari
Job
Höckert (Hoeckert), joka lupasi ottaa kyseessä olevan työn suorittaakseen ja ehdotti, että kirkkoalaajennettai-siin pidentämällä molempia pitkiä seiniä keskeltä 5—6 kyynärää. Näin kappeli tuli muistuttamaanristikirkkoa, jonka pohjoiseen poikkipäätyyn oli
sijoitettu sakaristo.
Länsipäätyyn Höckert suunnitteli sipulikattoisen tornin, jollainen on
vielä nähtävissä esim. Honkilahdella ja jollaisen hän piirsi hieman myö-hemmin myös kotipitäjäänsä Lappiin. Intendenttikonttorin arkkitehdit Tukholmassa, jonne piirustukset oli lähetettävä hyväksyttäviksi, kuitenkin hylkäsivät 1798 Höckertin kauniin kansanomaisen tornin ja piirsivät tilalle
silloisen muodin mukaisen tasapaksun klassillistyylisen harkon. Lähinnä intendentti D. Forssmanin käsialaa lienee se yleishahmo, joka Hinnerjoen kirkolla vieläkin on. Lehtereitä rakennettiin kolme: yksi sijoitettiin etelä-sakaraan, yksi tornin alaosaan ja yksi sakariston päälle.
Siirto- ja laajennustyöt saatiin kesän 1799 kuluessa valmiiksi, ja syys-kuussa saatettiin kirkon vihkimisestä julkisuuteen seuraava selostus;5)
”Tämän kuun 22. päivänä vihki rovasti ja kirkkoherra
Joh.
Helsing-berg kuninkaallisen kirkkojärjestyksen mukaisesti, runsaslukuisen seura-kunnan läsnä ollessa, tämän [Laitilan] pastoraalin Hinnerjoen kappelin hiljattain valmistuneen puukirkon.
Johdantoa
hänellä oli Luukk. 7:24, Mainittu kirkko on saanut lempeän kuninkaamme kolmantenahallitus-4) HSrk P, otteita Laitilan kirkonarkistosta; Hinnerjoen vihittyjen kirja 1755.
5) Jäljennös kirkon vahvistetuista piirustuksista Kansallismuseon historiallisessa osastossa; H. Klemetti, Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla s. 175; HSrk P; AhoTidningar 1799 n:o 42.
vuonna Kunink. Majesteetin korkean määräyksen mukaisesti, paikkansa, tilavuutensa, leveytensä ja pituutensa sekä varsin huomattavan rakenteel-lisen muutoksen kautta, samoin kuin uuden kellotapulin ja hyvin
raken-netun tornin ansiosta kauniin, sorean ja aivan uuden ulkonäön. Meille ja jälkeen tulevillemme ainaiseksi muistoksi nimitettiin tämä kirkko alamai-sesti Hänen Majesteettinsa Kuningas Kustaa Aadolfin mukaan.”
Kirkko jäi vielä maalaamatta, ja muutaman vuoden kuluttua puhjennut
sota siirsi tämäntapaiset toimet tuleviin aikoihin. Vasta kesäkuun alussa 1811 maalaustyöhön päätettiin ryhtyä, kun silloinen lukkari ja kirkko-väärti Carell ilmoitti saaneensa hankituksi maalarin, Kauttuan ruukin-kartanossa parhaillaan oleskelevan Tuomas Kempen, joka oli koristanut maalauksin mm. Kulman (== Kullaan?) kappelikirkon Ulvilassa. Kempe oli läsnä Hinnerjoen kirkonkokouksessa, ja kysyttäessä hän kertoi olevansa kotoisin Pohjanmaalta ja opiskelleensa maalausta Kööpenhaminassa. Hä-nellä ei ollut mukanaan todistuksia työtaidostaan, mutta hän lupasi hank-kia sellaisen Ulvilasta. Hinnerjoen kirkon maalaamisesta ja koristelusta Kempe vaati 100 riksiä Ruotsin pankkorahaa sekä elintarvikkeita. Tähän suostutuinkin, ja Kempe nosti työn alkaessa urakkasummasta ennakkoa 30 riksiä. Pahaksi onneksi hän kuoli 2. maaliskuuta 1812 saamatta työtä val-miiksi. Kempen leski Helena yritti seuraavana kesänä vaatia miesvaina-jansa saatavia, mutta hänelle luvattiin maksaa vain siinä tapauksessa, että hänkustantaisi maalauksen valmiiksi, mutta tähän ei leski suostunut.6) Mai-nittakoon, että Lapin kuolimaalaisetkin osallistuivat maalauskuluihin, kos-ka heillä oli vanhastaan penkkisijat Hinnerjoen kirkossa.
