Suunnittelijan ja maantieteilijän paikka

Imago kiinnittyy tämän tutkimuksen kon-tekstissa paikkaan, koska se nousi diskursseissa esille useimmiten paikkaa kuvaavana tai ihmis-ten paikkaan liittämiä ominaisuuksia ilmentävä-nä tekijäilmentävä-nä.

Kaupunki- tai paikan markkinointi (Marke-ting a place) ei ole sama asia kuin mainostami-nen tai promootio (Promoting a place). Promoo-tio on vähiten tärkeä markkinointitehtävä, eikä pelkkä mainostaminen auta pulassa olevia paik-kakuntia. Promootio voi jopa paljastaa mahdol-lisille tulijoille tai asiakkaille hyvin varhaisessa vaiheessa paikkakunnan heikon tilanteen. Paik-kakunnan pitää kaupunkimarkkinoijienkin mie-lestä todella parantaa asuttavuuttaan, investoin-ti- sekä vierailukelpoisuuttaan. Paikkakunnan on kehitettävä fyysistä ympäristöään ja infrastruk-tuuriaan ja pystyttävä tarjoamaan riittävästi pal-veluja. Paikan pitää myös tulla tunnetuksi per-soonallisuutena, ja siihen tarvitaan kunnollista designiä, joka lisää paikan attraktiivisuutta ja täydellisimmin kehittää sen esteettisiä arvoja ja laatua. Vaatimus, että ”paikassa on erityinen pai-kan tuntu”, viittaa samaan kuin paipai-kan identi-teetistä tai paikan hengestä puhuminen. Tapah-tumien kautta markkinoidaan myös tapahtumi-en paikkaa, ja toimiaksetapahtumi-en viihtetapahtumi-enä ja virkis-tyksenä omille kaupunkilaisilleen sekä vieraili-joille, paikka tarvitsee vetovoimatekijöitä. (Kot-ler ym. 1999, 125–158)

Yhdyskuntasuunnittelussa paikka määritel-lään ensisijaisesti jonkin lokalisaationa eli sijain-tina ja siihen voidaan nykyisillä paikkatietojär-jestelmillä liittää spesifistä muutakin tietoa, esi-merkiksi väestöstä, maaperäolosuhteista, kaava-juridisista ominaisuuksista, toiminnasta tai omis-tusoloista. Myös maantieteen yhteydessä paikas-ta puhutpaikas-taessa viipaikas-tapaikas-taan tietyn objektin määritel-tyyn ja tarkkaan sijaintiin jossakin. Kartografi-sesti paikan sijainti voidaan ilmoittaa tarkasti pituus- ja leveyspiireinä, jolloin määrittelyssä käytetään matemaattista järjestelmää. Paikkakun-taoppi on nimeltään topologia⁴, ja se tulee krei-kankielisestä sanasta topos, joka tarkoittaa paik-kaa ja seutua. Topografia⁵ tarkoittaa paikan tai seudun yksityiskohtaisen tarkkaa maantieteellis-tä kuvausta ja esitysmaantieteellis-tä kartalla.

Ihmisille paikat merkitsevät muutakin kuin tarkkaa sijaintia maastossa ja sen representaatiota kartalla. Liitämme paikkoihin oman elämämme kokemukset ja muistot tai kuulemiemme kerto-musten tarinat ja historian. Tapaustutkimukseni ihmiset käyttivät puheissaan ”imagoa” hyvin laa-ja-alaisesti eri merkityksissä, mutta Vanhasta Paukusta paikkana (huom. tapauksen alkuvai-heissa alueena) puhuminen piti ilmeisesti sisäl-lään muitakin merkityksiä kuin lähinnä markki-nointiin yhdistyvän imagon. Itselleni ”paikka” on ensisijaisesti sijaintia ja siellä tapahtuvaa toimin-taa, mutta liitän paikkoihin myös elämyksellisiä merkityksiä. Tapaukseni ihmiset puhuivat myös paikkaan⁶ liittyvästä kokemuksesta tai elämyk-sestä kuvaillessaan suhdettaan Vanhaan Pauk-kuun tai siihen liittyviä mielikuviaan. Humanis-tisessa maantieteessä paikka määritellään myös kokemuksen kautta. Esimerkiksi Edvard Relph (Relph 1976, 44–61) määrittelee paikan

1) sijaintina, 2) toiminnan kautta,

3) kokemuksena ja 4) identiteetin kautta.

