4. Kulttuurinen ja diskursiivinen käänne
4.4 Foucault’n diskurssi- ja valta-analytiikka
Totuuden tahto
Ranskalaisen filosofi Michel Foucault’n al-kutuotannossa näkyy selkeästi tapa ajatella kult-tuuria kielellisinä ja tekstuaalisina malleina, jois-sa diskurssin merkitys korostuu. Pysyvänä tee-mana Foucault’n ajattelussa oli epookkina ym-märretyn moderniteetin erityisluonteen paljasta-minen. Foucault ei kuitenkaan halunnut tulla luo-kitelluksi minkään ”-ismin” mukaan, vaan sa-noi: ”Je suis simplement nietzschéen.” (Ojakan-gas 2003, 9). Nietzsche oli Foucault’lle 1960-luvulla nimenomaan filosofis-filologisen kään-teen apostoli. Seuraavalla vuosikymmenellä hän yhä selkeämmin irrottautui puhtaasti filologisis-ta ongelmisfilologisis-ta ja samalla luopui siitä systemaatti-sesta historiallisten diskurssien rakenteen esille saattamisesta, joka leimaa erityisesti teosta ”Le mots et les choses” (engl.The Order of Things) ja jonka takia häntä alettiin sanoa strukturalis-tiksi. Kun Foucault’sta kehkeytyi vallan analyy-tikko, hän piti Nietzscheä ensimmäisenä, joka kykeni ajattelemaan valtaa voimien suhteena kie-toutumatta perinteisen politiikan teorian poliit-tis-teologiseen käsitteistöön. Foucault’n sanoin ilmaistuna Nietzsche kirjoitti vallasta ilman ”ju-ridis-diskursiivisia” käsitteitä.
Foucault’lle Nietzschen kokemus kielestä teki mahdolliseksi ymmärtää, että Jumala ja ih-minen kuuluvat yhteen ja Jumalan kuolema tar-koittaa välttämättä ihmisen katoamista. Lupaus yli-ihmisestä merkitsee ennen kaikkea ihmisen kuo-leman läheisyyttä, kurottautumista kohti tilaa, jos-sa on jälleen lupa ajatella. Foucault ihaili
Nietz-schen paradokseja, mm. ajatusta radikaalista perspektivismistä, joka ei perustu ihmisten erilai-siin näkemykerilai-siin maailmasta vaan näkemykseen ihmisestä itsestään erilaisten ”maailmojen”
(perspektiivien) taistelutantereena, sekä strategi-sesta kirjoittamistrategi-sesta, joka hylkää universaalin tyhjänä kategoriana ja hyväksyy lokaalisen. Täl-löin yleisen hyvän sijaan astuu paikallinen kon-flikti. Tämä konflikti tuo eteemme kolmannen yh-tymäkohdan eli Nietzschen voimien metafysiikan, joka itse asiassa asettuu voimana kaikkea metafy-siikkaa vastaan ja paljastaa jokaisen yhtenäisyy-den ja harmonian – totuus, tieto, tietävä subjekti – alhaisen alkuperän, valtaamisen ja haltuunoton, voimien suhteiden järjestelmän:
”Mikä totuudentahdossa, toden diskurssissa on pelissä, ellei halu ja valta?” (lainaus: Ojakangas 2003,10 / M.F. L’ordre du discours, Gallimard 1971, 22)
Tiedon arkeologiassa (alkuteos ”L’Archéo-logie du savoir” 1969, engl. Archaeology of Kno-wledge 1972; tässä Routledge Classics 2002, suo-mennos ilm. 2005) tutkimuksen ensisijaisen pe-rusyksikön muodostavat lausumat (énoncé ) ja niiden ehdot, osat ja objektit, ja sen tutkimia ta-pahtumasarjoja (tai sarjojen sarjoja) ovat diskur-siiviset muodostelmat. Niitä voidaan alustavasti luonnehtia suurehkoksi lausumajoukoksi. Oike-astaan tässä on kyseessä yksi diskurssin alalaji, mutta se siis on ”diskurssi” sellaisena kuin Fou-cault sen määrittelee. Intuitiivisesti voidaan aja-tella, että lausumia voidaan käsitellä tapahtumi-na; lausumien esittäminen on tapahtumista, ja niin on myös niiden tallentaminen, toistaminen, kääntäminen, mieleen palauttaminen ja unohta-minenkin.
