Muistin variaatiot

Paikan identiteettiin kuuluvat puitteet, toi-minnat ja merkitykset – paikalla on näiden kaut-ta diskursiivisesti ja prosessuaalisesti muodostu-va identiteetti. Identiteetti on kulttuurinen käsite ja merkitysten kautta historialla on siihen huo-mattava osuus. Mutta mikä historia tai kenen historia? Historia on mennyttä aikaa muistettu-na ja muisteltumuistettu-na. Miten muistamme historian?

Muisti on sosiaalinen prosessi. Se on kyky säilyttää tiettyä informaatiota ja viittaa ennen kaikkea fyysisten toimintojen ryhmään. Nämä toiminnot auttavat meitä aktualisoimaan

mennei-Kuva 88. Paukun työntekijöi-tä 1960-luvulla paikallisleh-den kuvaamana, ilmeisesti jonkun työtoverin läksiäi-sissä. Toistuvat rituaalit kan-tavat kollektiivista muistia.

Vanhemmilla naisilla on vie-lä huivit ja esiliinat vanhaan malliin.

tä vaikutelmia tai informaatiota, jonka esitämme itsellemme menneisyytenä. Tässä palaan taas ai-kaan ja sen liittymiseen paikai-kaan. Sosiaalisena prosessina muisti näyttäytyy identiteettiä parem-pana kehyksenä paikan merkitysten kulttuurisessa ja prosessuaalisessa ymmärtämisessä. Koska ta-pahtumilla on muistissa aina spatiaalinen kehys, voidaan ajatella että ”muisti tarvitsee paikkan-sa”, mutta voi joskus satunnaisesti kiinnittyä odot-tamattomiin paikkoihin niin kuin linnut tekevät pesänsä. (de Certeau 1988, 86)¹⁶

Edellä paikan kokemuksen yhteydessä viit-tasin Mircea Eliaden käsitykseen ulko- ja sisä-puolisuudesta (Eliade 1959a, 18). Myös Eliadel-la on käsitys muistin ja muistamisen merkityk-sestä ihmisen elämässä ja kokemisessa. Hän kir-joittaa ”Ikuisen paluun myytissä” merkityksellis-ten asioiden, ilmiöiden ja kokemusmerkityksellis-ten muistami-sen tärkeydestä. ”Unohtaminen” merkitsi samaa kuin voimattomuus, kyvyttömyys tai kuolema.

”Merkitys” oli jotain, joka oli säilytettävä, jonka oli ilmennyttävä tai kertauduttava yhä uudestaan, jotta muistikuvat ja niiden myötä merkitys ei hä-viäisi. Tässä on keskeisimmillään kyse ihmisenä olemisen merkityksestä ja transsendenttisen mer-kityksen ”kätkeytymisestä” aikaan, historiaan.

Yksi keskeinen kysymys on ihmisen

kokemusto-dellisuuden ja yhteisön luoma sosiaalisen todel-lisuuden jännite. Ihmisen ei tule Eliaden mukaan koskaan tyytyä sen historiallisen yhteisön rajoit-tamaan tapaan kokea tai olla ”todesti olemassa”, johon hän on sattunut syntymään, vaan hänen tulee sen lisäksi pyrkiä sellaiseen autenttisuuteen, joka ylittää ajan ja paikan rajat. Kollektiivisen muistamisen tasolla Eliade korostaa uskonnol-listen käsitysten ja myyttien ja riittien merkityk-sen säilyttämistä ja välittämistä tuleville suku-polville.

Eliadea on pidetty systeemin tutkijana tai pelkästään mystisenä tai teologisena julistajana, mutta itse hän kuvasi tutkimustapaansa pelasta-vaksi hermeneutiikaksi. Minä haluan kuitenkin kiinnittää huomiota Eliaden historiakäsitykseen ja siihen, mitä hän tarkoittaa ikuisella paluulla.

