4. Kulttuurinen ja diskursiivinen käänne
4.3 Habermasin diskurssietiikka
Jürgen Habermas on itse maininnut oman tutkimustyönsä päämääräksi kehittää teoria ra-tionaalisuudesta ja kommunikatiivisesta toimin-nasta, tutkia yhteiskunnallisen rationalisoitumi-sen dialektiikkaa sekä muotoilla sellainen yhteis-kuntateoria, joka yhdistää systeemi- ja toiminta-teorian. Tapaustutkimukseni tapahtumien aikaan hallitsi yhdyskuntasuunnittelua vielä kommuni-katiivinen paradigma tai argumentatiivinen kään-ne, jonka pohjalla on paljolti Habermasin mo-dernistinen yhteisymmärrykseen pyrkivä ajatte-lutapa. Tässä tutkimuksessa minun ei ole tarkoi-tuksenmukaista ottaa esille kaikkia teorioita, joita Habermas esittelee teoksissaan, vaan käsittelen tässä lyhyesti hänen diskurssietiikkaansa sekä viittauksia kulttuuriin ja valtaan. Kommunika-tiivinen toimintateoria esittäytyi modernin ihan-teena ja pyrkimyksenä, joka oli voimassa ennen
jälkimodernia ja sen mukanaan tuomaa refleksiivi-syyttä, relativistista monimuotoisuutta ja pirsta-leisuutta. Tässä tutkimuksessa näkyy alkava yh-dyskuntasuunnittelun paradigman muutos, jos-sa kommunikatiivisuuden ja argumentatiivisuuden ihanne on vaihtumassa kulttuuriseksi, samaan ai-kaan kuin tutkimuksen käsittelemä periodi.
Merkityksenanto ja representaatio kuuluvat semioottisen ja hermeneuttisen kulttuuriteorian kommunikaatiokäsitykseen. Habermasin käsityk-set dialogista tai diskurssista ja kommunikatiivi-sesta toiminnasta muistuttavat paljon sitä, mut-ta suurena erona näyttäytyy se, että Habermas kä-sittelee kommunikaatiota pääasiallisesti verbaa-lisena toimintana. Habermasin analyysiä tiedon-intresseistä pidetään klassisena hermeneuttisena6 esimerkkinä. Tämän tutkimuksen kontekstissa kommunikaatio ei tarkoita pelkästään sanallista viestintää, vaan katson siihen kuuluviksi myös kuvat, merkit ja symbolit sekä esimerkiksi eleet ja ilmeet. Hermeneutiikan tehtävänä on tutkia edellä kuvatun mukaisesti dialogissa tapahtuvan ymmärtämisen edellytyksiä ja mahdollisuuksia.
Inhimilliseen toimintaan liittyvien ainutkertais-ten piirteiden ymmärtäminen edellyttää tulkin-taa, joka on mahdollista vain siinä ilmapiirissä tai kulttuurissa, missä toiminta tapahtuu.
Habermas määrittelee kulttuurin yhdeksi modernin elämismaailman symbolisten rakentei-den osaksi. Kulttuuri tarkoittaa sitä tietovaras-toa, josta kommunikatiiviset toimijat saavat val-miin tulkintakaavion yrittäessään päästä yhteis-ymmärrykseen jostain seikasta maailmassa. Tämä tietovarasto välittyy edelleen traditioiden kautta ja kulttuuriset prosessit uusintavat sitä koko ajan.
Toinen elämismaailman komponentti on yhteis-kunta, jolla tarkoitetaan sitä legitimoitua järjes-tystä, jota toimijat käyttävät säätelemään jäse-nyyttään yhteisössä ja turvaavat solidaarisuuden.
Kolmas komponentti on persoonallisuus, joka tar-koittaa sitä kompetenssia, joka tekee toimijoista kykeneviä puhumaan ja toimimaan ja näin otta-maan osaa yhteisymmärryksen saavuttamisen pro-sessiin ja täten asettamaan oman identiteettinsä (Habermas 1998,138). Elämismaailman osatekijät eivät ole täysin toisistaan erillisiä järjestelmiä, vaan kuuluvat yhteen oleellisilla tavoilla yhteisen arki-kielen ja muiden symbolisten muotojen kautta.