“Lausuma on diskurssin siemen tai atomi.” (Fou-cault 2002, 90)
Foucault’n Tiedon arkeologian kriittisenä ja negatiivisena puolena voidaan pitää sitä, että
sii-nä dekonstruoidaan eräitä perinteisiksi ja ”luon-nollisiksi ” väitettyjä tieteen- ja kulttuurihistori-allisten kategorioita ja yksiköitä. Positiivisena ja konstruktiivisesti rakentavan puolena voidaan pitää Foucault’n tapaa tuoda esille uusia käsit-teitä ja esittää kysymyksiä. (Kusch 1993, 58)
Martin Kusch on esittänyt oman rekonstruk-tionsa8 Foucault’n arkeologisesta mallista eli dis-kursiivisten muodostelmien tunnistamisesta. Hän lähtee liikkeelle lausuman käsitteestä. Tietty lau-suma eli tapahtumien sarja on analysoitava: kuka ne esitti, millaisiin objekteihin ne viittaavat, mil-laisia käsitteitä ne sisältävät ja millä tavoin niitä voi yhdistellä. Analyyttisestä näkökulmasta voi-daan ajatella, että diskursiiviset muodostelmat ovat tiettyä säännönmukaisuutta ilmaisevia käy-tänteitä, tai täsmällisemmin sanottuna useiden tekijä- ja ehtosarjojen vuorovaikutus- ja vastaa-vuussuhteiden muodostamia käytänteitä.
Lausumajoukon määritteleminen kuuluvak-si yhteen ja samaan diskurkuuluvak-siiviseen muodostel-maan kuuluvaksi edellyttää, että tunnistetaan sen eri koordinaattien tai mahdollisuuden ehtojen väliset suhteet. On pystyttävä erottelemaan muo-dostumisen historialliset ehdot seuraaville nel-jälle sarjalle (Foucault 2002,44–78):
1) objektit (niiden esiinnousupinnat) 2) ilmaisumuodot (kuten kieli) 3) käsitteet
4) strategiat (teoriat, teemat)
Foucault korostaa, että diskursiivisten muo-dostelmien tunnistamiseksi ja toisistaan erotta-miseksi ei vielä riitä, että nimitetään yksi diskur-siivista muodostelmaa yhdistävä yhteinen objek-ti (Foucault’lla esim. hulluus; vastaavasobjek-ti minun tutkimuksessani vaikkapa kulttuuri), yksi kieli tai ilmaisumuoto, yksi pieni ja selkeästi rajattu
kä-sitejoukko tai yksi teoria tai teema. Yhden tunnis-taminen ei riitä, vaan on pystyttävä näyttämään edellä mainitun neljän sarjan muodostuminen.
Ensimmäisenä neljän sarjassa mainittujen ob-jektien esiinnousupinnat ovat paikkoja tai tiloja, joilla tietyt elementit nousevat diskurssin objek-teiksi. Foucault väittää, että 1800-luvulla psyko-patologisen diskurssin esiinnousupintoja olivat mm. perhe, välitön sosiaalinen viiteryhmä, työpaik-ka, uskonnollinen yhteisö ja taide: näistä sosiaali-sista ja kulttuurisosiaali-sista konteksteista hulluutta alet-tiin etsiä systemaattisesti. Foucault’lle on tärkein-tä osoittaa, ettärkein-tä (tieteellisen) diskurssin objektit eivät odota jossain todellisuudessa tutkijaa, vaan ne ovat esiinnousupintojen, auktoriteettien ja ras-tereiden välillä ja puitteissa vallitsevien vaikutus-suhteiden tuotetta. Ei siis riitä, että avataan silmät ja ollaan tarkkaavaisia.