Eliade itse on torjunut väitteet antihistoriallisuu-destaan ja korostanut, että uskontotieteilijänä hän käyttää empiiristä lähestymistapaa, ts. keskittyy uskontohistoriallisiin tosiasioihin eli siihen, mitä ihmiset sanovat tekevänsä tai kokevansa. Näitä hän sitten pyrkii ymmärtämään ja tekemään ym-märrettäväksi muille. (Eliade 1992, jonka esipu-heessa viite teokseen Eliade 1959b)

Kuva 89. Museot ovat kollektiivisen muistin paikko-ja. Patruunatehtaan museontila oli monta vuotta tyh-jänä, vaihtuvien näyttelyiden tilana.

Yksi ihmisen onnettomuuksia on Eliaden mukaan lineaarinen historiakäsitys. Hän toteaa, että usko jatkuvaan kehitykseen ja jokaisen ta-pahtuman ainutlaatuisuuteen on varsin uusi, vasta muutaman vuosisadan ikäinen ilmiö. Sen sijaan ongelman ratkaisu, ikuisen paluun myytti tai usko eri vaiheiden loputtomaan toistumiseen tunnetaan kaikkein varhaisimmistakin kulttuureista. Nietz-schen filosofiassa ikuisen paluun myytti oli saa-nut takaisin alkuvoimansa; hän arvosti enemmän elämää sinänsä kuin yksittäisen ihmisen elämää sekä ymmärsi ihmisen olevan todellisesti olemas-sa vasta kadotettuaan tietyn ajan ja paikan hä-nelle määrittelemän ”minän”. Eliaden historia-käsitys perustuu myyttiseen aikaan; ihminen saa voimansa ja luo itsensä kumoamalla myyttien ja symbolinen avulla sen, mikä todellisuudessa on

epäolennaista: ajan ja historian. Eliaden myytti on viattomampi ja katsoo taaksepäin; se ei ole kuin Barthesin myytti, joka ohjailee ihmisten mieliä ja identiteettejä kiinnittymään sattuman-varaisiin todellisuuksiin.

Eliade korosti kollektiivisen muistamisen tasolla uskonnollisten käsitysten sekä myyttien ja riittien merkityksen säilyttämistä ja välittämistä edelleen seuraaville sukupolville. Eliaden todel-lisuuskäsitys perustuu äärimmäisen vahvasti ark-kityyppien olemassaoloon. Hänen tulkintansa mukaan esine tai teko on todellinen vain sikäli kuin se jäljittelee tai toistaa alkukuvaa, arkkityyp-piä. Todellisuus saavutetaan vain ja ainoastaan kertaamisen tai osalliseksi tulemisen tietä. Kaik-ki se, millä ei ole esikuvaa, on Eliaden maail-massa vailla merkitystä, puutteellisesti todellis-ta. Ihmisilläkin on taipumus muuttua arkkityyp-pisiksi, esikuvallisiksi. Tämä taipumus voi näyt-tää paradoksaaliselta sikäli, että traditionaalis-ten kulttuurien ihmiset eivät tunne itseään todel-lisiksi muuten kuin lakatessaan nykyajan tark-kailijan näkökulmasta olemasta itsenäisiä ja tyy-tyessään jäljittelemään ja kertaamaan jonkun toi-sen tekemistä. Toisin sanoen he eivät tunne ole-vansa todellisesti olemassa, ”täysin oma itsensä”

muutoin kuin lakatessaan olemasta sitä. (Eliade 1992, 34–35)

Kollektiivinen muisti on yksi yhteisöjen ke-hittämistä ja edelleen kehittyvistä osakkuuksis-ta, jota tarvitaan nykyisen ylitsepursuavan histo-riatiedon järjestämiseen. Historian liikkuva sam-mio kulkee tiedon ja julkisen menon muodossa ylöspäin, täynnä arkistoja, dokumentteja, monu-mentteja; ja sitten mäkeä alas kuin historiallisen työn sointuva ja elävä kaiku. Se kuuluu sekä hal-litseville että hallituille luokille. Kaikki taistele-vat vallasta tai elämästä, selviytymisen ja edis-tyksen puolesta. Muisti on olennainen osa sekä

Kuva 90. Valtion Patruunatehdas joskus 1920-luvulla. Korkean lauta-aidan etupuolella eli kylän puolella näkyy pari laituria; tehtaan myrkyt eivät vielä pelottaneet uimareita tai matonpesijöitä. Tehtaan piippu sym-boloi tuolloin edistystä eikä ympäristöriskejä.