Vaikka elämismaailman symboliset rakenteet edel-lyttävät ensisijaisesti tiedon uusintamista, ryhmä-solidaarisuutta ja uusien jäsenten sosialisaatiota, on tämän kaiken perusta kuitenkin uusinnettava työllä, jotta ihmiset selviytyisivät hengissä. Elä-mismaailma liittää toisiinsa työn ja tuotannon sekä kanssakäymisen ja kommunikaation ja on kasvu-alusta sille kommunikatiiviselle toiminnalle ja ym-märrykselle, jota sen itsensä uusintaminen tarvit-see. (Fornäs 1998, 87–91)
Kulttuurisessa uusintamisessa turvataan en-sisijaisesti riittävä määrä konsensukseen tarvit-tavaa pätevää tietoa ja lisäksi säilytetään olemassa olevien instituutioiden oikeutus sekä sosialisaa-tion mallit. Sosiaalisessa integraatiossa ensisijai-sesti järjestetään ihmisten suhteet legitiimillä ta-valla ja sen lisäksi säilytetään kulttuuriset
velvoit-teet sekä yksilöiden yhteenkuuluvuuden tunne.
Sosialisaatiossa turvataan ensisijaisesti yksilöil-le riittävä kompetenssi puhumiseen ja toimintaan ja lisäksi säilytetään kulttuuriset “tulkintasaavu-tukset” sekä normatiivisen toiminnan mielekkyys.
Habermas haluaa erottaa elämismaailman suh-teen toisistaan kolme erilaista tekijämaailmaa, joihin toimijat perustavat yhteiset päätelmänsä ti-lanteesta pyrkiessään yhteisymmärrykseen. Nämä nimetään objektiiviseksimaailmaksi (ulkoinen maailma), sosiaaliseksi maailmaksi (kollektiivises-ti jaettu) ja subjek(kollektiivises-tiiviseksi maailmaksi (sisäinen maailma). Kommunikaatiossa puhujat pyrkivät yh-teisymmärrykseen nojautuen yhteisesti oletettuun maailmojen systeemiin eli ulkoisen, sosiaalisen ja sisäisen maailman yhteisesti oletettuun kombinaa-tioon. Näitä kolmea eri maailmaa vastaavat päte-vyysvaatimukset7 totuus, oikeudellisuus ja to-tuudellisuus.
Kun hyväksymme kommunikatiivisen toimin-nan käsitteen, on meidän tarkasteltava toimijoita myös puhujina ja kuulijoina, jotka voivat esittää toisilleen pätevyysvaatimuksia. Ne taas voidaan joko hyväksyä tai kiistää. Toimijat eivät enää ole-kaan välittömästi yhteydessä johonkin objektiivi-sessa, sosiaalisessa tai subjektiivisessa
maailmas-Kuva 72. Kurkistus Ison Teh-taan naulakkotiloista tiivii-seen “kaupunkiin” Paukun aukiolle, jonka laatoitustyö-maa käynnissä.
Vasemmalla vielä korjaa-maton Makasiini, keskellä Pajakappeli ja elokuvateat-teri, oikealla Työkalutehdas ja Ruokala. Kaupunkitila jatkuu yli Kustaa Tiitun tien Latomäen sähköliikkeen ra-kennuksiin.
sa, vaan heidän on relativoitava ilmaisunsa ja otet-tava huomioon, että toiset toimijat saatotet-tavat kiis-tää heidän ilmaisunsa pätevyyden. Toimijoiden pitääkin yhteisymmärrykseen suuntautuneina tun-nustaa yhdessä toisilleen esittämänsä pätevyys-vaatimukset. Kun puhuja esittää jonkin vaatimuk-sen, jota muut voivat kritikoida, hän suhteutuu ilmaisullaan ainakin yhden edellä kuvatun maail-man kanssa. Kun on näytetty, että toimijan ja maa-ilman välinen suhde on objektiivisesti arvioitavis-sa, puhuja voi vaatia toisilta rationaalista kannan-ottoa.
