Merkitykset diskurssissa

Diskurssi ja teksti

Kieli on ihmisen maailmassa olemista. Kult-tuuri on kieltä ja kommunikaatiota. Kieli ei hei-jasta mitään itsensä ulkopuolella olevan todelli-suuden merkityksiä, vaan merkitykset tuotetaan kielessä.

“Diskurssi”⁴tulee latinan kielen sanasta dis-kursus, joka tarkoittaa ympäriinsä juoksentelua.

“Teksti” sen sijaan tulee sanasta textum, joka tar-koittaa yhteen kudottua. Ranskan kielessä dis-cours tarkoittaa mm. puhetta, esitelmää, tutkiel-maa, juttelua ja jaarittelua. “Diskurssi” näyttäisi viittaavan liikkeeseen ja toimintaan, kun taas

“teksti” viittaa materialisoituneeseen ja kiinteään, mikä sopii tekstuaalisen tuotannon muotoihin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin kytkeytyviin

tekstin tuottamisen prosesseihin. Arkikielessä, esimerkiksi Uuden sivistyssanakirjan mukaan,

“diskurssi” tarkoittaa keskustelua. Diskurssi voi-daan myös määritellä vakiintuneeksi puhetavak-si, koska käsitteellä viitataan tekstiä tuottaviin sääntöihin ja tapoihin. Kuitenkin esimerkiksi tie-teessä “tieteelliseen diskurssiin” nähdään kuulu-vaksi tieteellisten käytäväkeskustelujen lisäksi myös kirjalliset esitykset kuten väitöskirjat, tut-kimusraportit, aikakaus- ja oppikirjat. (Husa 1995, 2)

Kielessä tuotetaan merkityksiä ja merkityk-sellistäminen tapahtuu nimenomaan diskursseis-sa. Esimerkiksi Lehtonen (2004) päätyy siihen, että diskurssi on lähempänä ”tekstiä” kuin ”kiel-tä”, jossa merkityksiä tuotetaan, mutta toisaalta diskurssi voi tarkoittaa myös tämän prosessin lopputulosta. ”Teksti” voi vastaavasti tarkoittaa myös mitä tahansa merkityksellistämisen muo-doista: kirjoitus, kuva, sanomalehti, mainos tai ylipäätään mikä tahansa inhimillinen merkityk-sellistämisjärjestelmä.

Lingvistiseen perinteeseen tukeutuen voidaan määritellä (kuten Lehtonen tekee), että ”kieli”

ei tarkoita vain puhuttua tai kirjoitettua kieltä;

kieltä ovat kaikki viestintäjärjestelmät joissa

käy-tetään tietyllä tavalla järjestettyjä merkkejä. Seu-raavassa kaaviossa asetetaan ”teksti” kaiken vies-tinvälityksessä käytettävien välikappaleiden luo-kittelussa erilaiset luokat sisällään pitäväksi ylä-käsitteeksi.

”Teksti” kattaa nykyisessä, mekaanisesti uusinnettujen äänien ja kuvien kulttuurissa kaikki merkityksen muodostumisen tuotteet. Puhuttuja, kirjoitettuja ja visuaalisia tekstejä ei voi tutkia aivan samoin metodein. Puhutussa ja kirjoitetus-sa kielessä merkitsijän ja merkityn suhde on kon-ventionaalinen eli sopimuksenvarainen. Kuvat sen sijaan kykenevät merkitsemään jotakin kes-keisesti sen perusteella, että ne jossakin mielessä muistuttavat sitä, minkä merkki ne ovat. Nykyi-sin visuaalisella kuvien maailmalla on yhä kes-keisempi rooli, teollistuminen ja kaupungistumi-nen ovat edesauttaneet kuvallisen ilmaisun ke-hittymistä ja – kuvista on tullut ”todellisuutta”.

Kuva voidaan näin käsittää representaatioksi jos-takin toisesta, mutta kyse voi olla myös jostain muusta eli kuva on toisinaan itsenäinen taidete-os. Mutta sellaisen diskurssin määritelmän mu-kaan, jossa merkitykset tuotetaan juuri diskurs-sissa eikä minkään ulkopuolisen subjektin toimes-ta, kuva diskurssia muodostavana tekstinä on

Kaavio 4.1. Äänellisen (oraalisen) ja visuaalisen tekstin verbaaliset ja ei-verbaaliset muodot. (Lehto-nen 2004, 74 sekä aiemmin Fornäs 1998, 190)

myös hyvin todellinen eikä vain jonkin muun hei-jastuma tai representaatio.

Omassa tutkimuksessani olen ollut kiinnos-tunut tekstistä (kaavion mukaisesti esitettynä) puheena, kirjoituksena, puheesta kirjoitukseksi muutettuna sekä erilaisista kuvista, myös valo-kuvasta. Tässä tutkimuksessa ”musiikki” eli ei-verbaalinen ja kuitenkin oraalinen ”teksti” jäte-tään ulkopuolelle. Kuitenkaan ei edes näin laa-jasti määriteltynä tekstiä ja diskurssia voi mie-lestäni samaistaa toisiinsa, vaan ajattelen diskurs-sia samalla sekä prosessina, jossa merkityksiä tuotetaan ja kommunikaatiota vaihdetaan, että tä-män prosessin lopputuloksena.