individualistista että kollektiivista identiteettiä, jonka kuumeinen etsintä on nykyisin sekä yksi-löiden että yhteisöjen perustoimintaa. (LeGoff 1992, 98)

Kollektiivisen muistin ymmärtämiseksi otan lähtökohdaksi yksilöllisen muistin. Muisti on aktiivinen sosiaalinen prosessi, jota ei voi samas-taa mieleen palauttamiseen. Tästä lähtökohdasta muistin tutkimus kuuluu psykologiaan, neuropsy-kologiaan ja biologiaan, tai jos kyseessä on muis-tin häiriötila, merkittävin näistä amnesia, lähin-nä psykiatriaan. Eri yhteiskunnissa on ollut käy-tössä oppimiseen, toisin sanoen muistissa säilyt-tämiseen, erilaisia tekniikoita.

Yksilöllisestä muistamisesta psykologi En-del Tulving on esittänyt kestomuistin jakautumis-ta eri osa-alueisiin.¹⁷ Yhdessä osassa ovat tiin pohjautuvat, automaattisesti eli ilman muis-telua muistettavat toiminnot tai tapahtumat,

ku-ten esimerkiksi polkupyörällä ajo. Toisessa osas-sa on geneerinen eli semanttinen muisti, joka viit-taa ajattomiin ja abstrakteihin, toisten kanssa jaet-tavissa oleviin tietoihin ja käsityksiin. Tietora-kenteet toimivat ajatteluamme ohjaavina mallei-na, ja niiden avulla tunnistamme sekä yhdistäm-me asioita ja ilmiöitä; esiyhdistäm-merkiksi sopii polku-pyörällä ajaminen kulkemisen välineenä. Kol-mantena on olemassa episodinen eli tapahtuma-muisti, joka on henkilökohtaisesti koettujen, konkreettisten tapahtumien muistamista. Näin muistamme esimerkiksi polkupyörällä ajamisen oppimistilanteen. Geneerinen muisti luo kogni-tiivis-käsitteellisen perustan muistoille, episodi-nen muisti taas kuvittaa niitä henkilökohtaisilla tapahtumasisällöillä. Autonoeettinen tietoisuuden muoto karakterisoi episodista muistia. Ajan roo-li muistamiselle on tärkeä; episodinen muisti on ainoa, joka on orientoitunut menneisyyteen.¹⁸

Kuva 91. Ison Tehtaan toisen kerroksen tehdassalissa on kamarimusiikkisali. Tässä tilassa oli ennen perus-korjausta muutaman vuoden väliaikaisesti ampuma-rata; monikäyttövaatimuksista huolimatta sitä toi-mintoa ei yritetty sovittaa yhteen musiikin kanssa.

Kuinka tuttu onkaan edellä kuvatun kaltai-nen kokemus, jossa muisti näyttäisi liittyvän ta-pahtumapaikkoihin, eli episodinen muisti uudis-taa tilan tai paikan kokemuksen. Muisto voidaan-kin määritellä muistiin tai mieleen jääneeksi elä-mykseksi, muistikuvaksi. Sen voi ainakin osit-tain erottaa muistitiedosta, jota omakohtaiseen-kin kokemukseen viittaavana on etnologisesti ja myös folkloristisen tutkimuksen käsitteenä totuttu pitämään painotetummin kollektiivista, yhteisöl-listä muistiainesta kantavana.

Tutkimuksen kannalta on kiinnostavaa yrit-tää paneutua tarkemmin yhteiseen, kulttuurises-ti tai sosiaaliseskulttuurises-ti kehittyneeseen muiskulttuurises-tiin. Rans-kalainen Jacques LeGoff esittää historiallisen muistin viisi eri kehitysvaihetta tai

kollektiivi-sen muistin ilmaisua. Vanhinta on kirjoitustai-dottomien yhteisöjen etninen muisti. Etninen muisti perustuu myytteihin ja sille ovat tärkeitä ns. muistajat (memory-men, mnemonistit). Toi-sena vaiheena on esihistoriasta antiikin aikaan ulottuva kehitys, jolloin alkoi siirtyminen suulli-sesta muistista kirjoitettuun muistiin. Keskiajan muisti oli tasapainoilua suullisen ja kirjoitetun muistin kesken. 1500-luvulta nykyhetkeen ulot-tuu vaihe, jossa kirjoitettu muisti lisääntyy jat-kuvasti. Viidentenä vaiheena on nykyajalle luon-teenomainen muistiaineksen runsaus. (LeGoff 1992, 54)