Relphin paikan identiteetti on kokemuksel-linen ja muodostuu kolmesta peruselementistä, joita ovat paikan pysyvät fyysiset puitteet, siellä tapahtuvat toiminnat ja paikkaan liitettävät mer-kitykset. Vaikka ”identiteetti” ei esiintynyt ihmis-ten puheissa sanana, se liittyi diskursiivisesti paikkaan kokemus- ja elämyslausumien kautta.

Paikan identiteetti ei koske vain yksittäisten paik-kojen eroavuuksia, vaan myös samanlaisuutta, joka vallitsee eri paikkojen välillä. Jokaisella pai-kalla on identiteetti, mutta toisilla se on helpom-min tunnistettavissa kuin toisilla. Paikan identi-teetti ei ole helposti hävitettävissä oleva eikä myöskään vain erillinen paikan laatu, sillä se on yhtä hyvin paikan kuin ihmistenkin omistama.

Kaupunkikuvan klassikossa ”The Concise of Townscape” Gordon Cullen sanoo ympäristön rakentuvan kahdella tavalla: Ensinnäkin objek-tiivisesti, terveellä järjellä ja logiikalla, hyvän-tahtoisiin periaatteisiin perustuen (terveys, mu-kavuus, vaivattomuus, yksityisyys). Toinen raken-tumisen tapa ei ole vastakohtainen edelliselle, vaikka siinä otetaankin subjektiiviset näkemyk-set ja arvot huomioon. Havainnot ovat subjektii-visia ja tosia, ja Cullen sanoo kaupunkikuvan (paikan) olevan subjektiivisen kokemuksen kart-ta. (Cullen 1971, 193–194) Paikka on Cullenin mukaan ensinnäkin meidän välitön positiomme määriteltynä visuaalisesti erillisalueena tai rajat-tuna alueena. Toiseksi siihen kuuluu sisältö kaik-kine vaikutelmineen ja näkökohtineen eli mm.

muodot, värit, tekstuurit, mittakaava, luonteen-piirteet. Paikat ilmenevät sarjoina, niillä on ai-kajärjestys tai sekvenssi (toisto, peräkkäisyys), kun liikumme niihin ja niistä pois.

Kuva 80. Paukun Keskus-varasto (rakennus n:o 4, ny-kyisin Makasiini) ja puinen varastorakennus pari vuosi-kymmentä sitten, edessä öljy-ym. tynnyreitä.

Toisen klassisen kaupunkikuvatutkimuksen uranuurtajan Kevin Lynchin mukaan paikoilla on identiteetti, joka voi taata niiden yksilöllisyyden tai erottumisen muista paikoista ja palvelee tun-nistamisen pohjana. Hänen kaupunkikuva-ana-lyysinsä avulla kaupunkitilasta tai kaupunkiku-vasta voidaan erotella tiloille ja paikoille merki-tyksiä antavia tekijöitä. ’Kaupunkikuva’ eli Lyn-chin ”Image of the City” on eräänlainen mieli-kuva- tai kokemuskartta, jonne polut, reitit, pii-rit, maamerkit jne. piirtyvät. (Lynch 1959)

Identiteetin tuntomerkkiä on vaihtelevasti kuvattu ”paikan hengeksi”, paikan tunnuksi tai olemukseksi sekä termillä genius loci, kuten esi-merkiksi Christian Norberg-Shulz (1980). Nämä ovat kaikki luonteeseen tai persoonallisuuteen viittaavia termejä. Ilmeisesti paikan henkeen kuuluu topografia ja vaikutelma, taloudelliset ja sosiaaliset aktiviteetit sekä erityinen menneistä tapahtumista ja nykytilanteesta johtuva merkit-tävyys. Kuitenkaan paikan henki ei ole sama kuin näiden yhteenlaskettu summa. Paikan henki voi säilyä huolimatta perustavaa laatua olevista muu-toksista, jotka koskevat identiteetin osatekijöitä.

Siten esimerkiksi toiminnan muuttuminen teol-lisuudesta kulttuuriin ei välttämättä muuta

teh-dasalueen identiteettiä tai jos muuttaakin, niin ei ainakaan totaalisesti. Identiteetti säilyy, jos siitä ei hävitetä mitään olennaista. Se mikä kenelle-kin on olennaista, on diskursiivisesti tai kulttuu-risesti määriteltävissä ja voi siten ilmetä eri ta-voin.