Toisena kohtana diskursiivisen muodostelman sarjassa on ilmaisumuotojen (enunciative modali-ties) tunnistaminen. Näistä ensimmäisenä on ”hujan asema”, joka sisältää erilaisia kriteerejä pu-hujien kompetensseille. Kaksi muuta ilmaisumuo-tojen joukon ymmärtämiseksi edellytettyä tekijää ovat ”institutionaalinen paikka” ja ”subjektin ase-ma”. Institutionaalinen paikka tarkoittaa esimer-kiksi kokoushuonetta, laboratoriota tai englanniksi kirjoitettua kirjaa, josta käsin kompetentti subjekti puhuu. Subjektin asema viittaa kompetentin sub-jektin asemaan informaatioverkostossa ja rooliin suhteessa objekteihinsa.
Kolmantena sarjana diskursiivisia muodostel-mia tai lausumuodostel-mia tunnistettaessa on löydettävä käsitteet. Neljäntenä diskursiivisen muodostel-man tunnistamistekijänä ovat strategiat. ”Tiedon arkeologiassa” Foucault kuvailee tämän otsak-keen alla useita teorioita ja teemoja, joiden tapa-uksessa voidaan määritellä säännönmukaisuuk-sia ja olemassaolon ehtoja. On ensinnäkin
mah-dollista tunnistaa diskurssin mahdolliset eriyty-mispisteet (points of diffraction of discourse), joi-hin kuuluvat ensisijaisesti yhteensopimattomuu-den pisteet. Tämä tarkoittaa, että saattaa olla ole-massa kaksi objektia, lausumatyyppiä tai käsitet-tä, jotka ilmestyvät rinnakkain samaan diskur-siiviseen muodostelmaan, mutta eivät kykene astumaan ristiriitaisuuden tai yhteensopimatto-muuden tuskan vuoksi samaan selontekoon. Nii-tä kuvataan silloin samanarvoisiksi eli ekviva-lenssipisteiksi. Niissä kaksi yhteensopimatonta elementtiä on muotoutunut samalla tavalla ja sa-mojen sääntöjen pohjalta ja niiden ilmaantumis-olosuhteet ovat identtiset, ne sijoittuvat samalle tasolle, mutta sen sijaan, että ne muodostaisivat pelkän vajavuuden koherentissa, ne muodosta-vatkin vaihtoehdon. Saattaa olla, etteivät ne kro-nologisesti puhuen olekaan läsnä samaan aikaan ja vaikka ne eivät olisi yhtä tärkeitäkään eikä niitä esiteltäisi samanarvoisesti vaikuttavien selonte-kojen joukossa, ne ilmestyvät kuitenkin muodos-sa ”joko … tai”. Niitä kutsutaan lopulta järjes-telmän linkkipisteiksi (link points of systemiza-tion). Eriytymispisteissä diskurssi haarautuu ala-diskursseiksi.
Strategioiden kohdalla on mahdollista tutkia myös diskursiivisten kuvioiden tarkoituksenmu-kaisuutta (economy of discursive constellation);
onhan olemassa lukematon määrä mahdollisia toisia vaihtoehtoja, jotka eivät toteutuneet, vaik-ka se olisi ollut mahdollista. Ratvaik-kaisut, jotvaik-ka on tehty toteutuneiden teoreettisten valintojen välil-lä, ovat todellisuudessa olleet riippuvaisia jostain muustakin auktoriteetista. Tätä auktoriteettia kuvailee ensinnäkin se funktio tai rooli, joka tut-kittavana olevalle diskurssille kuuluu ”ei-diskur-siivisten käytänteiden kentällä”. Tämä viran-omainen tai muu arvovalta sekaantuu myös dis-kurssin hyväksymisen sääntöihin ja prosesseihin.