Kollektiivisen muistamisen kohteissa on ta-pahtunut muutoksia: Aluksi muistia alettiin il-mentää ja juhlistaa erilaisin monumentein, joita olivat esimerkiksi Egyptin obeliskit, antiikin Rooman triumfikaaret ja hautapaadet, 1900-lu-vun Tuntemattoman sotilaan haudat eri puolilla Eurooppaa. Kirjapainotaito on ollut historialli-sesti merkittävin (länsimaisen) kollektiivisen muistin kehittäjä ja lisääjä. Parina viime vuosi-satana ovat lisäksi tulleet mitalit, rahat, postimer-kit, rakennukset, katujen nimikilvet, turismi matkamuistoineen, jokamiehen taidoksi demo-kratisoitu valokuvaus (visuaalisen muistin ja

”ajan” tallentaminen) sekä vielä postikortit ja videotallenteet. Mutta kollektiivinen muisti ei ole vain voitto, se on myös vallan väline ja kohde.

Tätä taistelua muistamisen ja tradition ylivallas-ta, muistamisen manipulointia, voi katsoa par-haiten sellaisten yhteisöjen näkökulmasta, joiden sosiaalinen muisti on suureksi osaksi oraalista ja jotka ovat vasta luomassa kirjoitettua kollektii-vista muistia.

LeGoff esittää neljä kategoriaa kollektiivisen muistin paikoista:

1) Topografisia kollektiivista muistia säilöviä paikkoja ovat arkistot, kirjastot ja museot.

2) Monumentaalisia kollektiivisen muistin paik-koja ovat hautausmaat ja erilaiset monumentit.

3) Symbolisiksi kollektiivista muistia ilmentäviksi

”paikoiksi” LeGoff nimeää seremoniat, pyhiin-vaellukset, vuosi- ja syntymäpäivät.

4) Funktionaalisia kollektiivisen muistin paik-koja ovat omaelämäkerrat, yhdistykset, seurat, järjestöt.

LeGoffin kategorioista rakennetun ympäris-tön konkreettisia paikkoja ovat lähinnä topogra-fiset ja monumentaaliset kollektiivisen muistin paikat sekä symboliset ”paikat” kuten seremoni-at yms., joihin kuuluvseremoni-at niiden tapahtumapaikseremoni-at.

(LeGoff 1992, 95–96)

Kollektiivisen muistin organisoimiseksi käy-tetään välineenä muun muassa traditiota. Van-huksilla on aikaa vuorovaikutuksessa keskenään suullisen tradition hiomiseen. Yksityinen tradi-tio on mahdottomuus samoin kuin yksityinen kie-likin. Traditioon liittyy yleensä rituaaleja.¹⁹ Tra-ditio on aktiivista ja tulkitsevaa. Voitaisiin olet-taa, että rituaali liittyy kiinteästi niihin yhteis-kunnallisiin kehyksiin, joista traditiot saavat eheytensä ja integriteettinsä, rituaalilla varmis-tetaan tradition säilyminen. Rituaali kietoo tra-dition osaksi käytäntöä, mutta on tärkeää nähdä, että se myös enemmän tai vähemmän erotetaan arjen pragmaattisista tehtävistä. (Giddens 1995, 92–93)

Traditio on nähty liimaksi, joka piti koossa esimoderneja yhteiskuntajärjestyksiä; mutta tois-ton ja yhteiskunnallisen koheesion välillä ei ole kuitenkaan välttämätöntä yhteyttä, tradition tois-toluonne on selitettävä eikä vain yksinkertaisesti oletettava. Toisto merkitsee aikaa – voisi sanoa, että se on aikaa – ja traditiolla taas on jotain te-kemistä ajan kontrolloinnin kanssa. Giddens sa-noo että traditio on sellaista suuntautumista men-neisyyteen, joka saa – tai pikemminkin pakottaa – menneisyyden vaikuttamaan voimakkaasti

ny-kyisyyteen. Traditio²⁰ on ikään kuin nykyisyy-dessä läsnä oleva menneisyyden kuva tai muisto (muisti). (Giddens 1995, 91),