Fenomenologisessa ihmismaantieteessä aja-tellaan, että ihminen omistaa ja tietää oman paik-kansa. Käytännössä tämä tietäminen on kuiten-kin pinnallista ja perustuu pääasiassa niihin sel-viin toimintoihin, joita varten paikat ovat olemas-sa. Paikan merkitys inhimillisessä kokemukses-sa on paljon syvempi kuin näkyvä yksilöiden ja ryhmien toiminta heidän suojellessaan omia paik-kojaan ulkopuolisilta tuhoavilta voimilta. Tämä on kenen tahansa koti-ikävää tai nostalgiaa tiet-tyihin paikkoihin kokeneen helppo tunnistaa.

(Relph 1976, 44).

Tapaukseni toimijat nostivat diskursseihin paikan kokemuksen. Humanistisessa maantie-teessä määritellään suhteellisen väljästi fenome-nologiaan viitaten, että paikka tulee määritellyk-si kokemuksessa määritellyk-siihen liitettyjen merkitysten kautta. Merkitykset paljastuvat paikassa, ja mer-kityksen paljastuminen määrää paikan luonteen.

Ilmaistut merkitykset muodostavat perustan

ek-Kuva 81. Raskas kolmiopyramidi on Laskeutuvan Perhosen kiinnityspollari.

sistentiaaliselle tilalle, jossa ihminen toimii. Minä ajattelen kuitenkin, että merkitykset voivat myös diskursiivisesti kiinnittyä paikkaan tarinoissa ja kertomuksissa. Paikat eivät kuitenkaan koskaan ole vain neutraaleja leikkauksia tai kohtia fyysi-sessä ympäristössä, vaan ne syntyvät ihmisten todellisesta osallistumisesta ja sitoutumisesta maailmaan (Karjalainen 1999, 3).

Merkitykset ovat keskeisellä sijalla Yi-Fu Tuanin fenomenologis-maantieteellisessä paikan määritelmässä:

”Paikka on kokemuksen konstruoima merkityk-sen keskus. Paikka ei tule tunnetuksi vain silmän ja mielen kautta, vaan myös passiivisemmalla ja suorilla kokemuksen tavoilla, jotka vastustavat objektiivisuuden vaatimusta. Paikan täydellinen tunteminen tarkoittaa, että ymmärtää sitä abstraktilla tavalla, mutta myös tuntee sen, ku-ten ihminen tuntee toisen. Hyvin teoreettisella tasolla paikat ovat spatiaalisen systeemin pistei-tä. Toisessa ääripäässään ne ovat kuin voimak-kaita sisäelinten tuntemuksia. Paikat ovat har-voin tunnistettavissa kummassakaan äärimmäi-syydessä: toinen on liian kaukana sensorisesta kokemuksesta ollakseen todellinen, ja toinen olet-taa sellaista juurtumista paikallisuuteen ja emo-tionaalista sitoutumista siihen, että se on kasva-vassa määrin harvinaista. Useimmille nykyajan ihmisille paikat ovat määriteltyjä jossain kokemusasteikon keskivaiheilla.” (Tuan 1975, 151, suomennos minun)⁷

Paikka on staattinen. Prosessiin kuuluu aika ja se on siis sidottu aikakäsitteeseen. Prosessin tapahtuminen jossain paikassa yhdistää ajan ja paikan. Yi-Fu Tuan esittää paikan ja ajan yhdis-tämisen kolmella eri tavalla (Tuan 1974, 179).

Ensiksi paikka on tauko ajan virrassa, jos aika on liikettä ja virtausta. Aika liikkeenä ja virtauk-sena on samaa prosessuaalista ajattelua, jossa kulttuurin metafora on virta. Toiseksi kiintymys paikkaan syntyy ajan funktiona. Tämä ajatus si-sältyy fraasiin: ”Kestää aikansa oppia tuntemaan paikka”. Tuntemisen prosessi tai kokemus sitoo ajan ja paikan yhteen, mutta vaikka paikkaan

kiintyminen vie aikaa, kokemuksen laatu ja in-tensiteetti merkitsevät kuitenkin enemmän kuin ajan kesto. Kolmas lähestymistapa esittää, että paikka on näkyväksi tehtyä aikaa, eli paikka on menneen ajan muistomerkki. Tämä näkemys si-sältyy suomalaiseen viralliseen kulttuuriympäris-tön käsitteen määrittelyyn, joka myös esittää että kulttuurin prosessin jäljet, ajalliset kerrostumat näkyvät merkkeinä paikassa. Paikasta tulee näin merkitysten keskittymä.