Tiedämme, että yhteisöissämme diskurssin
käyt-täminen päätöksenteossa, instituutioissa tai käy-tännöissä on todellisuudessa säädetty, usein jopa lailla, vain tiettyjen ryhmien tai yksilöiden oi-keudeksi. Esimerkkinä Foucault mainitsee muun muassa, ettei taloudellinen diskurssi tuntemis-samme porvariyhteiskunnissa ollut yleisesti käy-tettävissä oleva, sen paremmin kuin lääketieteel-linen tai kirjallääketieteel-linenkaan, nämä tosin olivat eri tavoin säädeltyjä. Lopulta tätä auktoriteettia tai arvovaltaa luonnehtii vielä mahdollinen haluttu asema suhteessa diskurssiin (possible positions of desire in relation to discourse): diskurssi saat-taakin todellisuudessa olla paikka unikuvan kal-taiselle representaatiolle, symbolisaation element-ti, jonkin kielletyn muoto tai perityn tyydytyksen väline. (Foucault 2002, 71-78)
Foucault’n mukaan lausumat voidaan siis ryhmitellä diskursiivisiksi muodostelmiksi sen perusteella, mahdollistaako ja rajaako yksi ja sama neljän sarjan välinen suhdejärjestelmä nii-den koordinaatit. Toisin sanoen kahnii-den lausuman sijoittamiseksi samaan muodostelmaan ei riitä, että ne viittaavat samana objektiin, myös niiden muiden koordinaattien on kuuluttava samoihin sarjoihin. Foucault toteaa kuitenkin, että vaikka näin on, on jätettävä tilaa myös sellaisille dis-kursseille, jotka eivät ole arkeologisten kriteeri-en mukaan jäskriteeri-entyneitä (mutta ei kuitkriteeri-enkaan niin, että ”anything goes”9). Tämä viittaa siihen, että diskurssin käsite kannattaa tai tulee nähdä dis-kursiivisten muodostelmien käsitteen alaa laa-jempana ja että diskursiivinen muodostelma kan-nattaa käsitellä erityisenä diskurssityyppinä.
(Kusch 1993,71)
Edellä kuvailtujen sarjojen (objektisarjat, ilmai-sumuotojen sarja, käsitteiden, teorioiden ja stra-tegioiden sarja) on osuttava kohdakkain jonkin aikaa, jotta diskursiivinen muodostelma voidaan havaita. Suhteet ovat monenlaatuisia ja voivat muuttua diskursiivisen muodostelman
olemassa-olon aikana. Foucault’n esimerkki diskursiivisten muodostelmien muuttumisesta: kun kliininen dis-kurssi kytkettiin laboratorioon, sairaalan kenttä ei säilynyt ennallaan. Sen toimintaa johtavat sään-nöt, sairaalalääkärin asema ja hänen havaintojen-sa merkitys, (sekä havaintojen-sairaalashavaintojen-sa) mahdollisen ana-lyysin taso muuttuivat välttämättä. Esimerkiksi ta-paustutkimukseni toimintaympäristössä tapahtui muutoksia: teknis-taloudellinen diskurssi vahvis-tui, kun organisaatiota muutettiin, taloudellinen tilanne muuttui sekä globaalisti että paikallisesti;
henkilöt vaihtuivat; henkilöiden kompetenssi muuttui.
Diskursiivista muodostelmaa voidaan luon-nehtia joko luettelemalla siihen kuuluvat lausu-mat tai kuvaamalla sitä keskinäisten suhteiden järjestelmää, joka muodostaa näiden lausumien mahdollisuuden ehdot. Vaikka siis diskursiiviset muodostelmat koostuvat lausumista, ei mikä ta-hansa lausuma voi kuulua mihin tata-hansa muo-dostelmaan. Foucault ilmaisee asian puhumalla diskursiivisen muodostelman ”rinnakkaiselon”, Kaavio 4.2. Lausumajoukon määritteleminen yhteen ja samaan diskursiiviseen muodostelmaan (Fou-cault 2002, 44–78; suomennos 2005, 57–95; kohta 3) käsitteet teoksessa Kusch 1993, 65)
”harventumisen” tai ”ilmaisullisen köyhyyden”
(enunciative poverty) laista. Tämä laki rajoittaa diskursiivisen muodostelman juuri niihin lausu-miin, joista se itse asiassa koostuu. (Foucault 2002, 133–141)
Elämänsä aikana Foucault kirjoitti paljon ja osittain hyvin eri tavoin diskursseista. Seuraavat neljä metodologista vaatimusta diskurssille Fou-cault esittää kirjoituksessaan ”Diskurssien järjes-tys”. (L’ordre discours. Gallimard Paris 1971, 229–230; tässä: Kusch 1993, 186)
1.”Kääntämisen periaate”, jonka mukaan ulos-päin positiivisilta vaikuttavia kirjoittajan ja tie-teenalan hahmoja käsitellään harventamisen ja poissulkemisen periaatteina.