Jokin tradition ajatuksessa edellyttää säily-mistä, mutta oikeastaan traditiot muuttuvat koko ajan. Traditionaalisella uskomuksella tai käytän-nöllä on eheyttä ja jatkuvuutta, joka vastustaa ajan iskuja. Traditiot ovat luonteeltaan orgaanisia. Ne kehittyvät ja kypsyvät, heikentyvät ja kuolevat.

Tietyn tradition määrittelemiseksi sen eheys, in-tegriteetti ja autenttisuus ovat siten tärkeämpiä kuin kesto. Voidaan ajatella, että vain ”kirjoitta-vissa” yhteiskunnissa – jotka siis ovat jo menet-täneet traditionaalisuuttaan – on jotain näyttöä tradition ajallisesta kestosta.

Traditio liittyy muistiin, erityisesti sen ”kol-lektiiviseen” varianttiin, ja sisältää rituaaleja. Se kytkeytyy ilmiöön, jota Giddens kutsuu kaavalli-seksi totuuskäsitykkaavalli-seksi. Säilyäkseen traditio tar-vitsee vartijoita. Siihen sisältyy sekä moraalista että emotionaalista sitoutumista, toisin kuin ta-pojen noudattamiseen. Tradition tavoin ”muisti”

koskee ainakin jossain mielessä menneisyyden organisointia suhteessa nykyisyyteen. Menneisyys jatkaa olemassaoloaan tiedostamattomassa, ja unet ovat merkityksiä ilman organisoivia yhteis-kunnallisia kehyksiä. Ne näyttävät joskus olevan pelkkiä toisiinsa liittymättömiä fragmentteja ja omituisia tapahtumaketjuja.

Muistin tai muistamisen kollektiivista luon-netta on selkeimmin korostanut Maurice Halb-wachs. Hän esittää, että menneen mieleen palaut-taminen edellyttää kommunikointia muiden kans-sa; se mikä ei ole yhteisesti jaettavissa olevaa muistiainesta, on unohdettua. Halbwachsin mu-kaan muistelemme yhdessä muiden kanssa ja täl-löin mieleen palauttamamme asiat ovat muutok-sen ja uudelleen arvioinnin kohteena. Näin muis-telumme auttamatta menettää yksilöllisen

luon-Kuva 92. Tämä kuva tehtaan henkiökunnasta vuodelta 1929 alkoi tutkimuksen ai-kana muodostua Paukun kollektiivisen muistin sym-boliksi, johon palaan vielä luvussa 8. Kuvasta aukeni kerroksittain eri merkityk-siä. Kollektiivinen muisti säilyy niin kauan kuin se on elävän ihmisjoukon mielis-sä, mutta se voi siirtyä uu-deksi muistoksi museon tai museossa oleva valokuvan kautta.

teensa ja ikään kuin sulautuu osaksi yhteistä, kollektiivista muistia.

Kollektiivisen muistin käsitettä voi lähestyä myös ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin kirjoitusten kautta. Durkheim²¹ käsitti yhteiskun-nallisen subjektiviteetin kollektiivisena tai jolle-kin kollektiiviselle kuuluvana. Yksilön toimin-nan merkitys ei Durkheimin mukaan palaudu yksilön intentioihin, vaan kollektiivisen tajunnan (conscience collective = kollektiivinen omatun-to) merkityksiin tai arvoihin, ja sosiaaliset faktat määräävät yksilön toiminnan. Sosiologian me-todisäännöissä Durkheim erityisesti korosti ra-kenteiden (ts. kollektiivisen tajunnan) pakotta-vaa voimaa yksilöihin nähden. Näin persoonal-lisuus onkin itse asiassa harhaa, ja kysymys on vain sosiaalisten roolien hiukan erilaisista kom-binaatioista. Sosiaalinen olemassaolo on siis tyys-tin kollektiivisten faktojen määräämää. Uskon-toa käsittelevissä teoksissaan Durkheim taas tuo teoriaansa lisää niitä seikkoja, jotka korostavat rakenteiden pakottavaa voimaa; rituaalikäyttäy-tyminen, kollektiiviset representaatiot ja idea kollektiivisesta tiedostamattomasta.