Habermasin mielestä kommunikaatioon kyke-nevä puhuja, toisin sanoen kommunikatiivisesti kompetentti puhuja, pystyy tunnistamaan tämän yhteisesti oletetun maailmojen systeemin, pystyy itsenäisesti esittämään väitteitä näistä eri maail-moista ja arvioimaan muiden esittämien väittei-den pätevyysvaatimuksia. Kommunikaatiossa pu-hujat toteuttavat subjektiviteettiaan esittämällä väitteitä puheakteissa. (Habermas 1994, 81–82) Habermas rajaa myöhemmin diskurssin tar-koittamaan sellaisia kommunikatiivisia tekoja, joissa yhteisymmärrys voidaan saavuttaa. Hän puhuu teoreettisista, käytännöllisistä ja selittävistä diskursseista, mutta esteettisestä ja terapeuttisesta kritiikistä. Esimerkiksi kirjoituksessaan ”Dis-kurssietiikka – huomioita perustelevaan ohjel-maan” (ilmestynyt saksaksi 1982–83) Habermas esittää toimintateoreettisia perusteita diskurs-sietiikalle ja kehittelee kommunikatiivisen toi-minnan käsitettä eteenpäin (Habermas 1994, 98–
164). Habermas kirjoittaa ”praktisesta diskurs-sista” jossa osallistujat koettavat päästä selville yhteisestä intressistä ja tehdessään kompromis-sia he koettavat sovittaa yhteen erityiset ja tois-tensa kanssa ristiriitaiset intressit. Hän esittää
”diskurssieettisen peruslauseen” D, joka voidaan ilmaista säästeliäästi: ainoastaan niitä normeja
voidaan pitää pätevinä, jotka saavuttavat (tai voi-sivat saavuttaa) kaikkien praktisen diskurssin vai-kutuspiirissä olevien osallistujien hyväksynnän.
Tässä Habermas kehottaa varomaan sekaannus-ten estämiseksi muita kuin universaalisuusperi-aatteen U ilmaisemaa moraaliperiaatetta, joka pätee argumentaatiosääntönä ja kuuluu sinällään jo praktisen diskurssin logiikkaan.
Habermas muotoili New Left Review -leh-den haastattelussa (1985) argumentaatio- tai ”to-tuuden diskurssiteoriansa” ytimen kolmen perus-käsitteen avulla: pätevyysehdot (jotka on täytet-ty, kun ilmaisu pätee), pätevyysvaatimukset (jot-ka puhujat itse ilmaisuillaan asettavat) ja päte-vyysvaatimuksen täyttäminen (sellaisen diskurs-sin puitteissa, joka on riittävän lähellä ideaali-sen puhetilanteen ehtoja, jotta asianosaisten ta-voittelema konsensus voi syntyä ainoastaan pa-remman argumentaation pakosta ja olla tässä mielessä ”rationaalisesti motivoitu”). Intuitiivi-nen perusidea on yksinkertaiIntuitiivi-nen, mutta kuten Habermas toteaa,
”vain ei-triviaaleissa tapauksissa pätevyysvaa-timukset tematisoidaan, eikä niissä kuitenkaan ole käytettävissä mitään verifikaation sääntöjä, joil-la suoraan ratkaista onko jotkin pätevyysehdot täytetty vai ei. Totuus ja oikeudenmukaisuus ovat ongelmallisia, koska ei ole olemassa loogisia johdoksia tai ratkaisevia evidenssejä, jotka pakottaisivat ratkaisun suuntaan tai toi-seen. Pi-kemminkin tarvitaan peliä argumenteil-la, joissa rationaalisesti omaksutut perusteet saavat puut-tuvien knock-down-argumenttien paikan.”
(Habermas 1994, 20)
Ja sitten Habermas toteaa vielä, että totuu-den diskurssiteoria juuri koettaa sitten selvittää pätevyysvaatimuksen täyttämisen ehdot, mutta se vain eksplikoi merkitystä antamatta mitään kri-teeriä.