2.”Epäjatkuvuuden periaate”, jonka mukaan dis-kursiivisia muodostelmia pitää tarkastella siltä kannalta, että ne usein sulkevat toisensa pois tai jättävät toisensa huomiotta.
3.”Erityisyyden periaate”, jonka mukaan diskurs-seja tulee pitää käytänteinä, joihin asiat pakote-taan.
4.”Ulkoisuuden periaate”, jonka mukaan on tut-kittava diskurssien mahdollisuuden ulkoisia eh-toja. Samassa kirjoituksessa Foucault puhuu myös neljästä ”analyysiä säätelevästä periaatteesta”, jotka ovat tapahtuma, sarja, säännönmukaisuus ja mahdollisuuden ehdot. Nämä korvaavat aate-historian käsitteet luominen, yhtenäisyys, omape-räisyys ja merkitys eli siis ne käsitteet, jotka kyt-keytyvät ajatukseen merkityksiä vapaasti luovas-ta subjektisluovas-ta. Diskurssi ei ole subjektin eikä ke-nenkään yksityistä omaisuutta.
Epäjatkuvuutta Foucault korostaa myös ”dis-kurssin taktisen moniarvon säännöllä”. Diskurs-si on käDiskurs-sitettävä sarjakDiskurs-si epäjatkuvia kerrostumia, joiden taktinen funktio ei ole yhtenäinen tai py-syvä. Diskurssin maailma ei jakaudu hyväksyttyyn ja poissuljettuun tai hallitsevaan tai hallittuun dis-kurssiin, vaan se on nähtävä mitä erilaisimmissa yhteyksissä esiintyvien diskursiivisten element-tien moninaisuutena. Tämä diskurssin jakautumi-nen on rekonstruoitava ottamalla mukaan kaikki
sen sisältämät sanotut ja salatut asiat, sallitut ja kielletyt lausumat sekä sen sisältämät muunnel-mat ja erilaiset vaikutukset (riippuen siitä kuka puhuu ja mikä on hänen valta-asemansa ja institu-tionaalinen yhteys, johon hän sijoittuu). Ja sitten on rekonstruoitava samojen mallien siirtämiset ja uudelleen hyödyntämiset täsmälleen vastakkais-ten päämäärien puolesta. Diskurssit, sen enem-pää kuin vaikenemisetkaan, eivät ole kerta kaikki-aan alisteisia vallalle tai sitä vastassa. On annetta-va sen monimutkaisen ja muuttuannetta-van pelin tulla näkyviin, jossa diskurssi voi olla vallan väline mutta samalla este, tulppa, vastarintapesäke ja läh-tökohta päinvastaisen strategian ajamiseksi. Dis-kurssi kuljettaa ja tuottaa valtaa, vahvistaa sitä, mutta myös kaivaa maata sen jalkojen alta, paljas-taa sen, heikentää sitä ja mahdollispaljas-taa sen patoa-misen. (Foucault 1998, 73–75)
Näin päästiin diskurssin käsittelyssä lähelle Foucault’n filosofian ydintä eli vallan käsittelyä.
Foucault’n kirjoitukset ovat ihmisten, asioiden ja tiedon sekä ajattelun abstraktien systeemien kuvausta, määrittelyä ja luokittelua. Foucault’lla diskurssit eivät koskaan ole vapaita valtasuhteis-ta, vaan diskurssit sisältyvät ja nousevat niiden itsensä määrittämien ihmisryhmien valta- ja tie-tosuhteista. Ihmisetkään eivät näin koskaan ole vapaita valtasuhteista.