Synnymme kieleen ja sen kertomiin yhteis-kunnallisiin suhteisiin. Kyse on merkityksistä,

jotka eivät ole meidän yksityisten tekojemme tu-losta. Kielessä artikuloidut yhteiset symboliset ilmaukset ovat sosiaalistamisen välineitä. Kieli on myös kulttuurinen ja poliittinen ohjausjärjes-telmä, johon menneisyydestä periytyvät arvot on tallennettu. Tämä kielen funktio toteutuu ja toi-mii paljolti tiedostamatta. Émile Durkheim on-kin todennut, että jokaisessa meissä on jonon-kin verran eilisen ihmistä, ja se hallitsee meissä väis-tämättä, koska nykyisyys merkitsee vähän ver-rattuna pitkään menneisyyteen, jonka kuluessa meidät muodostettiin ja josta me olemme tulos-ta. Tuo eilisen ihminen muodostaa meidän tie-dostamattoman puolemme.

”Kollektiivinen tajunta” ilmaisee omantun-non tapaan moraalista valveutuneisuutta ja emoo-tioita yhteisössä. Durkheimin kollektiivinen oma-tunto on tietyn yhteisön jäsenten jakamien usko-musten ja tunteusko-musten abstrakti kompositio, eikä sitä ei voi pitää transsendenttisesti olemassa ole-vana objektina. Näyttää siltä, että Durkheim us-koi jokaisessa yhteiskunnassa tarvittavan jatku-vuuden tunnetta ja yhteyttä menneisyyteen. Erään tulkinnan mukaan Durkheimin kollektiivinen omatunto onkin sosiaalisesti kehittyneen kulttuu-riperinnön orgaaninen metafora (Giddens 1995).

Menneisyys sitoo identiteetin yksilöihin ja

ryh-miin ja auttaa meitä näkemään kollektiivisen muistin yhtenä perustavaa laatua olevana sosi-aalisen elämän muodostajana. Durkheimin esit-ti, että varhaisten yhteiskuntien muistorituaaleis-sa muodostui sosiaalinen muisti ja sosiaalinen koheesio. Ei ole varmaa, tarkoittiko Durkheim, että ”kollektiivinen omatunto” katoaa kokonaan, kun siirrytään mekaanisesta orgaaniseen solidaa-risuuteen (primitiivisestä tai traditionaalisesta yhteiskunnasta moderniin; työn uudelleen jaka-miseen), mutta ilmeisesti hän ajatteli sen prog-ressiivisesti heikkenevän ja antavan yhä enem-män sijaa yksilöiden reflektiivisille ajatuksille.

Englantilaisen sosiaaliantropologi Mary Douglasin mukaan Durkheimin teoria oli kyllä evolutionaarinen malli, mutta siinä oli vain kak-si vaihetta: mekaanisen solidaarisuuden primi-tiivinen ja orgaanisen solidaarisuuden moderni vaihe. Durkheimin malli oli Douglasin mielestä liian jäykkä sovellettavaksi nykyiseen sosiaaliseen maailmankuvaamme (Douglas 2000,70). Esimer-kiksi Maurice Halbwachsin ”kollektiivinen muis-ti” on paljon dynaamisempi ja notkeampi teoria sosiaalisesta reproduktiosta ja näyttää, kuinka Durkheimin kollektiivinen omatunto käsitteenä muuttuu sosiaalisessa maailmassa. Myös Durk-heimilla oli teoria vaihdosta, joka näkee yhtymä-kohtia tuotannon vaihdon organisoinnin ja kate-gorioiden ja uskomusten systeemin välillä.