Vaikka seurakunnalla oli ennestään jo kaksi kirkonkelloa, tuli seuraa-valla vuosikymmenellä uuden kellon hankkiminen ajankohtaiseksi. Yhtenä syynä tähän lienee ollut arvovaltaseikka: hinnerjokelaiset näet määräsivät nimenomaan, että uuden kellon tuli olla yhtä suuri kuin Honkilahden isompi kello, joka painoi IV2 kippuntaa (yli 250 kg).
Jokainen
talo joutuimaksamaan lähes seitsemän pankkoriksiä kellon hinnasta, ja kirkkoväärti Heden sekä Vaaljoen rusthollari
Jaakkola
saivat tehtäväkseen kellon tuot-tamisen Tukholmasta jonkun luotettavan saaristolaislaivurin välityksellä.Tukholmalainen valuri Samuel Grönvall valmisti kellon tilauksesta 1825, ja se tuli perille jo samana vuonna; niinpä joulukuussa oli sovittava,
pal-6) HSrkK II 1,kirkonkokous 3.6. 1811 ja seuraavat.
jonko uuden kellon käytöstä piti hautajaisten yhteydessä maksettaman.
Kun sitten tammikuun puolivälissä 1826 alettiin soittaa keisari Aleksanteri I:n kuolinkelloja, varoitettiin Hinnerjoen talollisia, jotka vuoron perään huolehtivat soitosta, että uutta kelloa oli käsiteltävä huolella ja että sille mahdollisesti aiheutuva vahinko oli asianomaisen soittajan korvattava.7)
Edellisessä osassa on (siv. 407) mainittu erehdyksestä, joka oli sattunut
jo 1697 Hinnerjoen kappelin vanhinta kelloa valettaessa. Kelloon oli näet tullut Hinnerjoen sijasta Heinjoen nimi. Kun tieto tästä kulkeutui kaksi vuosisataa myöhemmin sattumalta Karjalan Kannaksella sijaitsevaan
Hein-joen pitäjään, sikäläinen lukkari Rindell saapui vuonna 1897 Hinnerjoelle
ottamaan selvää, oliko Heinjoen kirkonkello todella joutunut kaukaiselle Rauman seudulle. Heinjokelaiset uskoivat näin todella käyneen isonvihan aikana, jolloin heidän koskeen kätkemänsä kirkonkello muka oli varas-tettu ja salaa kuljetettu Länsi-Suomeen. Heinjokelaiset tiedustelivatkin nyt, luopuisiko Hinnerjoen seurakunta kellosta sovinnolla. Kun näin ei ymmärrettävästi tapahtunut, jouduttiin asiasta käräjiin, missä
heinjoke-laisten kanne kumottiin toteen näyttämättömänä syksyllä 1900. He veto-sivat päätöksestä vielä hovioikeuteenkin, joka ratkaisi asian kesällä 1902 pysyttäen kihlakunnanoikeuden päätöksen voimassa. Heinjoki joutui
mak-samaan omiensa lisäksi Hinnerjoen seurakunnan oikeudenkäyntikulut.8)
Mainittakoon, että Heinjoki oli muodostettu Muolaan saarnahuonekunnak-si vasta isonvihan jälkeen, eikä sillä niin muodoin ollut vielä 1600-luvulla kirkkoa enempää kuin kelloakaan. Heinjoki-nimen luulisi tässä yhteydessä pikemminkin vilttaavan läheisen Yläneen sennimiseen kyläkuntaan, mutta
paljon puheen aihetta antaneen erehdyksen syy on jäänyt lopullisesti sel-vittämättä. Pienin Hinnerjoen kelloista on valettu niin ikään Tukholmassa Sen valajaksi on merkitty G. Meijer ja valmistusvuodeksi 1739.
Kirkon vanhasta irtaimistosta tiedetään lisäksi, että pronssinen kynttilä-kruunu urkulehterillä on Henrik Mikonpoika Airilan 1737 lahjoittama.