Vallan teesit ja varotoimet
Kun lähdetään tarkastelemaan lähemmin val-taa ja siihen liittyviä suhteita ja diskursseja, kan-nattaa erottaa toisistaan ensinnäkin ”vallan käsi-te” (concept), joka viittaa ytimeen, ja toiseksi
”val-taa koskeva käsitys” (conception). Toisena pe-ruserotteluna kannattaa huomata kielelliset eroavuudet. Power-käsitteessä (suom. valta ja voi-ma) on erotettavissa kaksi aspektia: kyky saada aikaan muutoksia fyysisessä ympäristössä (voi-ma) ja toisaalta kyky saada toinen ihminen teke-mään jotain tai estää häntä tekemästä jotain (val-ta). Tässä tosin on vaikeaa erottaa, miten vallan-kohde olisi toiminut tai mitkä hänen intressinsä olivat. Kuitenkin ”todellisen intressin käsite” (int-ressi, josta toimijoiden itsensä ei ole pakko olla tietoisia) ja historiallinen tietämys ihmisen käyt-täytymisestä mahdollistavat asianmukaisen kont-rafaktuaalisen hahmottelun myös silloin, kun vallan kohteen ajatuksista ei ole tietoa. Valtasuh-teiden analyysi sisältää vallan kohValtasuh-teiden intres-sien tutkimista, valtasuhteiden erilaisten osate-kijöiden erottelemista ja käsitteellisten kiilojen lyömistä eri muotojen väliin. (Kusch 1993, 98–
99)
Foucalt’n valtakäsitystä luonnehtikoon aluksi seuraava, varsin kattava luettelo valtasuhteen ehdoista. (Kusch 1993, 102) 10
“Kahden yksilön (tai yksilöjoukon) a ja b välillä vallitsee valtasuhde (jossa a:lla on valtaa b:hen) jos ja vain jos a:n ja b:n välillä on sellai-nen suhde S, että
1) koska S on olemassa, a:n toiminta määrää b:n mahdollisen toiminnan alaa
2) a näkee b:n toimivana ja päätöksiä tekevänä yksilönä
3) b alistuu S:n olemassaoloon siinä uskossa, että a tulee voittamaan avoimen konfliktin, joka syt-tyy jos hän (b) ei enää alistu a:n vaatimuksiin ja odotuksiin
4) b on vapaa asettumaan S:a vastaa 5) S vallitsee avoimen konfliktin sijasta 6) S kytkeytyy muihin a:n ja b:n välisiin suhtei-siin, esim. kommunikaatio-, sukulaisuus-, vaih-to- tai tuotantosuhteisiin
7) S:n olemassaolo riippuu a:n tavoitteista, esim.
hänen pyrkimyksistään säilyttää etuoikeutensa tai kasvattaa voittojaan
8) S:n mahdollistaa a:n ja b:n välinen eriarvoi-suuden järjestelmä (jota määrittävät laki, tradi-tio, asema, etuoikeudet, taloudelliset erot, kielel-liset tai kulttuurierot, kompetenssi) jota S puo-lestaan vahvistaa (joko kasvattaa tai muuntelee eroja)
9) S:n olemassaolo riippuu keinoista, joita a voi käyttää valtasuhteen luomiseen ja ylläpitämiseen (esim. aseella uhkaaminen, sanojen vaikutus, ta-loudellinen epätasa-arvo, valvontamenetelmät, tarkkailu, säännöt)
10) S on tietyllä tavalla tai tietyssä määrin institutionaalistunut
11) S on tietyssä määrin rationalisoitu (ts. toimi-va, varma, tietoa tuottava tai tietoon kytkeytynyt) 12) S:n olemassaolo sallii muutoksia suhteessa ehtoihin 7-11 ja se on kytkeytynyt muiden a:n ja b:n (tai muiden yksilöiden ja a:n tai b:n valta-suhteisiin S’ tai S”)
13) S määrittää (ainakin osittain) a:n ja b:n iden-titeettiä
Foucault’lle valta ei milloinkaan ole samaa kuin väkivalta, vaan tässä puhutaan toimintaan painostamisesta. Väkivallan tapauksessa uhria kohdellaan kuin ruumista eikä uhrille anneta mahdollisuutta valita alistumisen tai alistumat-tomuuden välillä. Foucault’lle valta sen sijaan on toimintamuoto, joka ei vaikuta suoraan eikä vä-littömästi toisiin ihmisiin. Sen sijaan valta vai-kuttaa heidän toimintaansa. Kun ilmaisemme asian käyttämällä Foucault’n tutkimuksensa kes-kiöön nostamaan käsitettä ”toiminta”, voimme sanoa, että ”Valta on toimintaan vaikuttavaa toi-mintaa”. Foucault’n mukaan se, että ”toista” pi-detään toimivana ihmisenä loppuun asti, on val-tasuhteen korvaamaton piirre. Foucault katsoo, että aito valtasuhde edellyttää ”kieltäytymisen tai kapinan” mahdollisuutta, vaikka kyseessä olisi-kin valinta kuoleman ja alistumisen välillä.