Jos Durkheim näyttää ajattelevan, että ihmi-nen toimii kollektiivisen rakenteen pakottama-na, on Halbwacs taas sitä mieltä, että mikään muisto (memory = muisti) ei ole mahdollinen il-man yhteiskunnassa elävien ihmisten muodosta-maa kehystä, jonka tehtävä on määrätä ja pelas-taa heidän muistonsa (recollection = mieleen pa-lauttaminen). Tähän tulokseen on päädytty tut-kimalla uni- ja afasiatiloja, joissa muistin alue on luonteenomaisesti kaventunut. Näissä kehys

muotoillaan uudelleen, se on muutettu ja osittain jopa tuhoutunut, vaikkakin eri tavalla. Tämä ver-taaminen uniin ja afasiaan auttaa todellakin nos-tamaan esille sosiaalisen kehyksen aspektit. Afa-siaa on monentasoista, on monia eri asteita muis-tin katoamisesta. Mutta on kuitenkin erittäin har-vinaista, että afaatikko unohtaisi olevansa sosi-aalisen yhteisön jäsen. Hän tajuaa itseään ympä-röivien ihmisten itsensä kaltaisen ihmisyyden.

(Halbwachs 1992, 43)

Maurice Halbwachs kehitti käsitteen kollek-tiivinen muisti ja on äärimmillään sitä mieltä, ettei ole olemassa puhtaasti sisäistä muistamista (mieleenpalautumista), joka tapahtuisi pelkästään individuaalisessa muistissa. Todellakin siitä het-kestä, kun mieleen palauttaminen tuottaa kollek-tiivisen havainnon, se voi itsessään olla vain kol-lektiivinen; olisi mahdotonta ihmiselle kuvata (representoida) itselleen uudelleen jotain, käyt-täen vain omia voimiaan, joita hän ei olisi voi-nut esittää itselleen aiemmin – paitsi jos hänellä on turvanaan ryhmänsä ajattelu. (Halbwachs 1992, 169)²²

Halbwachs osoittaa, että kollektiivinen muisti ei ole oikeastaan annettu, vaan sosiaalisesti konst-ruoitu käsitys (tai ajatus = notion), eikä siinä ole kyse mistään mystisestä ryhmämielestä.

“Kun kollektiivinen muisti vahvistuu ja saa voi-mansa yhtenäisestä ihmisjoukosta, niin yksilöt ryhmän jäseninä ovat ne, jotka muistavat.”

23(Halbwachs 1993, 23, suomennos minun) Halbwachs on siis sitä mieltä, että kaikki muistaminen tapahtuu sosiaalisessa yhteisössä eli yhdessä jonkin ryhmän kanssa, kuten perheen, suvun, kylän tai kansan kesken. Muisti on kuin kieli – se on kollektiivinen prosessi. Hänen mie-lestään myös individuaalinen muisti on sosiaali-sesti konstruoitu. Hänen näkemyksensä mukaan on vain kaksi tilaa, joissa ihminen on

muistama-Kuva 93. Näkymä prässi-huoneesta ennen muutos-rakentamista. Prässit oli tuotu paikalle 1962, ja sei-nät ja katto rakennettu sit-ten niidenympärille. Vanhat ulkoseinäy oli kalkittu val-koisiksi. Tämä näkymä toi mieleeni ensi käynnillä kes-kiaikaisen linnan sisäpihan.

ton, ilman sosiaalisesti rakentunutta muistiaan:

unessa ja sairastaessaan afasiaa. Lisäksi Halb-wachs haluaa osoittaa, ettei menneisyys, eikä ai-nakaan erityisesti individuaalisesti koettu men-neisyys, säily yksilön muistissa, vaan siellä kol-lektiiviset representaatiot rakentavat menneisyy-den nykyhetkeen. Menneisyys ei ilmene sellaise-naan säilytettynä, vaan käy niin, että menneisyys konstruoidaan uudelleen nykyhetkessä. Halb-wachs loi sosiologiaan ajatuksen, että meidän tämän hetkiset ratkaisumme ja mielikuvamme vaikuttavat käsitykseemme menneisyydestä. Niin-pä kollektiivista muistia voi pitää menneisyyden rekonstruktiona nykyhetkessä.

Vaikka Halbwachs melkein kokonaan mitä-töi yksityisen muistamisen, hänen sosiaalinen konstruktionsa kollektiivinen muisti, joka syn-tyy ryhmän jäsenten muistellessa yhdessä, ilmei-sesti vaihtelee. On olemassa useita kollektiivisia muisteja, kuten on ihmisryhmiäkin. Näin ajatel-tuna kollektiivisesta muistista on monta variaa-tiota, samoin kuin Stuart Hallin mukaan voi olla monta erilaista identiteettiä. Kansan tai kansan-osan muisti kantaa erilaisia aineksia mukanaan, kuten monia identiteettejäkin.