Suurin, 18-kynttiläinen kruunu on vuodelta 1770 ja toinen, 12-kynttiläinen kruunu, on vain vuotta vanhempi. Nämä lienee hankittu seurakunnan varoin. Vuonna 1782 kirkkoon saadussa ehtoolliskalkissa on silloisen kirk-koväärtin Henrik Antinpoika Nakkilan ja kappalainen Isak Arenandcrin nimi.
7) HSrkK II 1 s. 11, 24—26.
8)Rauman Lehti 1897 n:o 66, 1898 n;o 146, 1901 n:o 4, 1902 n:o 88, 1903 n:o 120.
Puumerkkejä Hinnerjoelta
Numero nimen edellä viittaa piirrokseen. Nimen jäljessä oleva luku tar-koittaa vuotta, jolloin puumerkki esiintyy asiakirjoissa.
Rinne r joen kylä: 1 Simo Kreula 1614, 2
Juho
Vehmaan-Kreula1890, 3 Mikko Mattila 1809, 4 Antti Mattila 1812, 5
Juho
Pietilä 1788, 6Justiina
Ruikka 1809, 7Juho
Ruikka eli Vahala 1809, 8 TuomasKalli 1639, 9 Matti Kurala 1809, 10 Erkki Rantala 1809, 11
Juho
Heurueli Hermola 1809, 12
Juho
Nakkila eli Uusikartano 1809, 13 Erkki Nak-kila 1755, 14 Erkki Raula 1755, 15Juho
Kulmala 1809, 16 Matti Riikilä1755 jaKustaa Riikilä 1871. Kivijärvi: 1
Juho
Kuoskola 1787, 2Kus-taa Rantapere 1870. Korpi: 1 Tuomas Airila 1609, 2 Kustaa Airila 1798, 3 Heikki Airila 1753, 4 Kustaa Nakkila 1788, 5 Heikki Nakkila
1788, 6 Matti Heikinpoika (Sonkkila) 1605, 7 Heikki Kylä-Sonkkila 1788, 8 Simo Arvela 1788, 9
Juho
Kudve 1788, 10 Heikki Mäki 1753.Vaal-joki : 1 Antti Simula 1737, 2
Juho
Mattila 1810, 3 Matti Heikkilä 1788, 4 Heikki Heikkilä 1810, 5Jaakko Jaakkola
1795.Hautausmaata on laajennettu useita kertoja. Vuonna 1862 rakennettiin kivinen kirkonaita ja varustettiin se rautaportein. Seuraavana kesänä kirk-ko vuorattiin ja maalattiin ulkoa, mutta suurempi korjaus suoritettiin
1876—77, jolloin kirkko katettiin sekä maalattiin sisältä ja ulkoa. Ulko-maali oli väriltään punainen. Vuonna 1915 oltiin jälleen kirkonkorjaus-puuhassa, mutta suunnitelluista muutostöistä, varsinkin aiotusta tornin
korottamisesta, syntyi ankara riita arkkitehdin ja rakennushallituksen käyttämien asiantuntijain kesken. Korjaustyö suoritettiin lopulta 1921.
Kirkko sai tällöin mm. keltaisen ulkovärin ja kuoriseinään lasimaalaukset, jotka valmistettiin arkkitehti Ilmari Launiksen piirustusten mukaan.9)
Lapin kirkko ja hautausmaa
Vapaudenajan lopulla oli maakunnassa käynnissä vilkas kirkkojen
ra-kentaminen: kuuden vuoden kuluessa saivat Hinnerjoki, Pyhäranta, Honki-lahti, Kiukainen ja Lappi kukin uuden kirkon. Vähän aikaisemmin oli kirkko rakennettu myös Euraan, Irjanteelle ja Luvialle.
Kun päätös uuden kirkon rakentamisesta Lappiin oli 1750-luvun lopulla tehty, ei käynnissä oleva Pommerin sotakaan ollut esteenä työn suoritta-miselle. Vanha kirkko oli alkajaisiksi purettava, jotta uusi voitiin pystyt-tää entiselle paikalle. Rakentamisaikana kesällä 1760 jumalanpalvelukset pidettiin perimätiedon mukaan Lapinkylän Mattilan tuvassa.
Kirkon rakentajasta on esitetty toisistaan poikkeavia tietoja. Yksi mai-nitsee hänen nimekseen