Diskurssit voivat olla toisiaan tukevia tai poissulkevia. Esimerkiksi taloudelliset ja kulttuu-riset diskurssit vaihtelevat voimakkuudeltaan ajoittain eri ympäristöissä (tai tämänkin tutki-muksen tapauksessa), eläen joskus sopusointuis-ta rinnakkaiseloa, joskus kokonaan toinen toissopusointuis-ta tukahduttaen. Diskursseilla on omat säännöstön-sä, ja ne tuottavat oman representaationsa todel-lisuudesta. Diskurssit säätelevät sitä, kuinka aja-tuksia voi yhdistää toisiinsa: mikä voidaan kat-soa jonkin seurauksen syyksi, mikä taas jonkin syyn seuraukseksi. Näin diskurssi asettaa rajoja sille, mitä voidaan sanoa esimerkiksi sukupuol-ten suhteesta tai vaikkapa kunnallisesta demo-kratiasta.

Kaikki diskurssit sisältävät jonkin käsityk-sen todellisuudesta, ja ne myös tuottavat puhu-valle tai kirjoittapuhu-valle subjektille aseman, josta todellisuutta koskeva käsitys pannaan kokoon.

Tiedettiin se tai ei – puhuttaessa tai kirjoitettaes-sa omaksutaan aina jokin diskurssi, joka koetaan enemmän tai vähemmän sopivaksi käsiteltävään aiheeseen ja toiminnan tilanteeseen. Näin siis ihmiset tuottavat itselleen diskursiivisesti tietyn paikan kielessä, jossa he voivat esittäytyä tiedon

subjekteiksi ja esittää todellisuuden sellaiseksi kuin se heidän käyttämässään diskurssissa rep-resentoituu (vrt. diskurssi ja ideologia).⁵

Diskurssien tarkastelussa havaitaan, että merkitykset ovat vastavuoroisia, enemmän tai vähemmän vakiintuneita. Merkitykset eivät ole varsinaisesti yksittäisten ihmisten intentioiden tulosta vaan pikemminkin yksilöiden välisen ymmärrettävyyden tulosta, eli merkitykset ovat sosiaalisesti tuotettuja, ja merkitysjärjestelmillä on läheinen suhde sosiaalisiin muodostumiin kuten ryhmiin, yhteisöihin ja kokonaisiin yhteis-kuntiin. Merkityksiä ei voi eikä kannata tarkas-tella irrallaan siitä inhimillisen toiminnan mo-ninaisuudesta, josta ne ovat osa. On pidettävä mielessä merkitysten monimerkityksisyys sekä merkitysten kontekstisidonnaisuus.

Laajin kulttuurisemiotiikan tarjoama kulttuu-rin määritelmä kuuluu seuraavasti: kulttuuri on yhteisön ei-perinnöllistä muistia. (Veivo ym.

1999, 129) Ei-perinnöllisyys voi vaikuttaa oudol-ta, onhan meidän kulttuurimme, jonka osana tääl-lä etääl-lämme, ollut olemassa jo ennen meitä. Histo-riallinen näkökulma painottaa sitä, että kulttuuri on sosiaalisesti peritty käytäntöjen ja uskomus-ten kokonaisuus. Kulttuurin ei-perinnöllisyys tar-koittaa tässä sitä, ettei kulttuuri ole geeneissä osana biologista perimää, niin kuin jotkut esi-isien taipumukset tai sairaudet. Kulttuuri meissä on sosiaalista perintöä, ympäristömme tuottama.

Kulttuuri yhteisön muistina viittaa siihen, että historiallisen näkökulman korostama käytäntö-jen ja uskomusten kokonaisuus on semiotiikan näkökulmasta liian epämääräisesti määritelty.

Muistin käsite kyllä sisältää ajatuksen, että kult-tuuri on suuntautunut menneeseen, historiaansa.

Kulttuuria ei kuitenkaan voi redusoida pelkäksi kulttuurin historiaksi, sillä muistaminen ja his-torian rekonstruointi, sen

“merkityksellistämi-nen” tapahtuvat nyt ja tässä. Mekanismi on pree-sensissä, vaikka sisältö onkin menneessä. Kult-tuurin synty on mahdollista tunnistaa vasta, kun se on muuttunut yhteiseksi muistiksi, silloin kun nykyhetkestä katsottuna tulevaisuutena pidetty ajanjakso on muuttunut menneeksi ja tästä men-neestä on tullut yhteisölle merkityksellistä.(Veivo ym. 1999, 129–130)

Semiotiikan tutkimuskohteet ovat merkki, koodit eli järjestelmät sekä kulttuuri. Merkit ja merkityksen muodostuminen ovat tärkeässä osas-sa merkityksellistämisen tapahtuesosas-sa diskurssi-en muodostuessa. Kulttuurikäsityksdiskurssi-eni on semi-oottinen ja kulttuuri on siis kielen tapainen merk-kijärjestelmä ja kommunikaatiota, mutta tutki-musmetodini ei kuitenkaan ole semioottinen.