Niinpä kollektiiviset muistin kehykset eivät rakennu yksilöiden muistien yhdistelmänä, eivät-kä ne ole tyhjiä muotoja, joihin jostain muualta tulevat mieleen palautumiset sitten asettuisivat.

Kollektiiviset kehykset ovat todella tarkalleen kollektiivisen muistin käyttämiä välineitä, joilla menneisyyden mielikuva rekonstruoidaan niin, että se sitten on sopusoinnussa yhteiskunnan kun-kin aikakauden dominoivien ajatusten kanssa.

(Halbwachs 1992, 40)²⁴

Ryhmän fyysinen muoto kuvastuu ihmisten maankäytössä: kuinka asutus kylissä sijaitsee tai onko kaupungin jakautumisessa eri osiin havait-tavissa vastaavuuksia eri sosiaaliluokkien välillä tai taloudellisten aktiviteettien kesken jne. Nämä asutuksen fyysiset ilmenemismuodot edustavat vahvimmin käsitystä, joka ryhmällä on itsestään ja erityisesti kollektiivisesta muistista. Halbwachs esittää todella voimakkaan näkemyksen siitä, mikä sitoo ihmiset yhteen. Kollektiivinen muis-ti, kuten yleensäkin muismuis-ti, yhdistää ihmiset.

Muistilla on erityisesti kollektiivinen funktio.

Kuva 94. Tehtaan työläisiä vuonna 1927. Tässä kuvassa eivät ole kaikki työntekijät, vaan nimenomaan valmistus-puolen henkilöt.

Kuva on saatu Patruunateh-taan museoon Kanadaan muuttaneelta “tytöltä” eli Fanny Hillin albumista. Valo-kuvamuisto säilyi tärkeänä kiinnekohtana kotimaahan, merkityksellisempänä kauka-na kotoa kuin niillä, jotka vie-lä kymmeniä vuosia kulkivat tehtaan portista sisään.

On selvää, että vaaran uhatessa joukot ko-koontuvat yhteen ja ovat kekseliäitä, ja nämä hetket muistetaan. Mutta mikä sitoo ihmisiä yh-teen tyyninä ajanjaksoina, kun päivittäinen elä-mä kulkee rutiininomaisesti eteenpäin? Fyysisen ympäristön viitevarasto saattaisi toimia varmis-tavana tekijänä aktiivisten ja passiivisten ajan-jaksojen aikana kollektiivisen elämän jatkuvuu-den. Halbwachs kirjoittaa, että kollektiivinen muisti täyttää aktiivisten ja passiivisten vaihei-den välit. Silloin käytetään erilaisia herooisten tekijöiden rituaalisia ja seremoniallisia muotoja, jotka pitävät muistin elävänä pitkästyttävien ru-tiinien aikanakin. Eivät yksin seremoniat auta

On selvää, että vaaran uhatessa joukot ko-koontuvat yhteen ja ovat kekseliäitä, ja nämä hetket muistetaan. Mutta mikä sitoo ihmisiä yh-teen tyyninä ajanjaksoina, kun päivittäinen elä-mä kulkee rutiininomaisesti eteenpäin? Fyysisen ympäristön viitevarasto saattaisi toimia varmis-tavana tekijänä aktiivisten ja passiivisten ajan-jaksojen aikana kollektiivisen elämän jatkuvuu-den. Halbwachs kirjoittaa, että kollektiivinen muisti täyttää aktiivisten ja passiivisten vaihei-den välit. Silloin käytetään erilaisia herooisten tekijöiden rituaalisia ja seremoniallisia muotoja, jotka pitävät muistin elävänä pitkästyttävien ru-tiinien aikanakin. Eivät yksin seremoniat auta

In document Lapuan Vanha Paukku – uudeksi rakennettu ja puhuttu : kulttuuriympäristön diskursiivinen muodostuminen tapaustutkimuksessa (sivua 157-176)