Äärimmilleen viedyn prosessuaalisen maa-ilmankuvan vallassa, jossa kaikki vain koko ajan muuttuu, ihmiselle ei pitäisi olla mahdollisuuk-sia kehittyä paikan tuntua. Mutta liike tilassa on joko yhdensuuntaistesti etenevää tai kehämäistä, jolloin siihen liittyy mukaan toisto. Lineaarisen aikakäsityksen mukaan prosessi kulkee koko ajan

tiettyyn suuntaan, eikä paikan tuntua voi syntyä.

Voisi kuvitella, että vaeltajilla ei ole paikkoja, mutta nomadeilla, jotka ovat jatkuvasti liikkeel-lä, on toisenlainen käsitys paikan tunnusta. Hei-dän aikakäsityksensä on syklinen kuten heiHei-dän vaellusreittinsäkin. Samat ”paikat tai leirit” tois-tuvat vuodesta toiseen eikä ”polun” reitti paljon muutu. Heidän käsityksenä paikasta on mittakaa-valtaan kahtiajakoinen: toisaalta ”paikka” on laa-jempi pysyvä alue, jossa he vaeltavat, toisaalta

”paikkoja” heille ovat vuosittain toistuvat pysäh-dyspaikat, leirit. Nykyajan työnomadeille paikat eivät ole vain pysyviä tai toistuvia, ne ovat myös mahdollisten kokemusten paikkoja.

Paikkaan kuuluu sijainnin lisäksi kaikki, mikä saa sen näyttäytymään integroituna ja mer-kityksellisenä kohteena. Yi Fu Tuanin mielestä paikka on mikä tahansa vakaa, paikallaan pysy-vä kohde, joka pystyy vangitsemaan huomiom-me. Kun ihminen katsoo laajaa maisemaa, sil-mät hakevat kiintopisteitä, ja hetkessä on luotu kuva paikasta, joka oikeastaan vain kangastelee näkökentässä. (Tuan 1974, 161).

”Paikan osoittaminen” voi tapahtua kuten yllä, suoraan visuaalisesti maisemassa, tai se voi tapahtua tieteellisesti tai muuten kulttuurisesti.

Suuren joen alkulähde on merkittävä ”paikka”, jossa turistit haluavat käydä, mutta sen merkittä-vyys on ensin osoitettu muuten, koska se ei ole suoraan havaittavissa maisemassa. Kullakin kult-tuurilla on omat ”luodut paikkansa”, ja osa niis-tä kesniis-tää ja säilytniis-tää merkitniis-tävyytensä, vaikka niiden aika olisi jo ohi ja itse kulttuuri tai kansa hävinnyt. Suuret luonnon muodostelmat ja suu-ret maisemassa näkyvät monumentit kestävät ai-kaa, kuten vaikkapa Egyptit pyramidit tai Stone-henge Englannissa, mutta kaikki patsaat eivät pysy paikallaan eivätkä kaikki paikat säily. Esi-merkkinä vallan symboleiksi pystytetyt

henkilö-patsaat, jotka hävitetään kun valta vaihtuu ja yhteys katkeaa. Tuan kirjoittaa, että paikan in-tegriteetti pitää säilyttää rituaalisesti (Tuan 1974,166).⁸

Tietoisuus paikasta tai paikan laajuuden miel-täminen vaihtelee. Kyläläisen tai kaupunkilaisen on helpompi tunnistaa ”paikkansa” kuin esimer-kiksi markkina-alueen tai maakunnan, joiden rajat eivät ole visuaalisesti havaittavissa (Tuan 1974, 167–168). Tuan tarkoittanee ”paikan tie-tämisellä” käsitteelliseti ilmeisen samaa kuin Edvard Relph omissa paikkaa koskevissa mää-ritelmissään “paikan identiteellä”. (Relph 1976).