Fou-cault päätyy (Kuschin mukaan) likimain samaan kuin Max Weber, jonka tunnetun määritelmän mukaan yksilönvalta on yhtä kuin se todennä-köisyys, jolla hän pystyy toteuttamaan tahtonsa toisten vastarinnasta huolimatta.11
”Valtaa harjoitetaan vain vapaisiin subjekteihin ja vain siinä määrin kuin he ovat vapaita…orjuus ei ole valtasuhde silloin kun ihminen on kahleis-sa.” (Foucault 1997, 342)12
Foucault’n valtakäsite ei tarkoita ”valtaa”
instituutio- ja koneistokokonaisuutena, joka ta-kaa kansalaisen alistumisen annetussa valtiossa.
Valta ei ole alistamistapa, joka perustuisi väki-vallan sijasta normiin, eikä se myöskään ole ylei-nen hallitsemisjärjestelmä. Foucault varoittaa, ettei vallan termeillä tehdyn analyysin lähtökoh-daksi saa ottaa valtion suvereeniutta, lainmuo-toa tai herruutuksen kaiken kattavaa ykseyttä, vaan ne voivat olla vasta analyysin lopputulok-sia. Ensisijaisesti Foucault ymmärtää vallan kun-kin toiminta-alueen järjestykseen vaikuttavien voimasuhteiden moninaisuutena. Valta on peliä, joka kamppailujen ja ristiriitojen kautta muuttaa voimasuhteita. Vallan ymmärtämiseksi ei pidä etsiä mitään keskipistettä tai ylivallan kehtoa, vaan voimasuhteiden liikkuvaa perustaa. Valta on läsnä kaikkialla, koska se tuottaa itseään joka hetki ja jokaisen pisteen suhteessa jokaiseen toi-seen pisteetoi-seen. Foucault toteaa, että
”On siis oltava nominalisti: valta ei ole instituu-tio, valta ei ole rakenne, se ei ole kyky, joka joil-lekuille on annettu, vaan se on nimi, joka anne-taan tietyssä yhteiskunnassa vallitsevalle monimut-kaiselle strategiselle tilanteelle.” (Foucault 1998, 70)
Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Tiedontahto Foucault luonnehtii valtakä-sitystään vielä muutaman väitteen muodossa.
Ensinnäkään valta ei ole jotain, jota hankitaan, riistetään itselle tai jaetaan toisten kanssa, vaan
sitä käytetään lukemattomista pisteistä liikkuvien suhteiden pelissä. Valtasuhteet ovat immanentte-ja muissa suhteissa eivätkä siis ole ulkopuolisia esimerkiksi taloudellisissa, tiedollisissa tai suku-puolisuhteissa. Valtasuhteet eivät ole mitään kieltäviä tai säestäviä päällysrakenteita, vaan nii-den rooli on aina tuottava. Ei saa erehtyä pitä-mään valtasuhteiden periaatetta yleisenä kahtia-jakona hallittaviin ja hallitseviin, vaan valta tu-lee alhaalta.
Ei kukaan eikä mikään, ei edes tärkeimpiä taloudellisia päätöksiä tekevät, johda yhteiskun-nassa toimivaa valtaverkoston kokonaisuutta, eli ei ole olemassa mitään vallan esikuntaa. Vallan rationaalisuus on usein selvästi julkituotujen tak-tiikoiden rationaalisuutta sillä rajoitetulla tasol-la joltasol-la ne esiintuodaan, Foucault kirjoittaa ”val-lan paikallisesta kyynisyydestä”. Ei ole kuiten-kaan olemassa valtaa ilman esiintuotua päämää-rää tai tavoitteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että valta olisi seurausta yksilösubjektin valinnois-ta; valtasuhteet ovat samalla sekä intentionaali-sia että ei-subjektiiviintentionaali-sia. ( Foucault 1998,70–72) Valta ei kuitenkaan ole historian ainoa mää-räävä tekijä, sillä Foucault’lle valtaa ei ole ilman vastarintaa. Eikä tämä vallan ja vastarinnan tais-telu ole koskaan voimien summa, vaan se tapah-tuu voimien välissä, välitilassa, jossa näytellään vain yksi näytelmä, jatkuvasti toistuva valtatais-telu, kuten Foucault kirjoittaa artikkelissaan Nietzschestä (Foucault 2003, 81).