Kaupunki on erityisesti ”paikka”, merkitys-ten keskiö omassa luokassaan. Sillä on yleensä erittäin hyvin näkyvät visuaaliset symbolit: rajat tai muurit, maamerkit, portit ja tietty järjestys

”kaaoksen” vastakohtana.⁹ Ne ovat myös olleet rituaalien keskeisiä paikkoja, niin kirkollisten kuin maallistenkin. Mutta kaupunki ei tule his-torialliseksi eli sen historia ei säily pelkästään sillä, että se säilyy paikallaan. Menneillä tapah-tumilla ei ole merkitystä nykypäivänä, jos niitä ei muistella historian kirjoissa, muistomerkeis-sä, historiallisissa kulkueissa tai näytelmismuistomerkeis-sä, vakavissa ja hilpeissä juhlallisuuksissa, jotka ovat hyväksyttyjä jatkuvan tradition osina. Vanhalla kaupungilla on niin rikas tosiasioiden varasto, että sen asukkaat voivat kukin ammentaa sieltä omat kuvansa paikasta. Itsensä tunnistaminen tai identiteetin tunne (sense of self), niin yksityinen kuin kollektiivinenkin, kasvaa vallasta tai siitä, että on mahdollisuus harjoittaa valtaa, toteaa Tuan. (Tuan 1974, 173–175)

Tuan kuvaa esimerkkinä Kreikan kaupunki-valtioita, jotka olivat kooltaan niin pieniä, että kaikki tunsivat toisensa. Vastaavan esimerkin identiteetin kokemisesta tarjoavat myös monet Suomen kunnat. Niillä on erittäin suuri

itsenäi-syys ja siinä mielessä laajempi vallankäytön mah-dollisuus kuin kunnilla muualla maailmassa. Kun nyt yritetään saada aikaan kuntaliitoksia, joilla pienet ja taloudellisesti huonosti toimeen tulevat kunnat liitettäisiin naapureihin, nousee liitoksia kohtaan kova vastustus. Tämän ilmeisesti ensi-sijaisesti saa aikaan vahvan itsenäisen kuntaiden-titeetin, kollektiivisen minuuden kokeminen, vasta seuraavassa vaiheessa tulee tutkittu tieto talouden toiminnasta.

Taina Rajanti, joka on kuvannut urbaania ihmistä ja kaupunkia hänen kotinaan määritte-lee ”paikan” materiaalisena, inhimillisenä ja so-siaalisena ja liittää siihen kotiutumisen tunteen.

„Paikan, yhteisön ja minun välinen kotiutuminen on materiaalista eikä samanaikaisesti toisaalta fyysistä ja toisaalta symbolista. Fyysinen tila on jo kaikista erityisistä ominaisuuksistaan abstra-hoitu tila, tila puhtaana tilana itsenään. Juuri sitä paikka ei ole, se on peruuttamattomasti kietoutu-nut ominaisuuksiinsa, siihen yhteisöön ja jokai-seen minään joka sen määrittelee. Paikka ei silti ole puhtaasti symbolinen kategoria, joka saisi merkityksensä vain ihmisten välisen yhteyden-pidon kontekstista. Paikka on aina jossain aistit-tavassa ”tässä” ja muodostuu aineelliseen sidot-tuna suhteena ulkoiseen. Paikka on sosiaalisen järjestyksen ja inhimillisen olemisen materiaali-nen tilallimateriaali-nen ulottuvuus.“ (Rajanti 1999, 44) Rajanti lisäksi arkipäiväistää paikan käsit-teen ja rajojen määrittelyä kirjoittamalla paikan rajoista, jotka eivät ole pysyviä eivätkä synny jo-honkin välitilaan, vaan ovat oikeastaan liikkees-sä olevia olemisen tapoja ja jokapäiväisiä käy-täntöjä. Ja hänen mukaansa itse paikkakin omassa ytimessään, maailman keskipisteenä, on olemassa vain ihmisten yhteisöllisenä ja jaettuna jokapäi-väisenä olemisen tapana. (Rajanti 1999, 47)

Rajanti ilmaiseekin paikan kokemuksesta in-himillisesti ja arkielämän tietoon perustavasti jo-tain suoraan ytimeen menevää kirjoittaessaan

”paikan, yhteisön ja kokijan välisestä

kotiutumi-sesta”. Tässä kotiutumisessa tulkitsen olevan sa-manlaista ”koti-ikävää tai nostalgiaa”, josta Rel-ph kirjoittaa (RelRel-ph 1976, 44) ja jollaista muis-tan itsekin kokeneeni jättäessäni joskus lyhyen vierailun jälkeen Firenzen tai Veronan. Paikan kokeminen, siihen kotiutuminen tässä mielessä, ei ole ajan pituudesta vaan intensiteetistä ja pai-kan ominaislaadusta, vahvuudesta, johtuvaa.