Seksuaalisuuden historian I osassa Tiedon-tahto (La volonté de savoir) Foucault esittää neljä alustavaa sääntöä, joita hän ei kutsu menetelmäl-lisiksi imperatiiveiksi, korkeintaan varovaisuus-säännöiksi (vrt. diskurssin metodologiset ohjeet edellä).
1. Immanenttisuussääntö. Tietämisen teknii-koiden ja valtastrategioiden välillä ei vallitse ulkoinen
suhde, vaan ne kytkeytyvät toisiinsa ja kyseessä on sisäinen vuorovaikutussuhde. On olemassa tieto-vallan kotipesiä.
2. Jatkuvien muunnelmien sääntö. Ei pidä etsiä sitä, keneltä valtaa on riistetty tai kenellä sitä on. ”Vallan jakautuminen” ja ”tiedon omiminen”
edustavat ainoastaan hetkellisiä tilanteita proses-sissa, jossa joko voimakkaampi elementti kasaan-tuen voimistuu, suhde kääntyy toisinpäin tai mo-lemmat kasvavat. Foucault keskittyy enemmän siihen, mitä valtasuhteet tai mekanismit tekevät ihmisistä kuin siihen, miksi ihmiset pakottavat tai manipuloivat toisiaan.
3. Kaksoisehdollistumisen sääntö. Valta on koko sosiaalisen kentän kattava verkosto. Mikään pai-kallinen muutosohjelma ei voi toimia, ellei se ket-juuntumisen seurauksena pysty kirjoittautumaan kokonaisstrategian sisään, eikä kääntäen mikään strategia voi saada mittavia tuloksia, ellei se saa tukea tukipisteiltään, jotka ovat täsmällisesti mää-riteltyjä suhteita eivätkä vain soveltamiskohteita.
4. Diskurssin taktisen moniarvon sääntö.
Diskurssissa valta ja tieto jäsentyvät keskenään ja diskurssi on käsitettävä sarjaksi epäjatkuvia kerrostumia, joiden taktinen funktio ei ole pysy-vä eikä yhtenäinen. (Foucault 1998, 73–76) Useimpien yhteiskuntaselitysten (muidenkin kuin marxismin) mukaan talous käyttää valtaa ja politiikan ydin on sidoksissa talouselämään.
Foucault esittää kriittisen valta-analyysin, joka ei olekaan alisteinen ja pelkästään riippuvainen talouselämästä.
”Tämän näkemyksen mukaan poliittisen vallan
”raison d’etre” löytyy taloudesta – – onko valta kuitenkaan aina alisteinen taloudelle tai sille tili-velvollinen? Onko valta aina talouden palveluk-sessa? – –Vai pitäisikö sitä analysoida erilaisin välinein? – – Jos näin on, politiikan ja vallan keskinäistä suhdetta eivät luonnehdi funktio-naalisen alistamisen mallit tai muodolliset rakenneyhtäläisyydet.Niiden yhteensopimatto-muudet ovat toisenlaisia, ja se tehtävä on meidän selvitettävä . (Foucault 1980, 89, käännös mi-nun)13
Foucault perustelee esittämäänsä valtateori-aa Nietzschellä:
”Juuri Nietzsche asetti valtasuhteen, sanoi-simmeko filosofisen diskurssin keskeiseksi koh-teeksi, kun taas Marxilla keskeisenä oli tuotanto-suhde. Nietzsche on vallan filosofi, filosofi, joka kykeni ajattelemaan valtaa sulkematta itseään poliittisen teorian sisään.” (Foucault 1980, 53, käännös minun)14
Nietzschen vaikutus näkyy myös Foucault’n tavassa ajatella vallankäyttöä
Nietzschen vaikutus näkyy myös Foucault’n tavassa ajatella vallankäyttöä